Chatham Bay – Tyrrel Bay – St. Georges’ – Prickly Bay / 10. – 22.12.2018

Elämä Karibialla voi olla vaarallista. Näitä huolia ei koti-Suomessa ole! 

Kävimme rannalla katsomassa lähempää Kite surffaajien (olisivatko leijalautailijoita?) touhuja lähempää. Melkoinen ”liivi” lautailijalla on päällään ja avustajaa näköjään tarvitaan lähtiessä pitämään takaremmistä kiinni siinä vaiheessa, kun leija on ylhäällä ja lautailija vielä kuivalla maalla. Mielenkiintoista. Ja kallista! Kolmen tunnin oppitunti näytti olevan 180 USD ja välineet koko päiväksi 200 USD.

Tässä talossa asuu ehkä maalari

Kapusimme kylän viereiselle Fort Hill-kukkulalle,  jonka huipulla on nimensä mukaisesti vanha linnoitus. Mahtavat näköalat ympäriinsä!

Happy Island

Jollailimme ankkurialuetta reunustavan riutan reunalle rakennetulle Happy Islandille. Conch-simpukankuoria on rannoilla kasoittain ja Janti-niminen kaveri on rakantanut niistä saaren ja saarelle pienen ravintolan. Kuppila ei ollut auki vaan uusien pöytä-penkkirakennelmien (ihan suomalaisen näköisiä!) tekeminen oli vielä kesken. Saimme kuitenkin oluet ostettua ja istuskelimme hetkisen  ihastelemassa Carriacouta ja viereistä Palm Island-saarta.

Tapasimme suomalaisiakin: Neetin viereen pörähti dingikuormallinen charterpaatilla viikon reissussa olevia kuopiolaisia.

Kylän rannalla on toimisto, jossa on ainakin tulli, ehkä immigrationkin. Asian laita ei meille selvinnyt, sillä sinne mentyämme edellinen asiakas ”häädettiin” pois, ohjeistettiin menemään lentokentälle hoitamaan kirjautuminen ja ovi paiskattiin kiinni.  Emme jääneet norkoilemaan, vaan lentoasemalle siis marssimme mekin.

Halusimme käydä vielä Union Islandin Chatham Bayssa saaren toisella puolella ennen Carriacoulle (Grenadaa) lähtöä. Kysyimme, voisimmeko tehdä uloskirjautumisen etukäteen ylihuomiseksi. Ei käynyt. Sanoimme, että lähdemme sitten huomenna. Virkailija katsoi vähän hitaasti ja sanoi sitten: ”Jos jäätte pitemmäksi aikaa ja jäätte kiinni, tulee sakot.” Nyökyttelimme ja sanoimme lähtevämme huomenna. Ensimmäisen virkailijan jälkeen kävimme vielä tullin ja immigrationin tykönä ja sitten oli taas muodollisuudet hoidettu.

Chatham Bay

Mukavan viiden mailin purjehduksen jälkeen solautimme ankkurin kauniin Chatham Bayn veteen muutaman muun reissuveneen seuraksi. Paikka tuntui aivan ruhtinaallisen suojaiselta Cliftonin viime päivinä kuoppaisen ankkuripaikan jälkeen.

Melko iäkäs dingipoika Sam tuli meitä heti jututtamaan ja niin kävi, että sovimme lobster- ja ribs-illallisesta seuraavaksi illaksi. Pian hänen jälkeensä tuli reissuhistoriamme ihka ensimmäinen ”dingityttö” - ei enää ihan tyttöiässä oleva Vanessa, jolla olisi myös ollut barbrque tarjolla. Ostimme häneltä pullollisen itse tehtyä rommipunssia. Hyvää se oli kylmänä raastetun muskottipähkinän ryydittämänä.

Kilpikonnat ilahduttivat meitä taas uiskennellessaan Neetin ympärillä. 

Chatham Bayn hiekkaranta on kaunis. Kukkuloiden reunustamalla rannalla on muutamia pikku kuppiloita ja joku yritteliäs koru- ja korikauppiaskin. Kauemmaksi ankkuroituneesta matkustajalaivasta kuljetettiin rannalle turisteja. Osa näytti lähtevän jonnekin vaeltamaan paikallisen oppaan johdolla, osa jäi pulikoimaan ja snorklaiemaan rantaan. Tilaa oli ruhtinaallisesti kaikille.

Suomalaisveneet olivat hyvin edustettuina tällä lahdella: Purjelaivasäätiön Vahine saapui menestyksekkään ARC-kisansa jälkeen (kolmas sarjassaan). Poikkesimme vaihtamassa kuulumiset.

Barbeque-illallisemme ei ollut ihan täydellinen. Olimme sopineet ruokailut kello 18:ksi, ruoka tuli 18.45. Onneksi ei ollut hirveä nälkä! Ruoka oli ok ja tällä kertaa annokset eivät olleet liian suuret. Pois emme tahtoneet päästä ollenkaan. Syötyämme pyysimme laskua ja sitä ei alkanut kuulua. Menimme tiskille yrittämään maksamista – meidät hätistettiin pois. Oli tulossa vielä jälkiruoka ”on house”. (Eipä sitä voinut aiemmin sanoa…) Odotimme. Ja odotimme. Banaanilettuset tulivat ja pyysimme taas laskua. Ja odotimme ja odotimme… Saimme laskun. Ladoimme rahat pöydälle. Odotimme. Sitten ne haettiin Ja odotimme vaihtorahoja… Kumma miten se harmittaa, vaikkei ole minnekään kiirettä!

Chatham Bay

10 mailin purjehdus Carriacoun Tyrrel Bayhin oli nautittavaa menoa. Veneitä lahdella oli melko paljon, mutta löysimme hyvin paikan ja taas kerran onnistuimme ankkuroinnissa ensimmäisellä kerralla.

Tyrrel Bay

Iltapäivällä jollailimme marinaan ja kirjautumaan Grenadalle. Tullimies vähän katseli uloskirjautumislappuamme ja kysyi, kauanko matkamme oli kestänyt. (Olimme siis olleet yhden ylimääräisen vuorokauden Union Islandilla). Vastasimme kuitenkin niin kuin asia oli eli parisen tuntia sen enempää selittelemättä. Ei hän siihen mitenkään tarttunut.

Marinan vaatimattomasta venetarvikekaupasta ostimme ilmastointiteippiä ja moottoriöljyä Tohatsuumme, minkä jälkeen Kari kävi täyttämässä tankin.  Seuraavana päivänä kylille lähtiessämme Karin reppua ei löytynyt mistään… no sinne polttoaineasemallehan se oli jäänyt. Onneksi löytyi!

Kylä on pieni, oikeastaan vain yksi rannan suuntainen katu ja muutama siitä erkaneva tie. Marinan päässä mäen rinteellä on melko komeitakin rakennuksia, itse kylällä on aika vaatimatonta. Vuohia on täälläkin pitkin pihoja tienpientareita. Pieniä kauppoja, myyntikojuja  ja ravintoloita on useita, nyt useimmat olivat kuitenkin kiinni. Vast’ikään oli avattu uusi suuri supermarket, jonka tarjonnasta suunnilleen lumouduimme viime aikojen kauppojen kehnojen valikoimien jälkeen. Makkaraa! Monenlaista juustoa! Kevytkolaa! Suolakurkkuja! (Eikä ruosteisia säilykepurkkeja.)

Kävimme bussiretkellä Hillsboroughissa, joka on Carriacoun ainoa kaupunki. Olimme kävelemässä Tyrrel Bayn kylänraittia ja etsiskelemässä bussipysäkkiä, kun minibussi pysähtyi viereemme ja tarjosi kyytiä. Me kapusimme kyytiin. Läksimme ajamaan, mielestämme aivan väärään suuntaan. Torvea toitoteltiin talojen kohdalla ja ehkä viiden minuutin päästä pysähdyttiin. Muutaman minuutin kuluttua käännyttiin takaisin kylälle, sinne mistä olimme tulleet, ja sitten mentiinkin jo oikeaan suuntaan. Ja torvi soi.

12 vuotta sitten hiekkatie oli surkeassa kunnossa, nyt se on päällystetty koko matkalta. Hidastetöyssyjä on laitettu anteliaasti ja varmaan syystäkin. Mutkia ja mäkiä tiellä riittää ja monilla autoilla myös vauhtiakin ihan liian kanssa. Matka maksoi 3,5 EC / nenä eli vähän yli euron.

