Iles des Saintes – Portsmouth (Dominica) -St Pierre jaFort de France (Martinique) / 15. – 24.10.2018

Unohtunutta reppua noutamassa  Fort de Francessa

Emme sitten päässetkään Marie Galantelle.  Valmisteltuamme Nereidin lähtökuntoon ja saatuamme tankattua Neetille dieseliä ja perämoottorille bensaa, kello oli jo puolessa päivässä. Satamassa ei tuulesta tiennyt mitään, mutta avomeren ääreen päästyämme jouduimme toteamaan, että tuuli oli tasan vastainen Marie Galantelle. Kello oli jo niin paljon, ettei luovimiseen oikein olisi aikaa, koska halusimme päästä perille ennen pimeätä. Koneella eteneminen vastaiseen oli kuin tervan juontia, saimme hädin tuskin neljän solmun nopeuden irti koneesta. Ilmeisesti pohjakarvoituksen lisäksi potkuri oli kerännyt kunnon kerrostumat roinaa puolen vuoden paussin aikana.

Muutimme siis suuntaa ja pääsimmekin mukavaa vauhtia purjein Iles des Saintesin ankkuripaikkaan. Poijuja oli vapaana runsaasti, vaikka ikävä kyllä parhaat lähinnä rantaa olevat olivat varattuja. Swelliä pääsi Neetiä keikuttamaan epämukavuuteen asti. Ensimmäinen yö oli pahin ja nukkuminen oli kehnonlaista – olimmehan tottuneet vakaaseen marinassa ollessamme.

Seuraavana aamuna Kari urakoi sukeltaen potkurista pahimmat roinat pois. Tukossa se kuulemma olikin!

Huonosti nukutun yön jälkeen otimme päiväunet ja sitten vasta jaksoimme viritellä kumiveneen ja lähteä kylillä käymään Kovasti erilaiselta siellä näytti kuin talvella käydessämme. Silloin pääkatu vilisi turisteja ja kaikki pikku kuppilat ja myymälät olivat auki. Nyt liikkeellä oli vain jokunen matkailija eikä paljon sen enemmän paikallistakaan väkeä. Monet kaupat ja ravintolat olivat kiinni.

Ruokakaupassa kuulimme yllätykseksemme suomenkielistä puhetta - yhtä yllättyneitä kyllä olivat tapaamamme suomalaisetkin. He olivat kymmenen päivän omatoimimatkalla Guadeloupella.

Pain de Sucre snorklauspaikka

Seuraava yö oli erittäin tuulinen ja nukkuminen oli jos mahdollista vielä hankalampaa. Vene keikkui ja tuuli metelöi, riuhtoi Neetiä poijussa sinne sun tänne. Aamulla heräsimme harmauteen ja sateeseen. Aikanaan pilvet haihtuivat ja päätimme lähteä läheiselle Pain de Sucren snorklauspaikalle. Ankkuroimme dingin matalaan veteen, aurinko paistoi… kunnes Kari läksi snorklaamaan ja minä jäin kumiveneeseen odottelemaan. Taivas tummui, tuuli alkoi puhaltaa ja vettä tuli taivaan täydeltä! Siinäpä sitten kyyhöttelin bikineissäni ja odottelin sateen ja Karin snorklailun loppumista. Onneksi sade on täällä lämmintä ja loppuu yleensä hyvin nopeasti. Kylmä tuli vasta siinä vaiheessa, kun ajelimme vastatuuleen takaisin Neetille.

Seuraavana päivänä kävimme vielä toisella snorklauspaikalla. Sen luona oli myös poijuja ja totesimme, että siellä olosuhteet olivat paljon tasaisemmat kuin meidän paikallamme lähempänä kylää. Ehkäpä seuraavalla kerralla hakeutuisimme sinne…

Suuri huvimme oli naapuriveneen koiran tarkkailu. Se oli suurehko paimenkoira. Tyytyväisenä se tassutteli kannella ja makoili keulakannelle asennetun aurinkosuojan alla. Aamuisin se muistutteli haukahtelemalla isäntäväkeään aamulenkille lähtemisestä. Kumiveneeseen loikkaaminen arvelutti sitä joka kerta, mutta aina se rohkaisi mielensä ja hyppäsi veneen perästä tai sivusta (aika korkealta) dingiin. Sitten piti tietenkin mennä keulaan tassut keulan päällä ja kuono kohti tuulta, tuuhea häntä heiluen.

