Le Marin (17. – 24.2.2018)

Jotain huvitusta meillä oli poijussa roikkuessamme kuitenkin. Viikonloppuna muutama puinen perinnepaatti purjehti vanhanaikaisella purjeella melko kovassa hiivarissa. Veneissä oli ukkoa kuin pipoa – toisesta sain lasketuksi 12, toisessa taisi olla vähän vähemmän. Miehet roikkuivat orsien varassa veneen toisella laidalla pitääkseen sen pystyssä. Ensimmäisenä päivänä isompi vene kaatui. Tilanne näytti jännältä: Miehet seisoivat orren varassa ja hitaasti hitaasti, kuin hidastettuna, vene keikahti nurin. Ennen sitä jo yksi mies tippui kyydistä. Turvavene oli lähistöllä ja se kävi kiskomassa purjeen pois mastosta. Miehet alkoivat äyskäröidä vettä pois veneestä ja heidän aikansa huiskittuaan paatti oli taas pinnalla ja se hinattiin rantaan.

Muutaman päivän vieressämme oli melko suuri amerikkalainen katamaraani. Seurasimme lasten touhuja. Heille oli ostettu jostain valtavan suuri joutsen-uimalelu, josta riitti riemua. Meillä meni pitkään lapsia laskiessa: ensin vähän isompi poika ja kaksi tyttöä, sitten ilmaantui kolmas tyttö ja vielä neljäskin! Kaikki melkein saman kokoisia, luulemme että ainakin yhdet kaksoset. Nuorin näytti noin 7 – 8- vuotiaalta.

Lapset käyttivät luovuuttaan joutsenella leikkiessään: he käänsivät sen ylösalaisin, jolloin sen kaula kohotti pohjan toisen puolen pystyyn. Siihen he sitten hyppäsivät katin perästä ja laskivat liukumäkeä milloin missäkin asennossa.

Keulaverkossa pompittiin kuin trampoliinilla konsanaan. Yksi tytöistä joko oli käynyt modernin tanssin kurssilla tai oli ainakin nähnyt sitä televisiosta, sillä hän tanssahteli veneen katolla. Älä -  astu – maahan – leikkiäkin mentiin ja poika, lapsista suurin, viritti itselleen puosuntuolin, jolla kiikkui mastosta veneen vierellä. Melkoista meininkiä, tunnista toiseen!

Kaikenlaisia härveleitä turistien iloksi

Sunnuntaina löysimme autovuokraamo-kahvilan, josta saimme varattua auton maanantaiksi.

Kaveri oli paikalla jo ennen kahdeksaa, kuten mekin. Olimme yrittäneet etsiä kunnollista maantiekarttaa, mutta huonolla menestyksellä. Paras löytämistämme kartoista on retkeilykartta, jonka reitit hämäsivät jonkin verran maantieverkoston hahmottamista, kuten tulimme huomaamaan.

Saari on noin 80 km pitkä ja 35 km leveä, rantaviivaa on noin 350 kilometriä.

Ajoimme ensin itärannalle ja kävimme yhden rommitislaamon pihassa. Sisäänkäynnin luona ystävällinen henkilökunta esitteli meille kartasta tislaamoa. Pääsymaksu (15 € / nenä), tuntui meistä kuitenkin turhan kalliilta ja päätimme jatkaa matkaa.

härkävoimin toimiva ruokopuristin

Distillerien raunioita

Itärannalla, La Trinité- nimisen kylän luona on melko pitkä niemi luonnonsuojelualueineen ja vaellusreitteineen (joita kartan mukaan näyttää olevan runsaasti ympäri saarta). Ajelimme kapeahkoa tietä melkein niemen kärkeen. Sieltä kävelimme pienen matkan 1700-luvulla perustetulle ja nyt jo raunioituneelle rommitislaamolle. Pääsymaksu oli säädylliset 5 € / henkilö. Kiertelimme siellä jaksamatta kovinkaan pitkään kuunnella meille annetulla eräänlaisella ”nauhurilla” kuuluvaa englanninkielistä opastusta. Hieno paikka kaikkiaan.

Itärannalla

Itärannalla

Matka jatkui kohti saaren pohjoiskärkeä. Olimme kuvitelleet, että tie jatkuu saaren rantaa pitkin St. Pierreen saakka. Kuten sanottu, paperikartat olivat kehnoja ja koska navigaattori antoi ymmärtää, ettei sinne ole tietä, käännyimme takaisin ja ajoimme Peleé tulivuoren rinteellä kiemurtelevaa tietä St. Pierreen.

Olimme ajatelleet syödä Pierren rantaravintolassa myöhäisen lounaan, mutta se oli aivan täpötäynnä. Muutamassa muussakin ravintolassa olivat pöydät täynnä, joten päädyimme ostamaan torilta banaaneja ja jatkoimme matkaa.

Päätiet, joita ajelimme Trinité-niemeä lukuun ottamatta, olivat hyväkuntoisia vaikkakin kapeita ja varsin mutkaisia. Banaani- ja sokeriruokoviljelmiä oli paljon, samoin lehmiä laiduntamassa niityillä. Pohjoisessa ajoimme välillä melkoisessa viidakossa.

Hankalinta koko matkalla oli loppumatka pääkaupungista Fort de Francesta eteenpäin. Navigaattori-poloisemme ei tahtonut pysyä mukana liittymäviidakossa ja välillä saimme yrittää useamman kerran, ennen kuin osuimme oikealle tielle.

Mukava reissu kaikkiaan kuitenkin – emme muistaneet harmitella peräsinmurheitamme!

Koska lounas oli jäänyt väliin, kävimme ennen Neetille paluuta yhdessä Le Marinin rantaravintoloista syömässä. Kari tilasi jättikatkarapuja ja minä possua. Yllätyksemme oli suuri, kun meille tuotiin raa’at katkaravut ja lihat ja kuuma laavakivilevy, jolla saimme paistaa ruokamme itse. Hyvää oli!