Hillsboroughissa ajettiin taas sinne sun tänne, ainakin kahteen kertaan samaa katua samaan suuntaan, ennen kuin päädyttiin päätepysäkille jonkinlaisen torin kupeeseen.

Ensimmäisenä etsimme kiireesti rahaseinän, sillä käteisemme oli päässyt pahasti hupenemaan. Cliftonissa pankkikortti ei ollut kovinkaan käypää valuuttaa ja Tyrrel Bayssa ainoa automaatti ei toiminut.

Kaupunki on matala, talot korkeintaan parikerroksisia. Mennyttä loistoa, joitakin uusia rakennuksia, raunioitakin välissä. Pieniä kauppoja - melkein kioskeja, pikku kuppiloita, vihannes- ja hedelmäkauppiaita, jalkakäytäviä vain siellä täällä, autojen seassa ja viemäriojien yli loikkimista, ystävällisiä tervehdyksiä vastaantulijoilta, ei m itään turistikrääsää näkyvissä.

Hillsborough

Turisti-infon edessä soittelivat steel-rumpali ja sähköpianisti mielenkiintoisia ja vauhdikkaita sovituksia tutuista joululauluista ja muista tunnetuista sävelmistä.

Kaupungin muutamat isommat kadut oli nopeasti kävelty pariin kertaan edes takaisin ja oluet juotuamme etsimme paluukyydin. Kyytiin kavuttuamme ajettiin taas pariin kertaan katuja ympäriinsä ja sitten vasta lähdettiin Tyrrel Bayhin päin. Tämä kuski ajoi hurjaa vauhtia ja minua kyllä vähän hirvitti. Turvavöitä ei ollut kuin etupenkeillä ja tarrasin Karin käsivarteen kiinni – niin kuin siitä jotain apua kolaritilanteessa olisi ollut. Tuntui kuitenkin turvallisemmalta ja penkilläkin pysyi paremmin.

Grenadan pääkaupungin St. Georges’in ankkuripaikalle oli 32 mailin purjehdusmatka. Enimmän osan pääsimme purjein fokalla ja 2-reivatulla isopurjeella. Saaren suojassa jouduimme muutaman kerran tuulettoman hetken tullen käyttämään konetta, mutta pian saimme taas tuulta purjeisiin. Saaren korkeat kukkulat ja niiden rinteillä olevat kylät ja talot ilahduttavat silmää. Kaunista!

Ankkuripaikalla St. Georgesin edustalla oli hyvin tilaa. Tällä kertaa saimme ankkurin pitämään ”vasta”  toisella yrityksellä.

Seuraavana aamuna taivas oli harmaa joka puolella ja vettä satoi koko aamupäivän enemmän tai vähemmän. Kari teki remonttihommia sisällä: portaan ovat alkaneet narista ikävästi. Lattialevyt piti irrottaa ja höylätä ja tehdä ties mitä. Nyt eivät enää narise!

Minä kaivelin Tontun ja Toopen piiloistaan ja virittelin niille riippukeinun. Ne ovat meidän ainoa Suomesta mukaan otettu joulujuttumme ja tärkeät joulutunnelman virittäjät.

Iltapäivällä suoriuduimme rantaan ja kävimme venetarvikeliikkeessä ja ruokakaupassa. Ei hassumpi ruokakauppa, melko hyvät valikoimat kaikenlaista (kinkkurulliakin!) ja dingilaituri aivan vastapäätä tien toisella puolella.

Seuraavana aamuna jollailimme kaupungin keskustan tuntumaan. Rantaan oli hienosti laitettu dingeille muutama ”parikkipaikka” rantamuuriin. Kävelimme kaoottisen liikenteen seassa torille. Tällä matkalla näimme ensimmäistä kertaa vuosikausiin liikennepoliisin ohjaamassa liikennettä. Muutenkin poliiseja näytti olevan liikkeellä melko paljon. Toinen erikoinen havainto oli sanomalehdenmyyjä, joka kadun varresta myi lehtiään ohi ajaville autoilijoille.

St. Georges' tori

Tori oli kumma kyllä vielä varsin hiljainen, vaikka kello läheni jo kymmentä. Monet torikauppiaat vasta availivat kojujaan. Pienessä vaatimattomassa kopperossa mainostettiin musiikkia ja kävimme kysymässä steel-musiikkia. Kuinka ollakaan, sitä löytyi ja kaveri laittoi levyn soimaan. Emme siis joutuneet ostamaan sikaa säkissä! Yllätys oli se, että hän kehotti tulemaan takaisin 5 minuutin kuluttua, kun hän olisi saanut poltettua meille cd:n. Emme siis ostaneet 15 EC:llä ihan laillista versiota levystä, mutta päätimme vaientaa omatuntomme tässä kohtaa.

St. Georges' tunneli

Kaupungin rakennukset ovat matalia ja kadut todella kapeita, suurin osa yksisuuntaisia. Tämä kaupunki on varmasti rakennettu näille kukkuloille – on nimittäin mäkiä – ennen kuin autoja on ollut olemassa. Kapea vuonna 1894 halkaisee yhden kukkulan. Siitä jalankulkijat ja autot sulassa sovussa kulkevat. Onneksi autot saavat ajaa vain yhteen suuntaan!

Matkaoppaamme mukaan satama-altaan rannalla piti oleman hyvä viinikauppa. Sitä etsimme hartaudella ja teimme pitkän lenkin rantakadun takana mäelle nousevaa seuraavaa katua pitkin. Sieltäpä sitten ei ihan heti takaisin alaspäin päästykään.

Kauppa löytyi toisella kierroksella. Ei mitään mainoskylttejä näkyvissä, vain pieni printattu valkoinen A4-lappu teipattuna oveen. Pitkästä aikaa saimme ostettua tuttua, hyväksi havaittua punaviiniä kohtuulliseen hintaan.

Matkalla dingilaiturille on myös melko suuri ruokakauppa, jossa on hyvät valikoimat esimerkiksi säilykkeitä. Oli mukavaa löytää vesikastanjoita ja punajuuria.

Perjantaiaamuna kävimme vielä ruokaostoksilla. Joulua varten varasimme reilun kilon painoisen pakastetun kinkkurullan ja muuta ruokaa 4 – 5 päiväksi.

Olimme oikein tyytyväisiä tähän ankkuripaikkaan. Tilaa oli hyvin, swell ei juurikaan haitannut, ei pudotustuulia eikä pahasti ohiajavien veneiden aaltojakaan.

Kari oli bongannut purjehdusoppaasta Grenadan etelärannalta True Blue marinan, jossa piti olla laituripaikkoja ja poijuja, tilaa ankkurointiinkin sekä vettä ja dieseliä saatavilla. Meillä alkoi olla tarve päästä tankkaamaan vettä ja laituriin halusimme, koska sprayhoodimme alkaa olla korjauksen tarpeessa ja ompelukone tarvitsee sähköä.

Pääsimme purjein melkein koko matkan. St. Georges’in ankkuripaikasta eteenpäin oli upeita pitkiä hiekkarantoja. Lähes autioita! Ei ihmisiä missään, ei edes niillä rannoilla, jotka reunustivat suuria hotellikomplekseja. Pohdiskelimme, että onkohan Karibia jo mennyt pois muodista? Luulisi, että näin joulun aikoihin väkeä alkaisi jo olla hotelleissakin.

Lähestyessämme True Blueta alkoi sataa. Virittelimme lepuuttajat ja lähestyimme marinaa hitaasti etsiskellen luvattua polttoaineasemaa. Sitä ei näkynyt missään. Laiturin viereen päästyämme joku mies rannalta viittoili meitä poispäin ja levitteli käsiään. Tulkitsimme asian niin, ettei laiturissa olisi tilaa. Otin VHF:n käyttöön ja huhuilin True Blueta. Viimein joku vastasi jostain epäselvästi ja sanoi ”Channel 14”. Siirryin kanavalle 14 ja aloin kutsua True Blueta, mutta kukaan ei enää vastannut.

Katselimme toiveikkaana ympärillemme, josko joku tulisi ystävällisesti auttamaan meitä poijuun kiinnittämisessä. Ne olivat sitä mallia, ettei päällä ollut mitään lenkkiä mihin tarttua vaan poiju pitää onkia ylös ja kaivella sen alta köysilenkki, johon kiinnittää oma kiinnitysköysi. Ei ketään. Vettä satoi edelleenkin. Yritimme itse yhden kerran koukkia poijun ylös onnistumatta ja päätimme että se siitä. Pitäkää tunkkinne!