Maahantulo- ja lähtömuodollisuudet näillä Ranskan saarilla hoituvat näppärästi itsepalveluna, täällä Saintesilla kahvilan tietokoneella.  Tällä kertaa vain häiritsi naapuripöydissä istuvien keskustelu huutaen. Onneksi meillä oli vanha lomake, josta saimme luntattua, mitä mihinkin kohtaan pitää laittaa. Keskittymään siinä mekkalassa ei ensikertalaisena olisi pystynyt!

Perjantaiaamuna heräsimme anivarhain ja suuntasimme Nereidin keulan kohti Dominicaa. Tuuli oli tiukahko vastainen, mutta pääsimme kuitenkin perille Portsmouthiin yhdellä halssilla. 22 mailia ja 4,5 tuntia.

Satama oli täysin tyhjä – ei ainoatakaan vierasvenettä poijuissa tai ankkurissa! Vähän arvelutti, että voiko tänne jäädäkään. Pian meitä vastaan tuli kuitenkin moottoriveneellä jo meitä aiemminkin palvellut Lawrence of Arabia, joka ohjasi meidät poijulle ja auttoi siihen kiinnittymisessä. Täällä poijut ovat vain kellukkeita, joissa ei ole kiinnityslenkkiä kuten meidän poijuissamme. Kellukkeesta roikkuu köysi, johon dingipoika kiinnittää vierasveneen kiinnitysköyden. Itse oman veneen kannelta näihin mooringeihin on mahdotonta omin avuin kiinnittyä.

Tulli on lahden toisella puolen melko kaukana, joten sovimme, että Lawrence tulee iltapäivällä käyttämään meidät tullissa. Ajallaan hän tulikin meitä noutamaan. Tulli oli hiukan rähjäisellä alueella ja omin avuin se olisi ollut hiukan hankala löytääkin.

Täällä ei puhettakaan tietokonekirjautumisesta, vaan saimme täytellä planketteja perinteisesti ihan kuulakärkikynällä ja kalkkeeripapereitakin oli paperinivaskan välissä. Dominicalla pystyy tekemään sisään- ja uloskirjautumisen samalla kertaa, jos ei aio viipyä kahta viikkoa enempää eikä halua leimoja passiin. Sehän vain meille kävi, olisi yksi riesa (=viranomaiskäynti) vähemmän.

Lawrence kertoi, että Dominicalla on itsenäisyyspäivä 3.11. ja että sitä juhlitaan jo pari viikkoa etukäteen. Sen kyllä huomasimmekin illalla: rannalla oli juhlat ja äänekästä musiikkia kello viiteen saakka aamulla! Kuuntelin paikallista radiota ja kyseinen konsertti myös radioitiin suorana. (Seuraavana iltana ja yönä sama meininki aamuviiteen…)

Lauantaiaamuna läksimme kylille. Lawrence oli ohjeistanut meidät dingeinemme torin edustan kalastajalaiturin tyveen. Kiinnityimme, mutta välittömästi tuli vartijanainen neuvomaan meidät laiturin kupeesta kalastaja-aluksen kylkeen. Kielsi myös lukitsemasta dingiä, että kalastaja saisi meidät irti mikäli haluaisi lähteä liikkeelle.

Portsmouth kalastajalaituri ja tori

Torilla oli kunnon markkinameininki meneillään musiikkeineen kaikkineen. Myyntipöytiä oli sekä torilla että pääkadun varrella. Tarjolla oli enimmäkseen juureksia ja vihanneksia, hedelmistä banaaneja ja jonkin verran omenoita. Väkeä oli liikkeellä kadun täydeltä.