Tiistaina kävimme palauttamassa marinan suihkukortin , netissä ja ruokaostoksilla. Neetissä raivasimme perälaatikon tyhjäksi keskiviikkoista peräsimen irrotusta varten ja sulloimme parhaamme mukaan tavarat toiseen perälaatikkoon ja salongin pöydän alle. Taas elellään remontin keskellä!

Iltapäivällä kävimme laiturikävelyllä ja iloksemme löysimme ”uuden” suomalaisveneen. Canase oli juuri saapunut Atlantin ylitykseltä. Vaihdoimme pikaiset kuulumiset ja sovimme tapaavamme myöhemmin uudelleen.

Keskiviikkoaamuna – huonosti nukutun yön jälkeen – olimme hyvissä ajoin ennen nostoaikaa (9.15) telakan edustalla. Edellämme nostettavana oli samainen amerikkalaiskatamaraani, jonka lasten edesottamuksia olimme muutaman päivän seuranneet. Meidät ohjattiin nostopaikan viereen kylkikiinnitykseen odottelemaan vuoroamme. Nosto ei tahtonut millään edetä. Ensin kapteeni ei uskaltanut ajaa nostopaikkaan – luuli, että se on liian kapea. Vihdoin siihen selvittyään hän kuljeskeli kannella (ilmeisesti) veneen manuaali kädessään edestakaisin ja antoi mukana olevalle pikkupojalle ohjeita. Emme millään ymmärtäneet, mistä ihmeestä siinä oli kyse, mutta nosto ei edennyt mitenkään. Kylkien suojaukseen tarkoitettuja liinojakin aseteltiin paikalleen moneen kertaan.

Viimein vene saatiin ylös ja sitä lähdettiin viemään telakointialueelle. Koska meille ei ollut sanottu, että voisimme ajaa nostopaikalle, jäimme siihen viereen odottelemaan Travelliftin paluuta tai ohjeita. (Rodney Bayssa ei nostopaikkaan saanut omia aikojaan mennä.)

Kuinka ollakaan, jostain pölähti toinen amerikkalaiskatamaraani, joka pokkana ajoi nostopaikkaan. Minä kerroin selvin sanoin, että seuraavana on meidän vuoromme. Meidän aikamme oli 9.15, ja kello oli jo melkein 11. He kertoivat, että heillä on aika kello 11, ajoivat sisään ja lupasivat lähteä sitten pois kun Travellift tulee. Menivät kuitenkin ”ruikuttamaan” satamahenkilökunnalle. Sieltä tultiin sanomaan meille, että voisiko kyseisen veneen nostaa ylös ennen meitä, koska heillä on peräsinvaurio.

Hermo meni. En useinkaan käyttäydy epäkohteliaasti tai huuda ihmisille, mutta nyt pääsi niin käymään. No, niin siinä kävi että katti joutui lähtemään ja meidät nostettiin ylös seuraavaksi. Olimme sopineet, että Kasper tulisi katsomaan peräsintä kello 12 ja ehdimme onneksi jo siihen mennessä maihin.

(Kävin myöhemmin marinan konttorissa pyytämässä anteeksi karjuntaani, kuten myös nosturimiehiltä.)

Peräsin oli kauhean näköinen. Dominicalla se vielä oli ollut vain taittuneena, mutta loppumatkan aikana se oli mennyt aivan repaleiksi.

Kari ja Jan askartelivat hyvän aikaa, ennen kuin saivat peräsimen irti. Nyt pääsimme tutkimaan sitä tarkemmin ja huomasimme, että sekä materiaali että työn laatu Ponta Delgadassa olivat aivan ala-arvoisia. Peräsin oli tehty 1,5 mm teräksestä ja tukirakenteet sen sisällä olivat käytännöllisesti katsoen olemattomat. Myöhemmin huomasimme vielä, että peräsinakseli oli vääntynyt. Suoralle pinnalle asetettaessa keskikohta oli noin 5 mm korkeammalla. Todennäköisesti syy on se, että sitä oli hitsattu niin, että se oli päässyt kuumenemaan liikaa siksi vääntynyt.

Akseli

Päätimme ilman muuta reklamoida asiasta ja pyysimme täällä työskentelevää Simo Winteriä tekemään asiasta meille kirjallisen lausunnon. Canacen Veikko, juristi ammatiltaan, lupasi ystävällisesti tarkastaa reklamaatiotekstimme. (Emme odota liikoja, mutta periaatteesta teemme reklamaation joka tapauksessa.)

Telakalla ollessamme meillä on ollut aikaa tehdä huolto- ja siivoushommia. Ruostekohtien putsaus perätasosta, sitlooran pesu, mattopyykki, vesilinjan maalaus. Kaikenlaista.

Perjantai-iltana vietimme suomalaisiltaa Kokoarum-ravintolassa (Capase, Lumikki, Nereidi ja Jan La Vidasta). Juttua riitti ja mukavaa oli.

Alun perin peräsimen piti olla valmis lauantaina, mutta ei se nyt ihan ehtinyt. Jää nähtäväksi, miten tässä käy, kun se akselikin oli vääntynyt ja sekin pitää tehdä uusiksi.

Meille on varattu vesillelasku keskiviikoksi, mutta on todennäköistä, että joudumme viipymään tässä telakalla pitempään.

Le Marin (11 . – 16.2.2018)

Viikko on mennyt vähän kuin jäitä poltellessa – enimmäkseen odotellen ja aikaa tappaen.

Viikonlopun jälkeen telakan konttori oli kiinni vielä maanantaista keskiviikkoon, joten vasta torstaina (maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona turhaan siellä käytyämme) saimme varatuksi nostoajan ja telakkapaikan – keskiviikoksi 21.2! Täällä on jotkut purjehduskisat ja lisäksi karnevaaliaika aiheutti ruuhkaa telakoinnissa – huolimatta kahdesta Travellifitistä.

Metallifirman kanssa saimme sovituksi (jahdattuamme aikamme firman omistajaa Kasimiria), että sieltä tullaan katsomaan peräsintämme heti noston jälkeen keskiviikkona ja he ottavat korjauksen työn alle.