Moottoroimme Prickly Bayn puolelle ja etsimme polttoaineaseman. Onneksi sadekin lakkasi. Saimme tankattua vettä. Edellisen kerran olimme tankanneet 19.11. Rodney Bayn telakalla ja nyt vettä meni tankkiin 173 litraa. Vielä noin 50 litraa jäljellä!

Käytämme teen- ja kahvinkeittoon pullovettä. Tankkivettä käytämme ruuanlaittoon, tiskaamiseen ja merivesipeseytymisten jälkeen pikaiseen huuhteluun. Olemme myös keränneet biministä sadevettä ja sitä on välillä kertynyt ihan sangollinenkin kunnon sadekuuron jälkeen. Siitä on ollut iso apu. Yllättävän vähän meiltä vettä kaikkinensa on kulunut.

Poijupaikka olisi maksanut 52 EC/vuorokausi, mutta päätimme ensin katsella löytyisikö meille ankkuripaikkaa. Vaikka poijuja ja ankkuroituneita veneitä on paljon, löysimme sopivan tyhjän tilan. Ankkuri nappasi hyvin kiinni, saatoimme huoahtaa helpotuksesta ja nauttia kupposet kylmää rommipunssia.

Täällä viivymme luultavasti joulun yli ja sitten jatkamme matkaa seuraaviin Grenadan ”vuonoihin”.

Hyvää joulua kaikille!

Tobago Cays – Clifton (Union Island) / 3. – 9.12.2018

Infoa - ei tosin ihan tuoretta - St Vincent ja Grenadinesta

Matka jatkui, 3,4 mailia Tobago Caysin luonnonsuojelualueelle ankkuriin. Täällä onneksi mikään ei näyttänyt muuttuneen vuosien saatossa poijujen lukumäärän lisääntymistä lukuun ottamatta. Veneitä oli todella vähän ja löysimme mielestämme hyvän ankkuripaikan vaivatta Baradel-saaren vierestä. Ankkuri nappasi kiinni heti hiekkapohjaan viiteen metriin, kristallinkirkkaaseen veteen.

Tämä lienee paras konnaotos. Tuntikausien vahtimisen tulos...

Baradelin ranta on sitten viime käynnin rauhoitettu kilpikonnille ja kyllä niitä näimmekin! Viimeksi niitä ei näkynyt laisinkaan, nyt niitä uiskenteli vieressämme vähän väliä. Aikaa kului tunti toisensa jälkeen, kun niistä yritti saada valokuvan. Juuri kun onnistuit bongaamaan jonkun veden pinnalta, se sukelsi taas pohjaan laiduntamaan siellä kasvavaa vaaleata lyhyttä heinää. Jos taas näit jonkun konnan tumman hahmon lähestyvän pintaa, se mokoma useimmiten muutti suuntaa kauemmas veneestä ennen pintaan tuloa ja taas kuvasta ei tullut mitään! Mukavaa ajanvietettä konnien vahtiminen joka tapauksessa oli!

Snorklailureissullaan Kari onnistui näkemään myös elämänsä ensimmäisen rauskun, noin metrin mittaisen.

Virtaukset vedessä tuntuvat välillä olevan aika kovat. Aiemmin näkemämme kanadalaiskatamaraani pikkutyttöineen oli naapurinamme. Pikkulikat uiskentelivat ja sukeltelivat katin perässä. Heille oli laitettu veneen perästä roikkumaan köysi ja kelluke turvaksi ja luultavasti takarajaksikin. Pienempi tyttö ajautui kauemmaksi eikä jaksanut millään uida veneelle päin. Isompi meni hätiin. Tässä vaiheessa vanhemmat alkoivat jo seurailla tilannetta veneestä käsin. Kun lapset ajautuivat ankarasta yrityksestä huolimatta yhä kauemmaksi, isä hyppäsi lopulta veteen ja kävi auttamassa heitä.

Rommipunssit Tobago Caysin kunniaksi

Tuuli oli melko kova, enimmäkseen yli 10 m/s koko Tobago Caysilla olomme ajan. Olosuhteet olivat melko kuoppaiset, sillä ehkä aaltoa pääsi jo vähän riutan ylikin ja kymppituuli saa aikaan aaltoa jo muutenkin. Kävimme dingillä etsiskelemässä snorklailupaikkaa, mutta maininki hiekkarannalle näytti liian hankalalta joten luovuimme ajatuksesta.

Veneitä tuli ja meni. Selvänä enemmistönä olivat (vuokra)katamaraanit. Yksirunkoreissupurjeveneet olivat selvänä vähemmistönä, kuten muissakin paikoissa aikaisemmin. Luultavasti tilanne muuttuu jonkin verran pikapuoliin, kun sadat ARC-kisaan osallistuneet veneet lähtevät liikkeelle päästyään St. Lucialle.

Barbeque-tunnelmaa

Meitä vastassa ollut dingipoikamme Teddy kyseli meitä sunnuntai-illan barbequehen ja päätimme osallistua. Hän kävi hakemassa meidät vähän ennen kuutta Petit Bateau-saaren suojanpuolen rannalle. Siellä on useiden ”yrittäjien” keittokatoksia ja omat pöydät. Illan pimetessä valot sytytettiin ja pöydille kannettiin vesikanistereista tehdyt kynttilälyhdyt. Koska alue on suuri, asiakkaita oli yllättävän paljon huolimatta siitä, että veneitä ei näyttänyt olevan kovinkaan paljon.

Lobsterateria Tobago Caysin tapaan

Kari oli tilannut lobsterin ja minä kanaa. Lisäkelautaset olivat jättimäisen suuret, minä en jaksanut syödä omastani puoliakaan. (Olin jo varautunut siihen eli mukana oli foliota ja muovipusseja ylijäämän mukaan ottamista varten.) Karin lobster oli oikein hyvää eikä minun kanankintuissakaan mitään vikaa ollut. Hintaa tälle aterialle tuli lobster 100 EC, kana 60 EC, juomat 40 EC.

Olimme tyytyväisiä, kun emme tulleet omalla dingillä vaan Teddyn kyydillä. Paluumatka pilkkopimeässä niemen ympäri Nereidille olisi ollut tuskien taival!

Itsenäisyyspäivän aamuna purjehdimme viiden mailin matkan Union Islandin Cliftonin ankkuripaikalle. Alue näytti isolta, mutta matalikkojen takia ei tilaa kuitenkaan näyttänyt olevat ruhtinaallisesti. Risteilimme hyvän matkaa poijujen ja ankkuroituneiden veneiden seassa ennen kuin löysimme sopivan paikan läheltä matalikon reunaa. 

Tälläkin kertaa meitä onnisti ja ankkuri puraisi heti kiinni hiekkapohjaan noin kuuteen metriin. Hiukan aikaa ankkurin pitävyyttä seurattuamme ja Karin käytyä tarkastussukelluksella läksimme kylälle ruokaostoksille.

Ostoslistamme oli taasen pitkä kuin nälkävuosi. Matkaopas hehkutti kovasti erinomaisia ”provisioning”-mahdollisuuksia. Me emme ole ihan samaa mieltä. Vihanneksia ja hedelmiä toki löytyi torilta, mutta muista ”supermarketeista” ei tahtonut löytyä mitään erityisiä herkkuja itsenäisyyspäiväjuhliimme. Täydensimme siis huvenneita varastojamme erilaisilla säilykkeillä.

Ostimme dingipojalta noin kahden kilon tonnikalan, jonka hän kävi fileeraamassa rannalla. 40 euroa!

Toki saimme itsenäisyyspäiväjuhlaherkut aikaiseksi:

-          tuorejuusto-majoneesipohjaan tehtyjä tonnikala-, salami-  ja parmesaani-aurinkokuivattu tomaatti-tahnalla päällystettyjä tortillapaloja suolakurkulla, tomaatilla, punasipulilla ja karambolalla koristeltuina (ja tietysti Suomen pienoislipuilla!)