Dingilaituri Marian jäljiltä

Vähän yli vuosi sitten mellastaneen Maria-hurrikaanin jälkiä oli vielä paljon nähtävissä muutenkin vaatimattomassa rakennuskannassa. Sinisiä pressuja oli talojen päällä, osa rakennuksista osittain romahtaneita. Sähköjohtoja roikkui pylväissä melkoisina harakanpesinä ja välillä kadun varressa ihan metrin korkeudellakin.

Kävimme Lawrencen kyydissä jokiretkellä iltapäivällä ja siinä matkan aikana kyselimme kaikenlaista. Marian jälkeen monilla meni kuukausia ennen kuin sähköä oli saatavilla ja joissakin taloissa sitä ei ole vieläkään. Ruoka täällä valmistetaan kaasulla, jota tuodaan saarelle ja sitä on ollut riittävästi. Sähkö tuotetaan vesivoimalla lukuisista vesiputouksista.

Kasvikunta on alkanut elpyä, banaaneja ja mangoja kasvaa jo. Appelsiineista ja greipeistä ei vielä saada satoa, koska ne ovat hitaampia kasvamaan.

Parin tunnin jokiretki Indian Riverille maksoi meiltä 130 EC:tä eli noin 40 euroa. Jokisuussa oli ennen Mariaa pieni telakka, jonka hurrikaani tuhosi pahasti. Romuttuneet veneet makasivat edelleen jokisuussa. Juuri ja juuri pääsimme pujottelemaan niiden välistä joelle.

Joella ei saa käyttää moottoria, joten Lawrence alkoi soutaa jokea yläspäin. Indian River on Dominican toiseksi suurin joki. Navigointikelpoista vettä siinä on noin mailin matkan, sitten se menee liian matalaksi.

Lawrence varoitti meitä uittamasta käsiämme vedessä alligaattorien vuoksi. Emme nähneet ainoatakaan – liekö varoitus ollut vain matkailijoiden jännityksen lisäämiseksi…

Joki kiemurtelee viidakon keskellä. Aiemmin osa reitistä on ollut täysin lehtiholvin peitossa, mutta Maria teki tuhojaan täälläkin. Vähitellen lehvistö näytti kuitenkin alkaneen taas kasvaa joen ylle. Vesi on aika sameata, mutta näimme kuitenkin muutamia suuria kaloja uiskentelemassa.

Yhdessä joenhaarassa on kuvattu Pirates of Caribbean 2-elokuvaa (jota emme ole nähneet, joten emme tunnistaneet paikkaa).

Navigointikelpoisen jokiosuuden päässä on ravintola, joka ei ollut auki. Turistikausi ei ole vielä alkanut. Lawrence kertoi, että talvella joella on jopa ruuhkaa eivätkä veneet tahdo mahtua etenemään kapeassa joessa. Nyt olimme ainoat kulkijat joella.

Ruuhkaa ei ollut ankkuripaikallakaan. Sentään kolme katamaraania ilmestyi seuraksemme siellä ollessamme.

Huoltohommiakin taas ilmaantui. Kari alkoi ihmetellä veneen perästä pöllähtelevää dieselinkatkua. Ensin hän kaiveli perähytin polttoainesäiliön ympäristön (sen hankalimman paikan!), mutta siellä ei ollut ongelmaa. Vika löytyi viimein uuden polttoainesäiliön huohotinputken liitoksessa, joka oli sitlooran penkin alla. Tullessamme Dominicalle purjehdimme koko matkan oikealla kyljellä ja dieseliä oli päässyt penkin alle laatikkoon… jossa oli pohjimmaisena köysiä. Eli huohotinputkikorjauksen lisäksi hommaksi tuli vielä köysipyykki.

Lähtö Portsmouthista. Nämä pilvet hajosivat nopeasti.

Opaskirjamme ja Lawrencen mukaan Roseaussa (Dominican pääkaupunki) saisimme kaasupullomme täytettyä ja siellä pitäisi olla myös venetarvikeliike. Läksimme siis sunnuntaiaamuna parinkymmenen mailin purjehdukselle Roseauhun. Koukkasimme viime talvena sen edustalta, mutta emme nähneet vierasveneitä emmekä poijujakaan, joten emme pysähtyneet sinne. Nyt toivoimme, että tilanne olisi parantunut.