Vaikka karnevaalit aiheuttivat telakan konttorin kiinniolon kolmeksi päiväksi, karnevaalit eivät näkyneet täällä Le Marinissa oikeastaan laisinkaan. Kaupan kassa oli kirjava peruukki päässään ja siinäpä oikeastaan kaikki, lukuun ottamatta iltaisin kuuluvaa rummutusta, johon olemme jo ehtineet tottua. Kysyimme asiasta marinan konttorista, mutta siellä kerrottiin, että varsinainen karnevaalihumu on Fort de Francessa. Harmi. Olisi ollut mukavaa nähdä vähän sitä meininkiä, mutta Fort de Franceen bussilla matkustaminen karnevaalien takia ei huvittanut.

Olemme käyneet kaupoilla, lueskelleet ja käyneet ravintolassa lukemassa uutisia ja tietysti myöskin Olympialaisuutisia.

Sää on ollut tuulista tai jopa erittäin tuulista tässä ankkuripaikallakin. Sadekuuroja olemme saaneet päivittäin, mutta edelleenkin onnekkaasti olemme onnistuneet olemaan sisätiloissa tai Neetissä niiden aikana.

Suomalaisveneistä Osprey oli täällä ankkurissa ja lähti nyt kohti pohjoista. Se laivataan kevään tullen Saksaan. Lumikki on ollut täällä koko ajan viime käynnistämme lähtien. Suvi2 tuli torstaina ja on nyt poijussa satakunta metriä meidän edessämme. Näimme Alpoa marinan konttorissa ja vaihdoimme viimeiset kuulumiset.

Neetissä vallitsee nyt matalapaine peräsinongelman hoitamisen etenemättömyyden vuoksi. Paikallaan notkuminen (pakollinen sellainen) ei ole meidän juttumme!

Ruoka-asiatkaan eivät juurikaan naurata: useimmiten ostaessamme lihaa se on lähes tai täysin syötäväksi kelpaamatonta. Viimeksi ostimme suolattua paistia, joka oli niin suolaista, että merimiespihvi meni täysin pilalle. Pakastevihannekset ovat mauttomia ja tuoreet – no jaa. Jos ne ottaa kylmähyllystä, ne pilaantuvat alta aikayksikön ja ei-kylmähyllyjen tuotteet eivät herätä juurikaan intohimoja. Yritämme psyykata itsemme tyytymään tarjontaan ja kehittelemään niistä herkkuja, mutta henkisen matalapaineen vallitessa se ei oikein tahdo onnistua.

Saadaksemme vähän vaihtelua kävimme varaamassa vuokra-auton täksi päiväksi (perjantai). Olimme sopineet noudon ja paperisodan hoitamisen kello kahdeksaksi. AVIS-toimipiste on marinan konttorin yhteydessä ja olimme ovella – tapamme mukaan – jo viittä vaille. Marinan konttori saatiin auki 8.05 eikä AVIS-henkilökunta ollut suvainnut saapua paikalle vielä 8.20. Hiha paloi. Jätimme lapun, jossa peruutimme autonvuokrauksen.

Kävimme kahdessa muussa autovuokraamossa saadaksemme auton maanantaiksi. Toisessa myytiin ei-oota, toisessa hinnat olivat liian suolaiset. Se sitten siitä rentouttavasta reissusta tutustumaan Martiniquen maisemiin ja rommitislaamoon, jossa olimme aikoneet käydä. Katsotaan nyt sitten ensi viikolla uudelleen. Edellisellä reissulla kävimme autoilemassa Martiniquella ja pidimme siitä kovasti. Toivottavasti saamme auton vuokratuksi sopivana päivänä – peräsinasia on kuitenkin prioriteetti numero yksi.

Juttelimme eilisiltana siitä, miten kaikki arkipäiväistyy – jopa Karibialla oleminenkin. On lämmintä, aurinko paistaa (milloin ei satu satamaan), ei ole kiirettä minnekään…mutta ei se riitä! Vaikea näistä asioista on nauttia, kun et itse pysty vaikuttamaan tekemisiisi vaan ole jumissa, kuten me nyt peräsimemme kanssa. Päätimme yrittää kovasti positiivista ajattelua – tämäkään teksti ei kyllä ihan siltä näytä!

No, ehkä ensi viikolla asiat alkavat edetä ja tunnelma Neetissäkin alkaa kohota.

Iles des Saintes -> Point a Pitre -> Dominica -> St. Pierre -> Petit Anse d’Arlet -> Le Marin (4. – 10.2.2018)

Reissussa sattuu ja tapahtuu - ainakin meille. Eikä aina ihan niin mukavaakaan. Mutta aloitetaanpa siitä mihin viimeksi jäätiin:

Illalla pidimme lettukestit: minä tein taikinan ja Kari paistoi letut. Herkullista, pitkästä aikaa lettuja! Vähän haikein mielin muistelimme niitä lukuisia kertoja, kun paistoimme muurinpohjalettuja Särkilahden grillikatoksessa tai Säyneensalon mökillä…

Seuraavana aamuna jumppasimme taas perämoottorin peräkaiteeseen (alkaa jo sujua, sen verran monta kertaa se on jo tehty) ja nostimme kumiveneen keulakannelle. Se mahtuu sinne nippa nappa, mutta reunakantta pitkin pysyy kävelemään vain toisella laidalla.

Matkaa Guadeloupen pääkaupunkiin Point a Pitreen oli 22 mailia. Tuuli oli täysin vastainen, aallokko melko ärhäkkää ja virtaakin enemmän kuin tarpeeksi, joten luovien saimme matkaa kertymään yli 32 mailia. Neeti kulki kyllä oikein kauniisti olosuhteisiin nähden.

Olimme ajatelleet mennä marinaan ja laittelimme lepuuttajat ja köydet valmiiksi, ennen kuin otimme VHF-yhteyden marinaan. Ei tilaa. Aamulla voisi kysellä, olisiko paikkoja vapautunut. Ei auttanut muu kuin mennä ankkuriin.