-          paistettua tonnikalaa ja keitetyt perunat

-          hedelmäsalaatti

Nyt meillä oli kunnon itsenäisyyspäivämusiikkiakin – sitä etsittiin pitkään ja hartaasti viime kesänä! Soitimme siis Finlandia-hymniä ja muuta isänmaallista musiikkia, myös mieskuorolauluna.

Kuvan yläreunassa oli alle 3 metriä vettä! 

Illan hämärtyessä aloin katsella pohjaa Neetin vieressä ja se näytti olevan kovin kovin lähellä. Syväysmittari näytti vain 2,9 metriä! Kari oli laskenut lisää ankkuriketjua ulos kauppareissulta palattamme ja nyt (tosi kevyt) tuuli oli kääntynyt aivan epätodennäköiseen suuntaan eli etelään! Ei muuta kuin ketjua vähän takaisin sisään ja sitten pitikin aloittaa tilanteen tarkkailu.

Alkuyönä en paljon nukkunut. Vettä kuitenkin näytti riittävän yli kolme metriä ja aamuyöllä tuulikin kääntyi ja pääsin unten maille.

Clifton on pieni värikäs kylä. Pääkatu alkaa vaatimattomalta pienkonelentoasemalta aivan ankkurointialueen vierestä ja kulkee rannan suuntaisesti. Koirat, vuohet, kukot, kanat ja lentokentän päässä jopa hiehot tallustelevat kaikessa rauhassa pitkin katua. Autoliikennettä ei juurikaan ole ja tarmokkaasti ne vähät autoilijat tööttäilevät jalankulkijoille varoituksiaan. Jalkakäytäviä ei tietenkään ole ja kadun molemmilla puolilla on monessa kohdassa noin puolen metrin syvyiset betoniojat rankkasateiden varalta. Kulkiessa on syytä huolellisesti katsoa, mihin astuu!

Sillan takana dingipoukama

Aivan rannan tuntumassa Yacht Clubin laiturista kylälle päin kulkee betoninen kulkuväylä ravintoloiden, kalasataman ja muutamien pienten myyntikojujen editse. Pääkadun varrella on lukuisia ravintoloita, osa aivan pikkuruisia kopperoita muutamine jakkaroineen. Matkamuistoja ja vaatetavaraa on kaupan runsaasti.

Torikauppaa Cliftonissa

Värikkäät torikojut reunustavat nurmettunutta aukiota. Hedelmiä ja vihanneksia on myytävänä myös pienillä pöydillä kadun varrella tai maahan levitettyjen kankaiden päältä.

Supermarketeja on useita. Suurin osa niistä on pienempiä kuin Suomen R-kioskit. Olemme käyneet luultavasti lähes kaikissa etsimässä ostoslistamme tuotteita. Hinnat ovat välillä lähes pöyristyttävät: Ällistyttävin löytö oli litran 100 % appelsiinituoremehu 65 EC eli yli 20 euroa! (Lieneekö hinnoitteluvirhe, toisesta kaupasta löysimme vastaavan mehun 9,5 EC:llä. Toinen vaihtoehto hinnoittelulle on ”turistiansa”. Kyseisestä kaupasta saa kuitin vain koko summasta, ei erittelyjä.) Kahdesta viiden litran vesikanisterista maksoimme yhtensä 37 EC. Litrahinta siis yli euron!

Perjantaina hyvissä ajoin iltapäivällä kylänraitilla alettiin selvästi valmistautua illan viettoon. Väkeä oli paljon liikkeellä, katukeittiöitä viriteltiin ja musiikki pauhasi! Sunnuntai-iltapäivällä samoja tienoita hädin tuskin tunsi samaksi: Ei sieluakaan liikkeellä, ei koiriakaan, ja kaikki putiikit ja ravintolat kiinni!

Vihdoin viimein pääsimme taas aloittamaan kävelylenkit. Jalkateräni kipeytyi pahasti jo Suomessa, kun olin samoissa harvoin käyttämissäni jalkineissa koko päivän jaloillani. Hyvä että pystyin aluksi kävelemään ja pitkään se oli turvoksissa ja kipeä jo ilman rasitustakin. Tähän asti olemme kävelleet vain pakolliset kauppareissut ja tutustuneet aivan lähiympäristöihin.

Täkäläinen jätehuolto surettaa meitä kovasti. Minkäänlaista lajittelua ei näytä olevan, kaikki pannaan samaan roskikseen. Kävelyllämme näimme kaatopaikan, jonka päällä lehmät seisoskelivat värikkäiden roskapussien seassa. Sähkö tehdään voimalaitoksessa. Täällä on ilmeisesti niin niukkaa, ettei aurinkopaneeleihin tai tuulivoiman käyttöön ottoon ole varaa. Harmillista, sillä sekä aurinkoa että tuulta täällä on riittämiin.  Meillä ei ole ollut huolen häivää sähkön kanssa, vaikka polttelemme valoja iltaisin aivan surutta , lataamme läppäriä inventterin kautta ja jääkaappi joutuu ahertamaan koko ajan.  Akkujen varaus on jatkuvasti 99 – 100 %

Yläkerrassa asutaan, alakerta vielä vähän vaiheessa

Talot täällä ovat varsin usein keskeneräisiä. On alettu rakentaa kaksi- tai kolmekerroksista pytinkiä ja yhdessä kerroksessa asustellaan. Muut kerrokset näyttävät olleen ”vaiheessa” jo useita vuosia. Hyvässä kunnossa olevien talojen värimaailma on riemastuttavan iloinen. Aaltopelti on suosittu aita- ja pienemmissä rakennuksissa jopa seinämateriaali.

Ashtonin anglikaaninen kirkko

Kävelylle siis. Ashton on pieni kylä parin kilometrin päässä. Kapusimme mäkeä ylös, toista alas. Katolinen kirkko muine rakennuksineen on tiukasti rauta-aidan ja lukitun portin takana. Ashtonissa aglikaaninen kirkko oli auki. Se on vaatimaton, muistuttaa melko lailla meidän luterilaisia kirkkojamme. Pienen matkan päässä mäenrinteellä on joku toinen kirkko, jossa veisattiin reippaasti. Koko kylä kaikui!

Ja kirkon hinnasto

Pienen Ashtonin kylänraittia kulkiessamme meitä taas tervehdittiin innokkaasti ja kutsuttiin milloin hedelmäostoksille, milloin kuppiloihin syömään/juomaan.

Tie päättyy rantaan, josta on näkymä Frigate Islandille. Sen luona näytti olevan paljon ”kitesurffareita”. Luultavasti menemme jossain vaiheessa sinne ankkuriin yhdeksi yöksi.

Cliftonin ankkuripaikka

Paluumatkalla ajattelin ottaa valokuvan kylästä kavuttuamme viimeisen mäen. Näkymä on hieno. Mutta: kännykkää ei missään! Kääntelin repun nurin moneen kertaan ja kun ei niin ei. Sitten välähti: Pidimme juomatauon sillankaiteella istuen ennen paluumatkan pitkää ylämäkeä. Sinnehän se tietysti oli jäänyt betonikaiteelle! Kiireesti takaisin. Päässä takoi vain: ”Senkin pöljä, senkin taulapää!” ”Ole siellä, ole siellä!”

Ja olihan se. Onneksi. Kilometri alamäkeä ja toinen ylämäkeä tuli sitten ylimääräistä lenkkiä.

Sunnuntainen lenkkimme Richmond Bayhin oli mielenkiintoinen seikkailu. Tutkin kartasta reittiä ja katsoimme sitä myös Google Mapsista. Valitsimme Mapsin näyttämän lyhyemmän reitin. Sinne näytti vievän hyvä tie Islander’s Inn majatalon ohi. Tie olikin kohtalainen aluksi, mutta päästyämme rannan tuntumaan kyseisen majatalon luo se käytännöllisesti katsoen loppui ja muuttui mutaiseksi kynnöspelloksi.

Siirryimme rantaan ja vähän matkaa pääsimme pitkin hiekkarantaa, mutta sitten tuli pusikko vastaan ja jouduimme taas palaamaan huonolle tielle. Yks’kaks se sitten muuttui komeiden talojen reunustamaksi hyväkuntoiseksi betonitieksi, jolta poikkesimme taas rantaan. Hieno ranta se onkin. Kiviä on kasattu pieniksi aallonmurtajiksi ja ehkäpä suojaksi eroosiota vastaan. Kasojen välissä on maljamaisia pieniä hiekkarantoja.