Ei ei. Jonkinnäköisiä (mahdollisesti) mooring-poijuja oli hiljaisen näköisen Dominica Marine Centerin edessä, mutta ei dingipoikia eikä yhtään vierasvenettä. Eikä myöskään mitään dingilaiturin näköistäkään. Hetken mietittyämme päätimme jatkaa matkaa Martiniquelle.

Tiukassa vastaisessa Neeti porskuttelikin hyvää vauhtia Martiniquen pohjoispäähän asti, jossa tuuli sitten lopahti ja jouduimme moottoroimaan loppumatkan St.Pierren edustan ankkuripaikalle parin muun reissuveneen seuraksi. Päivämatkaksi kertyi 56 mailia ja aikaa kului vajaat yksitoista tuntia. Saimme ankkurin alas juuri ennen auringonlaskua. (Aurinko nousee täällä noin kello kuusi ja laskee vähän ennen kuutta.)

Onneksi tällä kertaa mainingit eivät päässeet ankkuripaikalle, vaan saimme viettää kohtalaisen rauhallisen yön.

Emme viitsineet lähteä laisinkaan maihin. Kari sääteli vantteja aamulla ja kevyen lounaan syötyämme suuntasimme kohti Fort de Francea. Yritimme purjehtia, mutta kuten tavallista näiden saarten rantojen lähellä, tuulta ei ollut laisinkaan tai sitten se yks’kaks puuskutteli 8 – 10 sekuntimetriä vastaista. Moottoroimme siis suurimman osan 12,7 mailin matkasta.

Fort de Francen ankkuripaikalla oli tällä kertaa hyvin tilaa, vain kymmenkunta venettä ankkurissa. Hyvillä mielin laskimme ankkurin. Jääkaappi oli jo aika tyhjä ja koska emme viitsineet lähteä maihin, leivoin sämpylöitä ja niillä kuittasimme iltaruuan.

Yhteysalukset lahden toisen puolen satamiin ajavat ihan yhtä kovaa ja usein ja tekevät ihan yhtä isot aallot kuin aiemminkin täällä ollessamme. Kuumien kattiloiden, vesien ja viinilasien kanssa saa olla tarkkana!

Tiistaiaamuna menimme ensi töiksemme venetarvikeliikkeeseen kirjautuaksemme Martiniquelle. Se kävi taas näppärästi tietokoneella itsepalveluna. (Täällä se ei maksanut mitään, Iles des Saintesilla kaksi euroa ja Le Marinissa viisi euroa!)

SPOT-laitetta ei tässä liikkeessä ollut saatavilla, mutta ystävällinen myyjätär neuvoi meille toisen venetarvikeliikkeen pienen jollamatka päässä.

Kävimme ruokakaupassa – ihanaa, vaikka mitä ostettavaa!

Lounastettuamme ajoimme kumiveneellä Fort de Francen linnakkeen toiselle puolelle, tankkasimme dingin ja kävimme kysymässä SPOTia. No ei.

Mobiilidatasta tässä vaiheessa sananen. Meillä on Telian liittymät, joiden pitäisi toimia Ranskassa ihan kuin Suomessakin ja Suomen hinnoilla. Joopa joo. Guadeloupelle tultuamme minun mobiilidatani alkoi toimia kolmen päivän päästä ja Karin vähän myöhemmin. Yritimme ja yritimme saada yhteyttä toimimaan, ja sitten yks’kaks se toimikin. Samoin kävi kun tulimme Dominicalta Martiniquelle (Karin yhteys syntyi noin 20 tunnin päästä, minulla meni toista vuorokautta). Tabletin yhteys ei toimi tänäkään päivänä, vaikka olen soittanut Telialle asiasta kolme kertaa ja kaiken pitäisi olla sieltä päästä kunnossa. Joudumme menemään täällä Orangen myymälään kyselemään apua.

Kohta lähdemme paikalliseen kirjastoon ilmaisen nettiyhteyden päähän pistämään tämän tarinan blogiin.