Löysimme sopivan paikan muiden veneiden joukosta ja ankkuri alkoi pitää. Lähimmät naapurimme olivat parhaat päivänsä nähneitä purjeveneitä, toinen täysin hylätty, toisessa dingi taaveteista roikkumassa. Missä lienee omistaja ollut, koska mitään elämää emme tässäkään veneessä nähneet koko aikana.

Illalla saimme taas kuunnella rummutusta rannalta – karnevaalit ovat tulevalla viikolla ja jo pitkän aikaa olemme saaneet nauttia satamissa rumpuilottelusta iltaisin. (Tosin Fort de Francessa yhtenä iltana hienoihin rummutuksiin yhtyi ”pillipiipareita”, joiden musiikki kuulosti samalta kuin jos kolmevuotias olisi saanut käsiinsä jonkun puhallettavan instrumentin.)

Helikopteri lenteli ankkuripaikan lähellä rannan yläpuolella tuntikausia suunnaten valokeilat maahan. Mitähän lienee etsiskellyt

Yhdentoista maissa illalla alkoi jostain lähistöltä kuulua naisen hysteeristä ulvontaa. Pian naapuriveneistä alettiin kysellä, mikä on hätänä. Ei vastausta, huuto vain jatkui. Parista veneestä läksi dingi tutkimaan tilannetta. Huuto jatkui vielä jonkin aikaa, sitten hiljeni. Mikä lienee ollut hätänä, pahalta se kuullosti. (Kari nukkui koko ajan, enkä viitsinyt herättää, koska meidän dingimme oli vielä kannella emmekä olisi päässeet kuitenkaan hätiin.)

Seuraavana aamuna menimme marinan konttoriin kyselemään laituripaikkaa. Ei toivoakaan ennen helmikuun puoliväliä – karnevaalit, nääs!

Olimme kuulleet Suvi2:n Alpolta ja Eevalta, että täällä on hyvä paikka (ja edullinen) pitää vene kesän ajan. Olisimme tehneet varauksen vaikka saman tien, mutta ei onnistunut. Jouduimme täyttelemään planketin ja saisimme mahdollisesta puolen vuoden paikasta joskus maaliskuussa. Harmi. Jättäisimme kernaasti veneemme tähän hyvään marinaan ja olisi ollut mukava saada asia jo selväksi. Mutta odotamme siis ja selvittelemme muita vaihtoehtoja.

Marina on suuri, lähes 1100 venepaikkaa. Dingilaituri hyvä, matala. Venetarvikeliikkeitä on itse marinassa ja sen lähellä olevalla telakointialueella useita – saimme hankintalistaamme lyhennettyä jonkin verran. Ravintoloita on pitkin rantaa ja yksi kohtalainen ruokakauppakin. Ympäristö ja rakennukset ovat hiukan hoitamattoman oloisia.

Emme viitsineet jäädä kolmea yötä pitemmäksi aikaa tutustumaan Guadeloupeen – jos saamme kesäpaikan täältä, ehdimme kyllä tutkia paikkoja sitten.

Ankkuri tuntui hiukan antaneen periksi (ei niin paljon, että siitä olisi ollut haittaa), ja syykin selvisi sitä nostettaessa. Sen sarviin oli takertunut maanrakennuskangasta! (Nyt nostettu ankkurin mukana autonrengas ja maanrakennuskangasta. Tulisipa seuraavalla kerralla joku aarrearkku...)  Pohja oli hienon hienoa savea, ja Karilla oli melkoinen homma puhdistaa ankkuriketju siitä sotkusta ankkuria nostettaessa.

Purjehdus Dominicalle (40 mailia) oli melkoisen hurjaa menoa Aluksi tuuli oli vain 3 – 5 m/s, mutta maininki oli hurjan korkeaa. Moottoroimme siis. Noin tunnin kuluttua tuulta olikin sitten jo 10 – 12 m/s, ja meri edelleenkin kuoppainen. Aallot olivat korkeampia kuin kertaakaan koko matkamme aikana. Ei edes keskellä Atlanttia ollut moisia! Keltaista levää ajelehti taas aaltojen mukana pitkinä juovina.

Dominican rantaa lähestyttäessä meri muuttui aivan yks’kaks ihanan turkoosin väriseksi, vaikka vettä oli vielä allamme 1290 metriä. Upean näköistä!

Ankkuripaikkaa (Portsmouth) lähestyessämme luoksemme ajoi piroque-veneellään ”Lawrence of Arabia” eli Buda, joka ohjasi ja auttoi meidät kiinnittymään poijuun. Viimeksi täällä ollessamme ankkurialue oli ollut täynnä veneitä, nyt oli väljää ja poijujakin vapaana. Päättelimme, että matkaveneilijät ovat hakeutumassa karnevaalipaikkoihin.

Jututimme Budaa Dominican tilanteesta, ja hän kertoi, että hurrikaanit olivat tehneet tosi pahaa jälkeä saarella. Kuolonuhreja oli ollut yli 300 ja valtava määrä ihmisiä on lähtenyt muille saarille. Portsmouthissa ei vielä läheskään kaikissa rakennuksissa ole edes kattoja, sähköistä nyt puhumattakaan.

Koko saari oli ollut hurrikaanin jäljiltä aivan ruskea, tuuli oli repinyt puista ja maasta kaikki lehdet. Nyt vihersi jo kuitenkin. Hedelmäpuut ja muut ravintoa tuottava kasvillisuus vaatii oman aikansa tuottaakseen taas satoa ja hyönteisetkin hurrikaani vei mennessään. Tiukkaa tulee siis olemaan vielä pitkään. Buda kuitenkin totesi, että hurrikaanit kuuluvat Karibian elämään ja elämä jatkuu.

Olin huomannut purjeita laskiessamme, että ruori ei kääntynyt kunnolla vasemmalle. Sanoin siitä Karille, kun olimme saaneet itsemme kiinni poijuun. Kari alkoi testailla ruoria ja jumittihan se. Pohdimme asiaa hetken ja sitten Kari pani uimalasit päähän ja kurkisti peräsimeen. Se oli taittunut!