 

Kauempana, pienen niemen toisella puolen on muutama hotelli, jotka eivät nyt näyttäneet olevan toiminnassa. Viimeisenä on upea Sparrow’s ravintola, jossa istahdimme hetken ja nautimme ylellisestä tunnelmasta. 1,4 kilometrin paluumatka olikin sitten nopea ja helppo tasaista betonitietä pitkin.

Sparrow's

Näitä viimeisiä rivejä kirjoittaessani ulkoa alkoi kuulua melkoista mekkalaa. Joku katamaraani oli ajautunut vieressämme olevalle matalikolle ja paikalliset dingipojat olivat juuri saaneet sen hinatuksi turvallisille vesille. (Minua jotenkin nolottaa tuo ilmaus ”dingipojat”, aikuisia ja jopa vanhoja miehiähän he ovat, mutta en ole muutakaan keksinyt…)

Bequia – Salt Whistle Bay ja Saline Bay (Mayreau) / 27.11. – 2.12.2018

Tobago Cays Salinen kirkon takaa nähtynä

Jouduimme hankkimaan uuden Digicellin SIMmin, viime talvena hankkimamme oli kadonnut jonnekin. Emme osanneet lainkaan arvioida datan tarvettamme ja kysyimme neuvoa myyjältä. Pidämme SIMmiä minun kännykkäni toisessa korttipaikassa ja jaan siitä mobiilidatan Karille käyttöön tablettiin tai kännykkään. Meille sanottiin, että 3 gigaa dataa kuukaudessa ei ehkä riittäisi. Seuraava vaihtoehto oli 10 gigaa ja ostimme sitten sen. (SIM + data + ulkomaan puheluita = noin 60 €). Dataa tuli hankittua ihan liikaa. Vaikka luemme nettiuutisia ihan huoletta, ei sitä näytä kovinkaan paljon kuluvan kerralla.

Harmillista oli taas, että kesti monta päivää ennen kuin sain yhteyden toimimaan siirryttyämme Bequialta Mayreaulle! Etsin operaattoria kerran toisensa jälkeen ja käynnistelin puhelinta uudelleen. Sitten yhtenä kauniina hetkenä kaikki oli ok, kunnes taas Saline Bayssa data ei liikkunut vuorokauteen. Sen jälkeen yhteys on kyllä onneksi toiminut.

Teimme Bequialla useana päivänä ruokaostoksia. ”Paikallisten ruokakaupassa” hinnat olivat maltillisempia, mutta valikoima melko niukkaa. Enemmän veneilijöille suunnatussa Doriksen kaupassa hinnat taas hipovat pilviä. Emme ostaneet mitään kovin kummallista ja saimme kulumaan 345 EC $! Huh!

Vihanneskauppa

Vihannekset ostimme pääkadun varrelta luomukauppiaalta. Tosi ystävällinen nuorehko mies, joka maistatti hedelmiä ja antoi ohjeita meille outojen vihannesten valmistuksesta. Joka kerta maksettuamme ostokset ja lähtöä tehdessämme hän antoi mukaan vielä jotain kaupanpäällisiksi. Ensimmäisellä kerralla pari sitruunaa ja useita passionhedelmiä, seuraavalla kolme karambolaa, kaksi sitruunaa ja yhden tuntemattoman hedelmän ja viimeksi, kuultuaan että olemme pois lähdössä, tertun omalla pihalla kasvattamiaan vielä vihreitä pikkubanaaneja. Hinnatkin tällä kauppiaalla ovat todella edulliset.

 Ajaessamme rantaan blogia lähettämään perämoottori alkoi yks’kaks kiukutella. Karin kääntäessä kaasukahvaa ääni koveni mutta vauhti ei lisääntynyt. Pakki toimi kyllä ihan hyvin. Pienellä kaasulla pääsimme sentään etenemään. Kipitimme kiireesti venetarvikeliikkeeseen kysymään neuvoa. Meidät opastettiin lahdelle ”Kerryn” pakeille, joka kuulemma tietää kaiken perämoottoreista.

Tämä Kerry oli rakentamassa kelluvaa ravintolaa, joka olisi tarkoitus avata muutaman viikon päästä. Selitimme asiamme ja hän tiesi heti mistä on kysymys: potkuri oli tiensä päässä. Hän lupasi hankkia uuden ja me tietysti huolestuimme: kauanko kestäisi? ”Kymmenen minuuttia”. Hän läksi veneellään jonnekin ja palasi alle kymmenessä minuutissa. Uusi potkuri oli paikallaan tuota pikaa ja kaikkineen meillä kesti tässä korjausoperaatiossa alle puoli tuntia.

Blogin lähetys sai minut ähisemään kiukusta. Edellisiltana sen viimeisteltyäni alkoi läppäristä virta olla vähissä. Kari luki tekstin ja kone alkoi herjata virran loppumisesta. Kiireesti tallensimme (tai ilmeisestikään ei!) tekstin ja sammutimme koneen. Kun sitten kuppilassa aloin etsiä tuotostani, viimeistä tekstiä ei ollut missään! Edes hakusanoilla etsien ei kyseistä tekstiä löytynyt.

Aikani huokailtuani ja välillä jo luovuttaneenakin aloin tutkia asiaa vielä kerran. Onneksi kone kaikessa viisaudessaan oli tallentanut tiedoston varmuuskopion ja löysin sen vahingossa!

Naapuripoijuumme oli tullut iso katamaraani, josta kuului suomenkielistä puhetta! Pitihän meidän tietenkin sitten käydä juttelemassa heidän kanssaan. Kyseessä oli kymmenen hengen seurue, joka vuokraa vuosittain katin ja seilaa täällä Karibialla. Seuraavaksi heillä oli suunnitelmissa suunnata Mustiquelle, jossa on keskiviikkoisin blues-jamit. Olimme itsekin ajatelleet käydä Mustiquella, joka on rikkaiden ja kuuluisien suosima (mm. Bill Gates, Mick Jagger, David Bowie, Elisabet II) yksityisomistuksessa oleva saari. Kuultuamme käyntihinnan muutimme mieltämme: 300 US $ kolmelta vuorokaudelta!

Canouan-saari oli seuraava suunniteltu pysähdyspaikkamme, mutta se ei kuulemma ole nyt turvallinen paikka. Paikalliset huumehörhöt tunkeutuvat veneisiin ihan päiväsaikaankin!

Suuntasimme siis Mayreau-saaren Salt Whistle Bay:hin. Hieno purjehdus: 25 mailia 6,4 solmun keskinopeudella!

Salt Whistle Bay

Salt Whistle Bay on pieni lahti, jonka erottaa Atlantista vain kapoinen hiekkakannas, jossa kasvaa joitakin palmuja. Viime kerralla, 12 vuotta sitten, siellä ei ollut juuri muuta kuin metsikön suojassa kauniisti piilotteleva hotelli-ravintolakombinaatti. Nyt aiemmin luonnontilassa ollut lounaisranta oli raivattu ja sinne oli rakennettu useita vaatimattomia kuppiloita ja ”rättikauppiaitakin” oli rannan tuntumassa. Illalla värivalot loistivat ja musiikki raikui – edellisen kerran luonnonrauhasta ei ollut tietoakaan!

Uutta liiketoimintaa Salt Whistle Bay.ssa

Jo kaukaa tuli vastaamme tuttuun tapaan ”dingipoika” tarjoten poijua. Päätimme kuitenkin ankkuroitua, sillä lahdella näytti vielä olevan jonkin verran tilaa. Saimmekin ankkurin heti pitämään, mutta swell keikutti Neetiä melkoisesti.

Kun lähempää rantaa yksi purjevene lähti pois, päätimme siirtyä ankkuriin sen paikalle toivon mukaan vähän tasaisempiin olosuhteisiin. Valitettavasti emme saaneet ankkuria pitämään siinä sen enempää kuin toisella ja kolmannella yritykselläkään toisessa kohden rannempana. Jouduimme siis palaamaan alkuperäiseen paikkaamme keikutukseen!

Seuraavaksi yöksi siirryimme poijuun rannan tuntumaan (60 € + dingipojan kiinnitysapu 20 €). Keikutus oli vähäisempää, mutta toisaalta poijuköydet nykivät ikävästi eivätkä nukkumaolosuhteet olleet sen paremmat.