Ei mennyt eilen ihan kuin Strömsössä. Sain kirjaston WiFillä väännettyä blogitekstin paikalleen ja hitaasti, hitaasti viisi kuvaakin. Yks’kaks yhteys katkesi ja kaikki paitsi otsikko katosivat bittien taivaaseen. Yhteys ei alkanut enää toimia ja hermo meni. Tänään uusi yritys.

Indian River ravintola

Suomi – Guadeloupe (5. – 15.10.2018)

Ravintolan katos

Perjantaina kävimme Porvoossa parissakin apteekissa hankkimassa lääkkeitä mukaamme (silmätippani ovat jotain harvinaista laatua, jota ei pidetä juurikaan apteekkien varastoissa). Ruokakaupasta haimme pari purkkia sinappia ja salmiakkia (Suomen eksotiikkaa!) vietäväksi vene”vahdeillemme”. Illalla saimme nauttia ihanista löylyistä Tapion, Ainon ja Tainan upeassa saunassa.

Tapio kuskasi meidät lauantaiaamuna hyvissä ajoin lentokentälle. Tällä kertaa ruuhkia ei ollut missään ja meille jäi turhankin paljon odotusaikaa. Parempi kuitenkin niin kuin olla tuskissaan ehtimisen kanssa.

Lento Pariisiin kesti kolme tuntia ja oli ajallaan. Meillä oli kolme tuntia aikaa vaihtaa lentokenttää ja viimekertaisesta viisastuneina (hädin tuskin ehdimme Karibian-lennolle) emme käyttäneet ilmaista bussikuljetusta vaan otimme taksin. Tällä kertaa ehdimme hyvin ja meille jäi jopa aikaa nauttia sämpylät lentoaseman kuppilassa.

Vajaan kahdeksan tunnin lento Guadeloupelle meni torkkuessa, lukiessa ja musiikkia kuunnellessa. Lentoasemalla päälle hyökkäsi valtavan kuuma ja kostea ilma – Suomen talvivarusteet piti käydä kiireesti vaihtamassa kevyempiin vaatteisiin aseman toiletissa!

Venevahtimme oli meitä autolla vastassa, kuten olimme sopineetkin. Olin varannut meille ensimmäiseksi yöksi hotellihuoneen marinan vierestä. Ajattelimme, että emme millään jaksaisi alkaa raivata Neetiin nukkumatiloja pitkän ja uuvuttavan matkan jälkeen.

Hotellihuone tuntui kuin olisimme astuneet vankasti hajustettuun jääkaappiin helteisen ilman jälkeen – ilmastointi oli hyytävän kylmällä ja jonkun siivousaineen tuoksu tukahduttava. Kari sammutti ilmastoinnin ja auoimme ovet saadaksemme sisälle lämmintä ja hajutonta ilmaa.

Hetken levähdettyämme kävelimme marinaan vilkaisemaan Neetiä. Siellä näytti kaikki olevan kunnossa ja hyvillä mielin palasimme ruokakaupan kautta hotelliin. Patonki-iltapalan jälkeen uni maittoi!

Seuraavana aamuna raahasimme kapsäkkimme kahdessa erässä Neetiin ja sitten alkoikin uurastus! Purjeet, kumivene, perämoottori ulos, bimini paikalleen ja tavaroiden purku- ja siivoushommiin. Sitä puuhaa riittikin sitten viikoksi.

Hometta ei onneksi ollut missään lukuun ottamatta muovilaatikkoa, jonka pohjalle olimme laittaneet purjepeiton ja sen päälle Tonic-purkkeja. Muutamat niistä olivat syöpyneet puhki ja lopputulos oli melkoinen homesotku!

Pelkäämääni torakkainvaasiotakaan ei ollut tapahtunut. Olimme sijoitelleet torakkahotelleja kaappeihin ja lattioille ja niiden ympärillä oli jotain tunnistamattomia pienen pieniä kuolleita ötököitä. Muutaman elävänkin näin, mutta ei mitään huolestuttavaa.