--------------------

Karin kommentit asiaan

Tavattuamme suomalaisvene Suvin Poin a Pitressä saimme vinkin kesäpaikasta Guadeloupella. Niinpä halusimme mennä tsekkaamaan paikan kun muutoin olisimme menneet etelää kohden.

Tuulet ovat täällä olleet melko reippaita, mielestäni 2006 tuulet olivat enimmillään 10 metriä. Tarkistin asian vanhasta lokikirjasta ja niinhän se oli.  Nyt lähes joka legillä tuulet ovat puhaltaneet 9-14 m/s, apparaattituulen ollessa useimmiten 40 – 50 astetta. Eipä mitään, vene kulkee vauhdikkaasti 7 – 8 knoppiin, ikävimpiä ovat saaren alku- ja loppupäät, joissa tuuli voimistuu, aalto lyhenee ja nousee tosi korkeaksi.

Paluumatkalla Guadeloupesta kelit jatkuivat entisellään. Purjeista iso oli kakkosreivissä ja fokka joko auki tai puolet rullalla. Autopilotti oli käytössä, sillä matkat kuitenkin olivat melko lyhyitä, emmekä viitsineet laittaa tuuliperäsintä töihin.  Muutaman kerran ison aallon harjalta surffatessa tunsin ettei peräsin oikein pitänyt, mikä hieman oudoksutti Neetin käyttäytymisessä, sillä jo purjeet pitivät veneen hyvin suunnassa.

Olimme menossa yöksi Dominican Potrtshmoutiin.  Laskimme purjeet jonka jälkeen Arja sanoi ettei peräsin oikein kääntynyt riittävästi toiseen suuntaan.  Poijussa ollessamme menin tarkistamaan vedestä käsin asian laidan.  Melkeinpä tukkapehko vedestä noustessani nousi pystyyn kun näin peräsimen, sillä skegistä alaspäin se sojotti 90 asteen kulmassa sivulle.

Päätimme kuitenkin jatkaa yötä myöden matkaa noin 90 nm päähän St. Vincentin pohjoiskärkeen, koska  Portshmoutissa ei ollut minkäänmoista telakkaa. Toisaalta peräsin piti hyvin ja tarpeen vaatiessa olisimme ottaneet tuuliperäsimen käyttöön.

Saaren suojassa ajoimme osin koneella ja sitten taas purjein. Dominican jälkeen on noin kolmenkymmenen mailin pätkä saarten välissä avomerta aina Afrikkaan saakka. Tuulet eivät laantuneet yöksi, näimme usein 14 m/s tosituulilukemia. Jossain vaiheessa peräsimestä alkoi kuulua sinne kuulumattomia ääniä joka lopulta oli melkoista kolketta yön mustalla merellä. Tarkistin moneen kertaan ettei vesivuotoja ollut missään.  Päättelin metallisen äänen johtuvan siitä, että alaosan lapa on kääntynyt yhä pystymmäksi ja hakkaa peräsimen yläosaan. Varma ei tietenkään voinut olla. Tuuliperäsintä ei uskaltanut laittaa paikalleen koska oli oletettavaa että rikkoutunut alaosa murjoisi tuuliperäsimen lavan.

Martiniquen poijussa kävin tsekkaamassa peräsimen. Lapa oli alaosastaan kääntynyt täysin pystyyn. Vedessä katsottuna skegin alaosan jälkeen peräsimen rakenteessa peltikuoren sisällä ei juuri ollut minkäänlaisia tukirakenteita. Todennäköisesti lapa oli pikkuhiljaa alkanut heikoimmasta kohtaa, eli akselin jälkeen murtumaan ja viimeinen niitti oli jokin reippaampi aalto joka teki siitä selvää.

Ehkä tässä on jonkinmoisen reklamaation paikka ja info myös vakuutusyhtiö Yacht Polille, vaikka se ei todennäköisesti tuota meille yhtään killinkiä venekassaan. Olimme Azoreilla valastörmäyksen vuoksi uusineet peräsimen, jonka valmisti paikallinen metallipaja.  Emme olleet mitenkään valvomassa työtä, lapa tuotiin valmiiksi maalattuna veneen perälle ja hyvältähän se näytti. Mutta moni kakku on päältä kaunis ja tämä oli täys susi. 

----------------------------

Peräsinvaurion havaitsemisen jälkeen tuntui siltä, että emme kuitenkaan saisi nukutuksi yöllä, joten päätimme jatkaa matkaa syötyämme. Virhe! Olisi kannattanut odottaa valoisaan.

Aallokko oli edelleenkin korkeata, tuuli tiukka vastainen 9 – 14m/s ja vauhti 3 – 4 solmua ja sitten hetken kuluttua 7-8 solmua . Yritimme pienemmän tuulen aikana auttaa koneella, mutta potkuri pyöri välillä tyhjää. Ilmeisesti vinksottava peräsin häiritsi virtauksia. Pahinta keskellä sysipimeätä yötä oli kuitenkin kuunnella, kun peräsimestä kuului välillä inhottavaa rahinaa ja välillä kolinaa. Siinä kelissä ja pimeydessä ei ollut mitään mahdollisuutta mennä katsomaan, että mikä siellä on tilanne. Toivoimme vain parasta sydän kurkussa. Täytyy sanoa, että yleensä purjehtiessamme ei ole tarvinnut pelätä, mutta nyt pelotti!

54 mailin ja 10,5 tunnin jälkeen 04.00 aamuyöllä saavuimme Martiniquen St.Pierren edustalle. Pilkkopimeässä ankkurointi muiden veneiden sekaan ei ollut ihan helppoa. Kolmannella kerralla onnistuimme ajettuamme aivan reunimmaiseksi, kauas muista veneistä.

Minulle uni maistui, Kari ei saanut harmiltaan juurikaan nukutuksi.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa ärsyttävän sekalaisessa tuulessa pitkin Martiniquen rantaa. Uhtenä hetkenä tuulta oli 3 metriä, muutaman sekunnin kuluttua 13. Yritimme purjehtia, mutta totesimme ettei siitä oikein tullut mitään. Moottoripurjehdimme siis 17 mailin matkan ihanaan Petit Anse d’Arletin ankkuripaikkaan.