Lapsilla on hauskaa

Viereemme ankkuroitui suuri kanadalaiskatamaraani, jossa oli kaksi pikkutyttöä – ehkä noin 5- ja 7-vuotiaat. Katselimme ihmeissämme (ja vähän huolissammekin) heidän juoksenteluaan ja keikkumistaan kannella ja kiipeilyä jopa puomin päällä. Ketteriä likkoja!

Takanamme oli ankkurissa paikallinen, aikaa sitten parhaat päivänsä nähnyt ruostejuovainen teräsketsi. Siinä näytti asustelevan perhe/seurue, jossa oli noin 12-vuotias poika, kaksi naista ja kaksi sylivauvaa sekä mies. Tämä mies näytti välillä olevan melko tavalla muissa maailmoissa keikkuessaan ja lauleskellessaan veneen kannella. Koirakin aluksessa oli. Se oleskeli enimmäkseen keulaan aurinkosuojaksi asetetun kangasriekaleen alla välillä vinkuen surkeasti. Kertaakaan emme nähneet sitä vietävän maihin tarpeilleen tai lenkille.

Kävimme pariin otteeseen rannalla kävelemässä. Ensimmäisellä kerralla hiekkarannalle rantautuessamme maininki heitti dingiä juuri kun olin astunut veteen. Pulahdushan siitä tuli! Mekko märkänä tallustelin sitten pitkin rantaa.

Salt Whistle Bay, se "alkuperäinen" ravintola

Toisella kerralla löysimme vähemmän kuoppaisen rantautumispaikan ja pääsimme molemmat kuivina rantaan. Ihaillessamme kannaksen Atlantin puolelta tulevia aaltoja taivas musteni ja siirryimme sateensuojaan nauttimaan oluet. Sen alkuperäisen ravintolan kivistä rakennetut ruokailuryhmät palmunlehväkattoineen ovat todella viehättävät!

Edellisellä kerralla kannaksen Atlantin puolella oli paljon leijalautailijoita, nyt vain muutama Taitavasti he kiitivät pitkiin meren pintaa ja henkeäsalpaavia hyppyjänsä tekivät

Seuraava ankkuripaikkamme oli 1,7 mailin päässä oleva Saline Bay. Täälläkin olimme olleet edellisellä reissulla ja mikään ei näyttänyt muuttuneen. Poijussa oli muutama vene, samoin ankkurissa. Löysimme hyvin paikan ja ankkuri piti heti.

Saline Bayn laituri silloin, kun saimme vielä sitä käyttää

Iltapäivällä ajoimme rantaan. Edellisellä kerralla emme saaneet kiinnittyä dingiystävällisempään laituriin emmekä edes vetää kumppariamme sen viereen hiekkarannalle vaan jouduimme menemään kauemmaksi. Valkopukuiset herrat hätistelivät meidät pois. Nyt pääsimme tähän parempaan laituriin ja aidatun alueen portista ulos. Alueen rakennukset olivat kaikki aivan tyhjän näköisiä.

 

Ravintola Saline Bayssa

Kapusimme kylätietä pitkin jyrkkää mäkeä ylös. Tien varressa on kauppa ja useita ravintoloita pikkuruisista ”kopperoista” hassuihin ja ihan asiallisen näköisiin. Ihmiset tervehtivät ystävällisesti ja jostain suljetusta ravintolasta palmunlehväseinän takaa kuului ”How are you? Everything all right?” Vuohia oli pihalla jos toisellakin liekaan kytkettynä ja muutama kuljeskeli vapaanakin ja koiria kuljeskeli perässämme ja makoili tiellä ja pihamailla.

Saline Bayn kirkko

Mäen päällä on kirkko, jonka takapihalta on huikeat näkymät Tobag Caysille. Istahdimme hetken hengähtämässä kirkon penkillä ja läksimme sitten takaisin mäkeä alas rantaa kohti.

Näköala Denniksen näköalatornista Saline Bayn ankkuripaikalle.

Pysähdyimme Dennis’s Hideway-ravintolaan juomaan oluet. Dennis oli kovasti juttutuulella ja kertoili elämästään charterkipparina. Kuultuaan, että olemme Suomesta hän kertoi innostuneena tunteneensa joskus jonkun tanskalaisen (ehkä Tanska ja Suomi ovat täkäläisille melkein sama asia, kaukana pohjoisessa kuitenkin…). Ravintolassa oli valkoisin pöytäliinoin katetut pöydät, uima-allas ja hieno puusta rakennettu korkea näköalatorni. Kyllä sieltä kelpasi katsella maisemaa alas kylälle ja ankkuripaikalle.

Teimme paluumatkalla muutaman ”kannatusostoksen” pikku supermarketista. Pankkikorttikin jopa kelpasi maksuvälineeksi, vaikka täälläkin maksuun lisättiin 5 % pankkikorttimaksulisä (se on näköjään aika yleistä).

Seuraavana aamuna huomasimme, että saaren suojiin oli ankkuroitunut suuri risteilylaiva. Sieltä alkoi ajaa edes takaisin yhteysaluksia ja valkopukuiset henkilöt kantoivat tavaraa kuormakaupalla rannalle. Nyt reissuveneilijät eivät enää saaneetkaan käyttää sitä ”parempaa” laituria eivätkä myöskään rantautua dingeillä hiekkarantaan, vaan heidät ohjattiin loitommaksi. Yksi kumivene partioi rannalla ja hätisteli dingit pois.

Turistihuvit Saline Bayssa. Edellisenä päivänä ranta oli rypötyhjä.

Rantatuoleja leviteltiin hiekkarannalle ja lounasaikaan laivavieraskuorma toisensa jälkeen kuskattiin laiturille. Myöhemmin iltapäivällä moottoriveneet hinasivat kelluntaliiveihin ja kypäriin varustettuja ihmisiä keltaisissa ”kelkoissa”. Vauhti oli välillä melkoinen. Rannasta lähtiessä rantamainingissa ja toisaalta kauempana isommassa aallokossa jokunen kelkka näytti kaatuvankin.

Päivä kului mukavasti päivää paistatellen ja rannan elämää seuraillen. Emme viitsineet lähteä laisinkaan maissa käymään.

Rodney Bay – Ste. Anne – Pitonit, Soufriere – Cumberland Bay (St. Vincent) – Bequia / 17. – 27.11.2018

Elämä on ihanaa!

Ensimmäisenä tiedoksi muutoksista reissukartoistamme. ”Timo Maakrapu” Kaarinasta teki ystävällisesti toivomamme muutokset blogin karttaosioon. Alussa on reittimme Karibialla. Oikealla olevan linkin ”Sijaintimme kartalla” takaa Findmespotista  näkyvät tuoreimmat sijaintitietomme (jos Spot suvaitsee toimia). Alempana on reittimme Karibilalle.

Neeti on nyt taas huollettu ja loistokunnossa ja matka jatkui.

Valmistauduimme moninaisin hankinnoin Neetin kunnostukseen. Ostimme maalia ja maalaustarvikkeet, potkurin käsittelyainetta sekä kiillotusaineet ja –rättejä. Minulla oli odotettavissa ompelutöitä sähkön ääreen päästyämme ja etsimme ompelulankaa siinä onnistumatta. Kerran toisensa jälkeen sitä ällistyy joidenkin perusasioiden hankintavaikeuksista! Lankaa etsiessämme kävimme suuressa jo täysin joulukoristellussa (siis marraskuun puolivälissä, osataan sitä täälläkin!) ostoskeskuksessa, jossa musiikki pauhasi korvia huumaavan kovaa. Sinne ei viitsinyt jäädä hengailemaan.

Sunnuntaina kuluttelimme aikaa kävelyllä telakka-alueen takana olevassa kyläpahasessa (kylttien mukaan Gros-Islet Town). Kadut ovat kapeita, talot matalia ja osa oikein sieviä, osa taas lähes romahtamispisteessä. Kävelimme kirkon ohi ja oli ihan pakko pysähtyä kuuntelemaan sitä riemukasta soittoa ja laulua, joka sieltä kaikui. Mainio meininki – ja taputtaakin siellä sai ”veisuun” päätyttyä.

Telakan koiria

Veneen nostoaika oli sovittu maanantaiaamuksi kello kahdeksaksi. Ihan ajoissa eivät kaverit olleet paikalla, mutta homma sujui ripeästi kun toimeen tartuttiin. Telakan koirat, tänä vuonna kuusi kappaletta, makoilivat kaikessa rauhassa laiturilla lukin alla ja edessä eivätkä olleet moksiskaan touhusta ympärillään. Toki ne nostovaiheessa siirtyivät sivummaksi tarkkailemaan tilannetta.