Näkymä Nereidistä

Sää on ollut uuvuttavan kostea ja kuuma (kolmisenkymmentä astetta ulkona varjossa, veneen sisällä 38). Sadekuuroja, välillä todella rankkojakin, on tullut joka päivä. Vilvoittavaa tuulta ei ole juurikaan ollut Varsinkin ensimmäisinä päivinä – osittain varmaankin myös aikaerosta johtuen – tuntui ettei jaksaisi kunnolla tehdä yhtään mitään. Hiki  vain virtasi ja nestettä piti olla juomassa yhtenään. Iltaisin emme tahtoneet millään pysyä hereillä enää seitsemän jälkeen!

Leikkasin Karin hiukset ensimmäistä kertaa 13 vuoteen. Edellinen kerta oli edellisellä Karibian-reissullamme. Silloin työvälineenä oli laite, jota käyttäessä tärinä melkein aiheutti valkosormisuuden ja ääni kuulovaurion sekä leikkaajalle että ”uhrille”. Tulos ei ollut häävi, joten yritystä ei toistettu ennen kuin nyt. Laite on nyt asiallinen eikä tuloskaan ollut hullumpi. Ensi kerralla (saan siis suorittaa toimenpiteen toistekin ilman 13 vuoden väliaikaa!) leikkauksesta saattaa tulla oikein hyvä.

SPOT-laitteemme, jonka avulla olemme saaneet sijaintitietomme tähän blogiin, temppuili  jo ennen Suomeen lähtöamme. Luulimme nähneemme täällä venetarvikeliikkeessä sellaisen ja olisimme ostaneet uuden, mutta ei sitä sitten ollutkaan. Emme yrityksistä huolimatta onnistuneet saamaan sitä hankituksi täältä. Nyt toivomme, että se pelaisi sen aikaa, kun saamme uuden toivottavasti Martiniquelta.

Olemme jännityksellä seuranneet hurrikaanien liikkeitä Atlantilla. Michael teki pahaa jälkeä USA:ssa ja Leslie – harhailtuaan pitkin poikin Atlanttia – lähestyy Portugalin rantoja. Emme ole voineet olla pohtimatta, millaiset olosuhteet se voi saada aikaan Cascaisin marinassa! Nadine näytti olevan tulossa tänne meille päin, mutta onneksi se kuihtui kokoon jo merellä. Tällä hetkellä näkyvissä ei ole muita hurrikaanin alkuja. Toivomme parasta!

Olimme melkein unohtaneet muutaman asian täällä elämisen arkipäivästä: Ensinnäkin: vastaantulijoita tervehditään lähes poikkeuksetta, myös kadulla eikä pelkästään laiturilla. Toiseksi: jätteitä ei lajitella. Sieluun koskee laittaa muoviset vesipullot (joita kertyy!) ja oluttölkit kaikki samaan roskapussiin.

Neeti alkaa vähitellen olla lähtökunnossa, purjeet paikoillaan, moottoriöljyt vaihdettuna, kansi pestynä, paikat siivottuina ja tavarat paikoillaan. Wichyä, vettä ja jonkin verran ruokaakin olemme raahanneet selkä vääränä läheisistä kaupoista. Viikko siinä meni, suunnilleen saman verran kuin valmistellessamme Neetiä kesäseisokille.

Kävimme tänään pyytämässä yhden lisäpäivän ehtiäksemme käydä huomenna maanantaina vielä ruokaostoksilla ”suuressa” kaupassa. Se kun on sunnuntaisin auki vain 12.30 asti.

Sitten irrotamme köydet 186 laituripäivän jälkeen ja seilaamme noin 20 mailin matkan Marie Galanten saarelle poijuun.

Tuntuu hyvältä olla taas täällä ”kotona” ja alkaa suunnitella uusia purjehduksia vanhoihin tuttuihin ja uusiin paikkoihin.

Suomessa 6.8 – 4.10.2018

Aamusumu Päijänteellä

Nyt on aika panna ”pakettiin” tämä Suomen-reissumme.

Veneilykausi on päättynyt. Jonega nostettiin ylös 12.9. ja seuraava viikko kului ahkerassa aherruksessa, ennen kuin kaikki omat tavaramme oli kuljetettu Helsinkiin ja vene saatu paketoitua. Melkoinen homma siinä olikin, kun kokosimme puurimoista katoksen maasta ylös asti ja saimme kaksinkertaisen katoksen hiissattua Jonegan suojaksi.