Vesi oli ihan yhtä ihanan turkoosia kuin edelliselläkin kerralla, maisema kaunis, ankkuripaikka suojainen. Sielu lepäsi muutaman vuorokauden koettelemusten jälkeen!

Hyvin nukutun yön jälkeen moottoroimme taas korkeassa aallokossa ja 10 – 12 sekuntimetrin vastatuulessa 14 mailin matkan Le Marinin ankkuripaikalle. Onneksemme poijuja oli vapaana, joten emme joutuneet rikkinäisellä peräsimellä yrittämään ankkurointia.

Maahankirjautumisen ja marinaan ilmoittautumisen (poiju 12 € / vrk) jälkeen läksimme selvittämään peräsimen korjausmahdollisuuksia. Telakointialueella näytti olevan tilaa ja meille luvattiin lähettää hintatiedot telakoinnista. Kävimme parissa paikassa kysymässä itse korjausta ja toinen, metallifirma, näytti lupaavalta.

Nyt viikonloppuna emme voi edistää asioita mitenkään ja toivomme hartaasti, että maanantain-tiistain karnevaaliaika ei kokonaan lamauta metallifirman ja telakan toimintaa. Pakollinen pysähdys - ja kallis sellainen – tästä tulee joka tapauksessa.

No. Huonomminkin asiat voisivat olla. Marinan konttorissa touhusi yksi asiakas ja lainaili marinan henkilökunnan kännykkää. Meille kerrottiin, että hänen veneensä ”is sinking” eli on uppoamassa. Palatessamme Neetille tosiaankin näimme poijussa nyt jo kokonaan uponneen purjeveneen, vain osa takilasta oli veden pinnalla. Seuraavana päivänä pelastusalus tuli paikalle ja vene saatiin kuin saatiinkin ilmatyynyillä sen verran pinnalle, että se voitiin hinata telakalle. Kaikkea sitä voi sattuakin!

Fort de France -> Marina Z’Abricot -> St.Pierre -> Portsmouth (Dominica) -> Iles des Saintes (Ranska) / 24.1. - 3.2.2018

Fort de France on mielenkiintoinen pikku kaupunki. Rakennuskanta on enimmäkseen vanhahkoa, melko matalaa ja hiukan nuhjuisen oloista. Liikennejärjestelyt ovat erikoiset: parin pääkadun varrella ankkurointialueen luona katujen reunassa on kettinkikaiteet. Kadun pääsee ylittämään vain kulkemalla ensin pyöröportista. Liikennevalotikin on, mutta autoilijat pysähtyvät aina, vaikka jalankulkijoille palaisi punainen valo. Autoliikenne on melko hiljaista. Muutama kävelykatu kaiken maailma kiinalaisine (niitä on paljon!) ja muine liikkeineen kuhisevat kulkijoita.

Vanha kirjasto on todella hieno korkeine kirjahyllyineen korkealle katonrajaan asti. Ilmainen Wifi toimii erinomaisen hyvin!

Löysimme pari suurehkoa ruokakauppaa, joista saimme ostettua ruokaa jopa vähän varastoonkin. Venetarvikeliikkeessä puutelistamme lyheni Karin purjehdushanskoilla (XXL-koko on täälläpäin tiukassa!). Ostimme myös joustinkumin ankkuriketjun vaimentimeksi, sillä tämä(kin) ankkuripaikka on kuoppainen kovaa vauhtia ohi ajavien yhteysalusten vuoksi.

Kari pääsi parturiin muutaman yrityksen jälkeen. Saimme hankituksi printteriimme värikasetit, minulle uuden repun Kap Verdeltä ostetun ja jo hajoamispisteessä olevan tilalle ja minulle varvastossut lyttyyn käveltyjen tilalle. Saimme kierrellä kauppoja tuntikausia näiden tarpeellisten ostoksien suorittamiseksi.

Ensimmäisen yön jälkeen lähempää rantaa vapautui tilaa ja siirryimme ankkuriin lähelle suomalaista Suvi2-venettä (Moody 41). Kipparinsa Alpo Eeva-vaimoineen on purjehtinut Karibian vesiä jo 16 talvea ja heiltä saimme monia hyviä vinkkejä Karibian ankkuripaikoista ja muustakin. Vaihdoimme kirjoja – meillä alkoikin olla jo nuusaa lukemattomista kirjoista.

Ankkuripaikan vaihdon yhteydessä sattui pieni kämmi: vaimentimeksi hankittu kumi kiinnityskoukkuineen ja -köysineen meni pohjaan. Kari oli kiinnittänyt sen tilapäisesti yksinkertaisella solmulla knaapiin ja jotenkin tuulenpuuskassa solmu petti ja koko hässäkkä upposi 8 metriin. Kari oli sitä mieltä, että meni mikä meni, mutta minä ainaisena optimistina olin toista mieltä. Virittelimme siis Karille virvelistä ja minulle narusta, painosta ja vieheestä naarat ja aloitimme naaraushommat. (Ostoslistallani on ollut jo pitkään naara, mutta ei sellaista mistään ole löytynyt.) Puolen tunnin kuluttua Kari oli jo luovuttamassa, mutta silloin minulla nappasi ja saimme kuin saimmekin saaliin ylös. Pääsimme tuntipalkoille: joustinkumi 56 € ja sen lisäksi kiinnityskoukku ja- naru.

Ankkurialueen luona on hyvä, pitkä ja matala dingilaituri. Kerrankin on ajateltu myös veneturisteja!

Viivyimme Fort de Francen ankkurialueella viisi yötä, jonka jälkeen siirryimme linnuntietä vajaan kahden, veneellä matalikkoja kiertäen noin viiden mailin päähän Marina Z’Abricotiin. Lähtiessämme ankkuripaikalta emme tienneet tuulesta mitään, mutta ulompana olikin melkoinen pohina päällä – puuskissa jopa 16 m/s. Tuntemattomaan marinaan meno moisessa puhalluksessa ei tuntunut ollenkaan houkuttelevalta.