Jo puoli yhdeltätoista Neeti oli pohja painepesurilla pestynä pukeilla. Onneksemme paikka oli aivan sama kuin viime talvenakin, aivan WC- ja suihkuparakin vieressä. Iloksemme huomasimme vielä, että telakalla oli toimiva WiFi!

Vähän jarrua pohjassa

Ennen painepesuripesua Neetin pohja oli toisin paikoin aivan karmeassa kunnossa. Uuteen peräsimeen ei Le Marinissa ollut saatavissa samaa maalia millä muu pohja oli maalattu (Jotun Megayacht), vaan jouduimme ostamaan muuta maalia. Peräsimen maalauksen jälkeen maalia jäi yli ja Kari veteli loppuja paikkamaaliksi Neetin peräosaan ja köliin.  Näihin paikkoihin oli tarttunut melkoinen kasvusto, Megayacht-alueet olivat aivan puhtaat!

Kari kävi jossain vaiheessa snorklaten putsaamassa potkuria, mutta melkoisessa kunnossa sekin oli. Ei ollut kumma, ettei Neeti liikkunut kovinkaan liukkaasti varsinkaan koneella ajettaessa.

Kyselimme kylkien kiillottajaa ja saimme tarjouksen: 550 dollaria (US). No huh. Kari alkoi tingata ja kertoi, että viime talvena saimme kiillotuksen 200 dollarilla. Tinkaaminen kannatti, hinnaksi sovittiin lopulta 250 dollaria ja siihen sisältyi tällä kertaa myös sitlooran kiillotus.

Sama kaveri kuin viime vuonnakin hoiti homman nopeasti ja taitavasti. Tarjoutui vielä lisäksi hiomaan hiekkapaperilla pohjasta ylimääräiset rosot pois. Siitä hommasta maksoimme kyllä liikaa, 100 dollaria.

Neeti oli ”syönyt” jossain vaiheessa biminin ompelusta jääneet kankaat. Olimme etsineet niitä tuloksetta moneen kertaan ja päätyneet viimein siihen lopputulokseen, ettei niitä ehkä sittenkään ollut otettu mukaan. Sattumalta ne löytyivätkin: ne lymyilivät salongin sohvan alla kuumavesivaraajan takana. Sohvan aluskin oli katsottu jo moneen kertaan, muttei tarpeeksi takaa…

Siispä ompelin biminiimme ”laajennusosat” eli noin 25 cm leveät räystäät, jotta pahimmat vesiroiskeet pysyisivät vähän ulompana. Ompelukone toimi melko kiltisti ja biminimme toimii nyt entistä paremmin.

Tiistaina illan hämärtyessä meillä oli kaikki työt jo tehtynä: Kyljet oli kiillotettu, Kari oli saanut pohjan maalatuksi ja potkurin käsitellyksi ja minä olin saanut ompelutyöni melkein valmiiksi. Ja mikä parasta: olimme saaneet vihdoin viimein viiden kilon kaasupullomme täytetyiksi! Edellisen kerran täyttö onnistui Kanarialla. Olemme joutuneet käyttämään pieniä Camping-kaasupulloja, joita on saatavissa joka paikassa.

Illalla kävimme ulkona syömässä, ”jo” toista kertaa Kariballe saapumisen jälkeen. Thai-ruoka oli Karilla oikein ja minulla ”ihan” hyvää. Oli mukava fiilistellä ravintolan yläkerrassa ja seurailla sataman (joskin melko hiljaista) elämää.

Säiden suhteen meillä oli onnea, sillä telakka-aikanamme vettä satoi vain yöllä.

Keskiviikkoaamuna teimme vielä viimeiset viimeistelytyöt ja kävimme maksamassa laskun: 1733 EC eli 580 €. Ei paha. Kahdelta olimme jo vedessä ja ajoimme ankkuriin samaan paikkaan josta olimme lähteneetkin. Olimme todella tyytyväisiä, kaikki oli sujunut mainiosti ilman mitään ikäviä yllätyksiä.

Neetin perä on uinut melko syvässä ja niinpä seuraavana aamuna olikin ohjelmassa tavaroiden järjestelyä uusiin paikkoihin. (Mitähän tässä jonain päivänä vielä etsitään kissain ja koirain kanssa?)

Pelastuslautta pakattiin sille Cascaisissa tekemääni suojapussiin ja nostettiin perähytistä kannelle. Karin painavia työkoneita ja ”roinalaatikoita” siirrettiin keulaboksiin ja tyhjät (4 x 20 l.) polttoainekanisterit keulaboksista perähyttiin.

Täällä ei tarvitse katsella reality-tv-purjehdusohjelmia. Saamme nähdä monenlaista ihan livenä. Muutama 470-purjehtija harjoitteli ankkurointialueella. Yksi heistä ei tainnut olla vielä kovin kokenut, sillä hän keikahti kerran toisensa jälkeen puuskaisessa tuulessa nurin. Hänen saatuaan paatin pystyyn se kaatui tuota pikaa uudelleen. Kaiken lisäksi köli ei pysynyt kunnolla paikallaan, vaan hän joutui taiteilemaan sen kanssa. Viimein joku tuli kumiveneellä auttamaan hänet pystyyn ja lähti tiehensä jättäen kaverin taas yrittämään. Aikansa hän jaksoi, mutta luovutti sitten, kiipesi ylösalaisin olevan jollansa päälle seisomaan ja kutsui kumiveneen hinaamaan hänet pois. Saattoi purjehtija-poloinen olla uuvuksissa harjoituksensa jälkeen!

Ajankuluksemme olemme viime aikoina hyödyntäneet myös Helsingin kirjastolaitoksen e-kirjatarjontaa. Harmillista kyllä voin lainassa voi olla vain viisi kirjaa kerralla. Laina-aika on kaksi viikkoa enkä ole vielä keksinyt, pystyisikö niitä ”palauttamaan” ennen aikojaan. Karilla ei valitettavasti ole voimassa olevaa kirjastokorttia, joten joudumme tyytymään minun lainoihini. Ensi kesän tehtävälistalla on kirjastokortin päivitys Karillekin.

Perjantaina kävimme ostamassa hevoskuorman ruokaa.  Tällä kertaa Kari ei saanut estettyä kassalla olevaa pakkaushenkilöä sekaantumasta ostosten pakkaukseen. Kun Kari lappoi pakasteita kassiin, tämä naishenkilö onki ne sieltä ja pakkasi muovipusseihin. Sitten vasta ne saatiin kassiin…

Purjealuksia Rodney Bayssa

Palattuamme veneelle aloimme valmistella Neetiä lähtökuntoon ja laitoimme kaikki ”satama-asennossa” olleet tavarat ”purjehdusasentoon.  Iltapäivällä tarkastimme vielä netistä säätiedot. Niissä ei ollut mitään erityistä, joten kävimme hoitamassa uloskirjautumisen. Tällä kertaa ei tarvinnut täytellä käsin mitään lappuja, vaan Kari sai printatun paperin allekirjoitettavakseen, kävimme leimauttamassa passimme ja se oli siinä.

Ja se pakollinen auringonlasku... miten näitä upeita näkyjä riittääkin!

Lauantaiaamuna kello seitsemän nostimme ankkurin tihkusateessa. Siihen sade onneksi loppuikin. Kari viritteli vieheen kalastamaan. Tuuli oli heikkoa, mutta nostimme kuitenkin purjeet ajettuamme koneella puolisen tuntia. (Neeti kulkee nyt liukkaasti!) Juuri kun genoa oli nykäisty auki, kela pärähti ja kala oli kiinni! Melkoinen vonkale se olikin, 105 cm pitkä ja painoa 8,9 kiloa. Emme ihan päässeet selville sen lajista, vaikka kuinka tavasimme kalakirjoja. Jonkin sortin tonnikalaksi sitä arvelemme.

Kari otti siitä parhaat selkäfileet ja loput palautettiin Karibian merelle.  Kalaa riitti jaettavaksi venepojillekin!