Nalle Suopellon Ilolassa

Veneilykautemme Päijänteellä oli kerrassaan mahtava. Kaikkiaan seilasimme 630 mailia. Välimatkat järvellä vierasvenesatamien, saarisatamien ja ankkuripaikkojen välillä ovat lyhyet, joten maileja ei kertynyt tuon enempää. Usein päivämatkamme olivat alle kymmenen mailia ja purjehdimme lähes olemattomassa tuulessa noin kahden mailin tuntinopeudella.

Tehin pursiseuran tukikohdan puucee.

Niinä kertoina vedimme perässämme uistinta, mutta valitettavasti emme saaneet kalaa. Yhden kerran kala nappasi, mutta ehti irrota ennen kuin Kari ehti tehdä vastaiskun. Kari heitteli jonkin verran virvelillä, mutta kalaa ei tullut. Pohjaongella sain melko paljon pikkuahvenia ja muutaman kerran isommankin vonkaleen, mutta enimmäkseen yhden kerrallaan, joten niistä ei kannattanut ruveta laittamaan ruokaa. Padasjoella viimeisellä viikolla uuden vieraslaiturin kupeessa sain yhden tosi ison ja kaksi suurehkoa ahventa, joten yhden kerran sentään saimme aterian itse pyydystetystä kalasta.

Asikkalan pursiseuran Pirttisaaren tukikohta

Olemme tänä kesänä saunoneet enemmän kuin minään muuna kesänä – ja toinen toistaan paremmissa saunoissa. Kerhosaarissa olemme päässeet lähes joka käynnillämme saunaan, sillä useimmiten paikalla on ollut myös kerhon omaa väkeä. Saunat ovat suuria ja siistejä ja löylyt mitä parhaat. Muutamassa paikassa on tapana lämmittää sauna ovet ja ikkuna auki ja jäähdyttelemään lähtiessäkin ovi jätetään auki. ”Ei lämmitetä seiniä ja lauteita, vaan kiuasta”, meille sanottiin.

Jämsän pursiseuran Vuorissalon tukikohdan grilli

Saarisatamien grillikatokset ovat suuria, suojaisia, todella siistejä ja hyvin varusteltuja. Kyllä niissä on kelvannut paistaa makkaraa ja grillata lihaa ja muita herkkuja.

Koirabaari Korpilahden vierassatamassa

"Vesikulkuneuvo" Korpilahdella

Päijänne jätti meidät ”nälkäisiksi”. Paljon jäi näkemättä. Ihastuimme kerhosaariin ja vierassatamiin, vaihteleviin maisemiin, kalliosaariin ja hiekkarantoihin. Vaikka järvi on pitkänomainen, luoviminenkin sujui aika mukavasti, sillä rannat ovat useimmiten syviä ja ahtaita väyliä ja matalikkoja on aika vähän. Toivomme, että voimme seilata Päijänteellä vielä toistekin – tai mahdollisesti liikkua vaikka moottoriveneelläkin. Sillä pääsisi tutustumaan myös sellaisiin paikkoihin, joihin ei purjeveneellä siltojen vuoksi pääse.

Kesän ikimuistoisiin, hienoihin hetkiin kuuluu myös monien ystävien ja sukulaisten tapaaminen, sekä Päijänteellä että myös Helsingissä ja muualla Suomessa. Saimme myös osallistua lasten harrastuksiin ja käyttää heitä säbä- ja jalkapalloharjoituksissa.

Matkalaukut on nyt pakattu (moneen kertaan!) ja mieli alkaa jo siirtyä Guadelouopelle ja Nereidiin. Lennämme sinne lauantaina 6.10. Nyt jännittää se, onko home tai torakkainvaasio iskenyt Neetiin – ja tietysti eniten se, että selviämmekö hurrikaanikauden loppuosasta (marraskuun loppuun) kunnialla.

Jonegaa valmistellaan talven viettoon.