Ajoimme siis ensin marinan edustalla olevaan polttoainelaituriin ranskalaisen koulutuspurjeveneen taakse käydäksemme laiturista käsin kysymässä paikkaa marinassa. Ranskalaisveneen kippari kertoi olevansa odottelemassa satamakapteenia, jonka olisi pitänyt tulla paikan päälle jo yli puoli tuntia sitten (sunnuntaipäivä, marinan konttori kiinni). Odottelimme ja odottelimme. Viimein, vajaan puolentoista tunnin päästä satamakapteeni oli konttorillaan ja saimme tiedon siitä, että tilaa meille olisi. Hän lupasi tulla näyttämään meille paikan kun ajaisimme marinaan sisään.

Ajelimme hiljakseen marinaan ja viimein näin vilauksen satamakapteenista, joka viittoili meille suuntaa. Kari ohjasi neuvottuun suuntaan – ja sitten mies hävisi kuin maan nielemänä! Ajoimme laiturien välissä (onneksi ei ollut kovin ahdasta!) ja sain miehen taas silmiini. Hän viittoili meille paikan ja Kari ohjasi siihen. Kuinka ollakaan – juuri sillä nimenomaisella paikalla ei ollut laisinkaan mooringköyttä perän kiinnittämiseen!  Tuuli painoi takaa Neetiä päin laituria ja minulla ja avuksi tulleella ruotsalaisveneen kipparilla oli työ ja tuska pitää Neetin keula irti laiturista. (Satamakapteeni ei osallistunut tähän, ihmetteli vain mooringin puuttumista. Aikansa ihmeteltyään hän löysi meille paikan vähän matkan päästä ja saimme – edelleen ruotsalaisveneen ja nyt myös naapuriveneen kippareiden avustuksella – Neetin kunniallisesti kiinni. Ei ollut kivaa siinä tuulessa ei.

Satamakapteeni oli tähän astikin ollut mielestämme ”muissa maailmoissa”, mutta kirjautuessamme se kävi erityisesti ilmi. Mikään ei sujunut, hän unohti vähän väliä mitä oli tekemässä eikä saanut sitten millään aikaiseksi meille Wifi-tunnuksia. Lupasi, että saisimme ne puolentoista tunnin päästä.

Marssimme silloin uudelleen satamakonttoriin, jossa ei ollut ketään paikalla. Jonkin ajan kuluttua tuli toinen henkilö, joka järjesti meille sekä WiFi-tunnukset että kytki sähköt. WiFiä kaipasimme erityisesti, sillä oli vaalipäivä ja halusimme päästä seuraamaan presidentinvaaliohjelmaa YLE Areenasta.

Seuraavana aamuna kävimme ”oikeassa” suihkussa pitkästä aikaa – ei lämmintä vettä! Kyseenalainen nautinto siis.

Kohtalaisen lähellä marinaa on Industial Zone monenlaisine kauppoineen. Etsiskelin purjehdusoppaan kartan mukaan netistä Intersportin ja Carrefourin ja läksimme reippaasti kartan mukaan noin kolmen kilometrin matkalle. Intersport ei ollut siellä, missä ”piti”, mutta löysimme sen kuitenkin kysyttyämme muutaman kerran tietä.

Karille löytyi Intersportista uudet shortsit puhki kuluneiden tilalle ja Carrefourista ostimme ison elintarvikekasan lisäksi (vihdoinkin) neliskanttisia pesuvateja, joita olimme etsiskelleet jo pitkät pitkät ajat.

Kuorma oli melkoinen, eikä meitä huvittanut lähteä raahaamaan sitä jalan marinaan vaan halusimme taksin. Helpommin sanottu kuin tehty. Taksitolppaa ei kaupan luona ollut. Pyysimme apua vahtimestarilta/vartijalta. Tämä ei osannut sanaakaan englantia, mutta pitkien selvitysten jälkeen kävi ilmi, että meille maksaisi 10 euroa, jos hän tilaisi meille taksin. Suostuimme siihen, mutta juuri silloin paikalle tuli taksi, joka toi asiakkaan kaupalle. Saimme tämän taksin ”lennosta” ja säästimme siis kymmenen euroa.

St. Pierre

Tiistaiaamuna jatkoimme matkaa pohjoiseen 15 mailin päähän St. Pierreen. Tuuli vaihteli 0,7 sekuntimetristä 10 sekuntimetriin. Pääsimme osan matkaa purjein, osan jouduimme moottoroimaan. Laskimme ankkurin parinkymmenen muun matkalaisen joukkoon ja tällä kertaa ankkuri piti heti ensi yrittämällä.

St. Pierre, vankiselli oikealla

St. Pierre oli tunnettiin aikoinaan Karibian Pariisina ja se oli Martiniquen kaupallinen, kulttuurinen ja sosiaalinen keskus. Kaikki muuttui toukokuussa 1902, jolloin läheinen Pélee-tulivuoripurkautui. Se sai aikaan kaasuräjähdyksen, joka surmasi kaupungin 29.933 asukasta. Vain kaksi selvisi hengissä. Toinen heistä oli murhasta tuomittu mies, joka oli paksujen muurien keskellä vankisellissä.

St Pierre teatteri

Kaupungissa on edelleenkin paljon jälkiä vanhoista rakennuksista. Teatterin rauniot ja henkiin jääneen vangin selli ovat kaupungin rinteellä. Osa nykyisten talojen seinistä on vanhaa perua. Mukava pikku kaupunki, jota turismi ei ole pilannut. (Paitsi turistijuna, joka aiheutti uskomattoman pitkät autojonot madellessaan rantakatua pitkin!)

St. Pierren tuhon aiheuttanut tulivuori

Illalla ankkuripaikka oli oikein miellyttävä, mutta aamulla swell keikutteli veneitä ikävästi. Lisäksi oli ”kylmä”: vain 24 astetta, joten jouduin ottamaan aamuteellä fleecepeiton hartioilleni….