Jouduimme moottoroimaan koko 17,6 mailin matkan Pitonien juurelle Soufrieren kylän edustalle. Satamaoppaamme ohjeisti, että tulee käyttää vain SMMA:n (luonnonsuojelualuetta hallinnoiva järjestö) henkilökuntaa, jotka liikkuvat järjestön vaatteissa ja aluksilla. No meitähän tuli jo kaukaa vastaan kaveri, joka ei täyttänyt näitä vaatimuksia. Emme siis huolineet hänen poijutarjoustaan vaan sanoimme ottavamme yhteyttä SMMA:han.

Pitonit

Huhuilin aikani VHF:ään ja viimein sieltä vastattiin ja luvattiin lähettää vene paikalle. Tulihan se ja neuvoi poijun – eikä auttanut meitä kiinnittymään siihen vaan sen homman hoiti se aiemmin torjumamme nuori mies, joka oli pörrännyt ympärillämme koko ajan. Hänen apunsa – keulaköysi poijuun – maksoi 25 EC. Itse poijusta käytiin keräämässä maksu (20 €) myöhään iltapäivällä.

Poijut näyttivät melko uusilta ja myös melko näppäriltä. Päältä läksi kaksi köyttä, joiden päissä oli lenkit oman kiinnitysköyden kiinnittämistä varten. Laitoimme molemmat keulaköytemme samaan lenkkiin ja olimme tyytyväisiä – kunnes aamulla koitti lähdön hetki. Yö oli ollut tyyni ja Neeti oli pyörinyt ympäri ties miten monta kertaa. Kiinnitysköytemme olivat hirttäytyneet toisiinsa ja poijun köysiin tosi tiukasti. Oli melkoinen urakka saada se sotku selvitetyksi ja päästä irti.

Tullessamme Soufriereen poijuissa ei ollut muita reissuveneitä ja meitä arvelutti taas kerran vähäsen. Paikallisessa purjehduslehdessä kerrottiin viime talvena. että täälläpäin on ilmennyt varastelua. Ajatus olla ihan ypöyksin sellaisessa paikassa ei tuntunut houkuttelevalta. Päätimme kuitenkin jäädä ja päivän mittaan paikalle tuli vielä pari katamaraania.

Yö sujui rauhallisesti, swelliä oli jonkin verran muttei kuitenkaan sietämättömästi. Virittelin illallla riippumaton sitlooraan viettääkseni yön siellä, sillä ilta oli kirkas ja kuukin paisteli kauniisti. Nautin raikkaasta ilmasta ja vilvoittavista tuulenhenkäyksistä ja jossain vaiheessa nukahdin -  herätäkseni kahden jälkeen vesisateeseen. Ei auttanut muu kuin siirtyä sisälle nukkumaan.

Paikka on komea, vesi kristallinkirkasta ja snorklailupaikkojakin olisi ollut lähistöllä. Emme kuitenkaan malttaneet jäädä vaan jatkoimme aamulla matkaa seuraavaan paikkaan.

Ihmettelimme hiukan, kun meitä vähän ennen lähtenyt katamaraani ajoi kauas ulos rannasta ennen suuntaamistaan etelään päin. Syy selvisi meille moottoroituamme noin puoli tuntia ja alettuamme yrittää purjehtia: uskomattoman kovia virtauksia. Autopilotti ei jaksanut ohjata vaan Neeti hortoili sinne sun tänne. Katsottuamme tarkemmin plotteria näimme siellä asiasta kertovat aaltomerkit. Emme olleet tulleet kiinnittäneeksi niihin huomiota…

Virtauspaikoista selvittyämme tuulikin virisi ja sitten mentiinkin kunnon haipakkaa. Tuulta oli 9 – 12 m/s tiukkaa sivu vastaista. St. Lucian ja ST. Vincentin välisessä salmessa Atlantin aallot näyttivät voimansa ja virta painoi länttä kohti. Plotterilla Neeti näytti kulkevan aivan vinottain.

St. Vincentin suojaan päästyämme tuuli loppui ja viimeiset mailit moottoroimme. Matkaa kertyi 37,8 mailia.

Cumberland Bayta lähestyessämme paikallinen moottorivene ampaisi meitä vastaan ja tarjosi rantautumisapua. Otimme mielihyvin tarjouksen vastaan. Rannassa oli jo muutama vene, perä pitkällä köydellä palmuun kiinnitettynä, keula ankkurissa. Carloksen avustuksella (20 EC) saimme Neetin somasti muiden veneiden seuraksi.

Paikka näytti aivan yhtä ihanalta kuin viimeksikin. Pieni lahti, kapea hiekkarantakaistale, muutama rakennus, palmuja. Kaikkea mitä Karibian idylliltä odottaakin.

Tähän idylliin kuuluvat sitten tietysti myös kaupustelijat. Tarjolla on korua monenlaista, hedelmiä, vihanneksia, kalaa, taksipalveluita, retkiä…tällä kertaa emme tarvinneet mitään. Leipää sentään tilasimme aamuksi iäkkäältä papparaiselta, joka kertoi omistavansa rannalla olevan ravintolan. Kun yritin sopia aikaa, hän sanoi vain, että tulee heti kun meillä ilmestytään sitlooraan. (Ja niin hän tulikin).

Kävimme iltahämärissä rannan kuppilassa nauttimassa oluet ja selasimme internetistä uusimmat uutiset.

Pimeän tultua Coast Guardin vene kierteli hiljaa rannassa ja tarkasteli taskulampun valossa kaikkia veneitä. Hyvä niin.

Toisaalta teki mieli jäädä Cumbarland Bayhin vielä toiseksi yöksi. Kuitenkin, koska emme olleet kirjautuneet sisään Vincentille ja olimme olleet jo kaksi yötä keltaisella lipulla, päätimme aamulla jatkaa matkaa.

Peräköytemme irrotettiin palmusta (20 EC) ja menoksi. Toisaalta hinta yhden solmun avaamisesta tuntuu aika kovalta, mutta toisaalta taas… ei täällä leipä helpossa varmasti ole ja tienestimahdollisuudet varsin  rajalliset.

Reilun tunnin moottoroinnin jälkeen saimme tuulta purjeisiin ja sitten taas mentiinkin hyvää vauhtia Vincentin ja Bequian välisessä salmessa. Koska yö oli ollut melko tyyni, aallokko oli tällä kertaa maltillisempi. Virta painoi kuitenkin taas länteen päin, joten melko tiukkaa sivuvastaista taas mentiin.

Matka Cumbarland Baysta Bequialle oli maltilliset 17,4 mailia.

Olimme ajatelleet mennä ankkuriin, mutta muutimme kuitenkin mielemme kun meitä vastaan tuli Alex, joka tarjosi poijua. (50 EC/vrk) Tuulikin viuhutteli lahdella melko reippaasti, kuten mielestämme lähes aina täällä. Otimme poijun kahdeksi yöksi, katsotaan sitten jatkammeko matkaa vai mitä teemme.

"Turistirysä" liikenteessä

Veneitä täällä on kohtalaisesti sekä ankkurissa että poijuissa, mutta tilaa on kuitenkin vielä ihan eri tavalla kuin viimeksi täällä ollessamme. Pikapuoliin varmaankin alkaa vilkastua, kun ARC-kisaveneet pääsevät perille ja levittäytyvät pitkin Karibiaa. Nautiskelemme nyt vielä vähän aikaa hiukan väljemmistä olosuhteista!

Kumivene kannelta veteen (emme hinaa sitä yleensä perässä vaan nostamme kannelle), lounas, perämoottori paikalleen ja kylille. Ensin hoitelimme kirjautumisasiat: Tullissa melko helppo lomake, itsejäljentävälle paperille monessa värissä. 70 EC. Sitten Immigration viereisellä tiskillä, leimat passiin ja asia selvä.

Bequia kuuluu St.Vincent and Grenadines- nimiseen valtioon, joka käsittää useita saaria. Kirjauduimme kuukaudeksi ja saattaa hyvinkin olla, että saamme sen ajan kulumaan risteilemällä sinne sun tänne.

Rodney Bayssa emme onnistuneet kumpikaan saamaan pankkiautomaatista rahaa, vaikka paikalliset saivatkin. Oli jo vähän tylsä olo kun paikallinen valuutta alkoi uhkaavasti huveta. Onneksi täällä automaatti oli suopea ja antoi rahaa.

Huomenissa käymme lataamassa paikallisen Digicellin puhelinkortin,  laitamme tämän blogin maailmalle ja ehkä käymme hiukan ostoksillakin.