Missä tarjoilijat juoksee?

Missä tarjoilijat juoksee?

  Vanhankaupungin kapeat kadut ovat perjantai-illaksi vielä rauhalliset ja hiljaiset. Kulkijat saavat rauhassa nauttia askeltensa äänistä, jotka kaikuvat kaduilla. Siellä täällä talojen raoillaan olevista ikkunoista loistavat valot ja keskustelun ääniä kantautuu ulos. Mutta sitten…ilmassa alkaa tuntua huumaava Jamon-kinkun tuoksu ja iloinen puheensorina kantautuu kulkijoiden korviin. Neljättä kertaa La Coruñassa ja neljättä kertaa se löytyi taas:    Jamoneria La Leonesa, "Ciudad Vieha", St. Domingo 2, La Coruña:
                                      

Kulkijat kurkistavat varovasti ovesta sisään: vieläkö mahtuu? Voi toki! Siinä silmänräpäyksessä tarjoilija on vierellä ja viittoilee vapaaseen pöytään päin ja pyörähtää saman tien palvelemaan ottamaan vastaan tilauksen läheisestä pöydästä. Tuskin kulkijat ovat saaneet takkinsa riisuttua ja istuuduttua, kun tarjoilija, nuori iloisesti hymyilevä mies, lähes poikanen vielä, tulee paikalle tiedustelemaan, mitä saisi olla. Kun asiakas ontuvalla espanjan kielellä ilmaisee halun ”comer y beber”, tarjoilija lausahtaa heti kannustavasti ”muy bien” ja alkaa sitten kertoa englanniksi, mitä olisi tarjolla ja mitä hän suosittelee. Tilaus saadaan tehdyksi ja viinikin valituksi: ”vino de la casa, rocho” - taas kannustusta. Ruoka- ja viinilistaa ei täällä tarvitse odotella eikä ylipäänsä tarvitakaan. Eikä tarvita näköjään myöskään muistilappuja asiakkaiden tilauksista.

 

Tuossa tuokiossa viinipullo ja –lasit ovat pöydällä ja tulijat voivat maistaa maukasta talon viiniä ja tarkastella ympäristöä. Ravintola ei ole suuren suuri, vain kymmenisen yksinkertaista puista neljän hengen pöytää ja takahuoneessa toinen mokoma. Oven vierellä on koko ravintolan sydän: lihatiski, joka notkuu erilaisia kinkkuja, makkaroita ja juustoja. Leipää on myös tarjolla. Seinillä on hyllyillä erilaisia ja erikokoisia viinipulloja koristeena. Hallitsevin, tärkein ja olennaisin asia on kuitenkin ravintolan katto, joka on täynnä kuivattuja tai kuivumassa olevia kinkkuja. Osasta (niistä vielä kuivuvista) roikkuu pieni pahvinen ylösalaisin olevan sateenvarjon näköinen kuppi.

  Asiakkaat näyttävät olevan enimmäkseen espanjalaisia, vanhempaa väkeä. Turisteja on muutama seurue. Puheensorina täyttää tilan, taustamusiikkia ei tarvita eikä kaivata. Annosta ei tarvitse kauan odotella, se lennätetään pöytään puolijuoksua iloisen ”Buon appetit”-toivotuksen kera – ja saman tien tarjoilija on jo seuraavassa pöydässä ottamassa tilausta vastaan.

  Kinkut, juusto, leipä ja viini ovat erinomaisen maukkaita ja parempaa perjantai-illan viihdettä ei voi toivoakaan kun tämän ravintolan tapahtumien seuraaminen. Samalla vauhdilla kuin tarjoilu hoidetaan pöytiin, saavat palvelua myös tiskille ostoksille tulleet asiakkaat. Ja kauppa kyllä käy!

  Ravintolan omistaja ei näytä vanhentuneen eikä hidastuneen laisinkaan sitten viime näkemän kymmenen vuotta sitten. Hän ehtii tiskillä palvelun välissä osallistumaan tarjoiluun, korjaamaan astioita pöydästä, valokuvaan asiakkaiden kanssa ja jutustelemaan paikallisten kanta-asiakkaiden kanssa.

Vatsa täynnä kinkkuja, juustoa, leipää ja viiniä tilataan lasku. Tarjoilija lupaa tuoda sen tuota pikaa, syöksyy taas seuraavaan pöytään ottamaan tilausta vastaan ja katoaa tiskin taakse. Seuraavan kerran ohi kulkiessaan hän huikkaa ”ihan kohta” eikä jätä asiakkaitaan miettimään, onko heidät unohdettu vai ei. Hitainta tässä ravintolassa on ehdottomasti pankkikorttimaksupääte, jonka kanssa lähes joutuu lähtemään tarjoilijan kanssa kadulle, koska ”siellä se toimii paremmin”. No, ei kuitenkaan.

  Lasku tästä mainiosta ateriasta (viineineen) ja aivan erityislaatuisesta tunnelmasta on 24 euroa.

Ja tässä ravintolassa tarjoilijat juoksee!     



(Tämä juttu sai alkunsa Karin hämmästyneestä kommentista "Täällähän tarjoilijat juoksee!")