Läksimme liikkeelle reippaassa, noin 10 m/s sivuvastaisessa. Dominican eteläkärjen ohitettuamme tuuli hyytyi joksikin aikaa ja jouduimme moottorihommiin. Olimme ajatelleet yöpyä Roseaussa, jossa Karibian paikallispurjehduslehden mukaan piti olla kymmenisen poijua käytettävissä. Emme nähneet kuin muutaman ja vain pari purjevenettä koko kaupungin edustalla, joten päätimme jatkaa matkaa. Ankkuriin olisimme toki mahtuneet, mutta jotenkin se ei tuntunut turvalliselta vaihtoehdolta, kun muita veneitä ei juurikaan ollut.

Dominicahan joutui pahasti syksyisten hurrikaanien rusikoimaksi. Rannalla näkyi jonkin verran raunioita ja varsin monen talon katto oli suojattu sinisellä pressulla. Sen verran kaukana rannasta seilaisimme, ettemme tarkemmin nähneet, millaista tuhoa siellä oli tapahtunut ja missä vaiheessa korjaustyöt olivat.

Dominica: vain lumi puuttuu. Muuten saisi

hienon laskettelurinteen!

Matka jatkui ailahtelevissa tuulissa välillä purjein kovaa haipakka, välillä moottoroiden, Dominican pohjoispäähän Portsmouthiin. Juuri ennen satamalahtea kala nappasi kiinni vieheeseen. Valitettavasti se oli barracuda, joten päästimme sen menemään.

Dominica: Portsmouthin ankkuripaikka

Portsmouthin ankkuripakalla oli veneitä varmaankin yli 50 ja jouduimme etsiskelemään sopivaa koloa ankkuroitumiseen hyvän aikaa. Tuuli puhalteli taas lähes 10 m/s. 1. yritys: ei pitoa. 2. yritys: ei pitoa. 3. yrityksellä tuntui, että ankkuri nappasi kiinni, mutta silloin viereemme ajoi paikallinen, joka tarjosi meille poijupaikkaa. Aurinko oli juuri laskemassa, joten päätimme, että meillä on mukavampaa poijussa kuin jännätä pimeässä ankkurin pitoa. Maksoimme siis kaverille 30 EC:tä (hinta oli 26 EC) ja aloimme nauttia iltahämärästä 53 mailin päivämatkan jälkeen.

Seuraavana aamuna matka jatkui kohti Guadeloupen (Ranska) Iles des Saintes saariryhmää. Purjeet vetivät mukavasti ja nautimme matkasta. Saariryhmässä ankkurointi on nykyään kiellettyä aika suurella alueella, mutta poijuja on melko runsaasti. Etsiskellessämme poijua meille vapautui juuri sopivasti yksi. Aika keskellä lahtea tosin, ja kova tuuli, aallokko ja swell piinasivat Neetiä koko iltapäivän ja varsinkin yöllä.

Tuulen hiukan hellitettyä saimme kumiveneen veteen ja moottorin paikalleen. Dingilaituri on erinomainen: matala ja riittävän suuri. Kylä on muuttunut paljon 12 vuodessa. Muistelimme, ettei silloin ollut kuin muutama kauppa tien varressa. Nyt pikku putiikkeja ja ravintoloita on vieri vieressä värikäissä rakennuksissa. Lautat tuovat turisteja Guadeloupelta monta kertaa päivässä ja kadut vilisevät ihmisiä.

Roskista eroon pääseminen oli haasteellista. Yleensä aivan dingilaiturin lähellä on jätepiste, mutta ei täällä. Ulkoilutimme ensin roskiamme pitkin rantakatua (väärään suuntaan) ja palasimme dingilaiturille. Sen juuressa oli kuin olikin ”kartta” jätepisteen sijainnista. Siis siihen toiseen suuntaan. Kävelimme hyvän matkaa, vastaan tuli jyrkkä mäki – ei jätepistettä. Takaisin. Sitten kysyimme neuvoa. Piti kiivetä se mäki ylös ja sieltä viimein löytyivätkin ylitsepursuavan täydet roska-astiat.

Kävimme vielä kirjautumassa itsepalvelupisteellä Guadeloupelle (2 €) ja ruokakaupassa. Pysähdyimme paluumatkalla jäätelölle WiFin ääreen.

Yö oli hankala. Neeti loikki ja pomppi ja nyki poijussaan. Kari siirtyi ensin salongin puolelle nukkumaan (tai yrittämään nukkumista), minä sitten vähän myöhemmin.

Aamulla huomasimme, että yksi poiju lähempänä rantaa oli vapautunut. Kesken aamuteen siirsimme kiireesti Neetin uuteen rauhallisempaan paikkaan – eikä yhtään liian aikaisin. Juuri kun olimme saaneet Neetin kiinni, jostain ilmestyi paikkaa etsivä purjevene.

Aamupalan jälkeen läksimme kapuamaan viereiselle 100 metriä korkealla kukkulalla sijaitsevalle Fort Napoleon-linnakkeelle. Sähköautot (joita ei ollut 12 vuotta sitten täällä lainkaan) ja skootterit pyyhälsivät ohitsemme, kun kapusimme jyrkkää tietä ylöspäin.

Vähän harmitti, kun me molemmat olimme unohtaneet kännykät veneeseen. Pankkikortit olivat siellä myös – onneksi lompakkoni oli mukana ja siellä sen verran käteistä, että saimme pääsymaksun (2 x 5 €) maksetuksi. Karilla oli sentään videokamera mukana ja saimme kuvia tästäkin hienosta paikasta.

Linnake on rakennettu 1867 ja hyvässä kunnossa. Museossa on laivojen ja meritaisteluiden pienoismalleja, monenlaisia kuvia meritaisteluista, paikallisesta elämästä ja ihmisistä menneinä aikoina ja monenlaista esineistöä. Pihalla on kaktuksia ja muuta kasvillisuutta - ja iguaaneja! Jännäsin kovasti, onnistuisimmeko tälläkin kertaa näkemään iguaanin. Kyllä. Useammankin. Mukava reissu kerrassaan.

Alamäkeen painelimme hyvää vauhtia, kävimme ruokakaupassa ja sitten olikin jo aika palata Neetiin laittamaan ruokaa ja levähtämään.