Iles des Saintes -> Point a Pitre -> Dominica -> St. Pierre -> Petit Anse d’Arlet -> Le Marin (4. – 10.2.2018)



Reissussa sattuu ja tapahtuu - ainakin meille. Eikä aina ihan niin mukavaakaan. Mutta aloitetaanpa siitä mihin viimeksi jäätiin:

Illalla pidimme lettukestit: minä tein taikinan ja Kari paistoi letut. Herkullista, pitkästä aikaa lettuja! Vähän haikein mielin muistelimme niitä lukuisia kertoja, kun paistoimme muurinpohjalettuja Särkilahden grillikatoksessa tai Säyneensalon mökillä…

Seuraavana aamuna jumppasimme taas perämoottorin peräkaiteeseen (alkaa jo sujua, sen verran monta kertaa se on jo tehty) ja nostimme kumiveneen keulakannelle. Se mahtuu sinne nippa nappa, mutta reunakantta pitkin pysyy kävelemään vain toisella laidalla.

Matkaa Guadeloupen pääkaupunkiin Point a Pitreen oli 22 mailia. Tuuli oli täysin vastainen, aallokko melko ärhäkkää ja virtaakin enemmän kuin tarpeeksi, joten luovien saimme matkaa kertymään yli 32 mailia. Neeti kulki kyllä oikein kauniisti olosuhteisiin nähden.

Olimme ajatelleet mennä marinaan ja laittelimme lepuuttajat ja köydet valmiiksi, ennen kuin otimme VHF-yhteyden marinaan. Ei tilaa. Aamulla voisi kysellä, olisiko paikkoja vapautunut. Ei auttanut muu kuin mennä ankkuriin.

Löysimme sopivan paikan muiden veneiden joukosta ja ankkuri alkoi pitää. Lähimmät naapurimme olivat parhaat päivänsä nähneitä purjeveneitä, toinen täysin hylätty, toisessa dingi taaveteista roikkumassa. Missä lienee omistaja ollut, koska mitään elämää emme tässäkään veneessä nähneet koko aikana.

Illalla saimme taas kuunnella rummutusta rannalta – karnevaalit ovat tulevalla viikolla ja jo pitkän aikaa olemme saaneet nauttia satamissa rumpuilottelusta iltaisin. (Tosin Fort de Francessa yhtenä iltana hienoihin rummutuksiin yhtyi ”pillipiipareita”, joiden musiikki kuulosti samalta kuin jos kolmevuotias olisi saanut käsiinsä jonkun puhallettavan instrumentin.)

Helikopteri lenteli ankkuripaikan lähellä rannan yläpuolella tuntikausia suunnaten valokeilat maahan. Mitähän lienee etsiskellyt

Yhdentoista maissa illalla alkoi jostain lähistöltä kuulua naisen hysteeristä ulvontaa. Pian naapuriveneistä alettiin kysellä, mikä on hätänä. Ei vastausta, huuto vain jatkui. Parista veneestä läksi dingi tutkimaan tilannetta. Huuto jatkui vielä jonkin aikaa, sitten hiljeni. Mikä lienee ollut hätänä, pahalta se kuullosti. (Kari nukkui koko ajan, enkä viitsinyt herättää, koska meidän dingimme oli vielä kannella emmekä olisi päässeet kuitenkaan hätiin.)

Seuraavana aamuna menimme marinan konttoriin kyselemään laituripaikkaa. Ei toivoakaan ennen helmikuun puoliväliä – karnevaalit, nääs!

Olimme kuulleet Suvi2:n Alpolta ja Eevalta, että täällä on hyvä paikka (ja edullinen) pitää vene kesän ajan. Olisimme tehneet varauksen vaikka saman tien, mutta ei onnistunut. Jouduimme täyttelemään planketin ja saisimme mahdollisesta puolen vuoden paikasta joskus maaliskuussa. Harmi. Jättäisimme kernaasti veneemme tähän hyvään marinaan ja olisi ollut mukava saada asia jo selväksi. Mutta odotamme siis ja selvittelemme muita vaihtoehtoja.

Marina on suuri, lähes 1100 venepaikkaa. Dingilaituri hyvä, matala. Venetarvikeliikkeitä on itse marinassa ja sen lähellä olevalla telakointialueella useita – saimme hankintalistaamme lyhennettyä jonkin verran. Ravintoloita on pitkin rantaa ja yksi kohtalainen ruokakauppakin. Ympäristö ja rakennukset ovat hiukan hoitamattoman oloisia.

Emme viitsineet jäädä kolmea yötä pitemmäksi aikaa tutustumaan Guadeloupeen – jos saamme kesäpaikan täältä, ehdimme kyllä tutkia paikkoja sitten.

Ankkuri tuntui hiukan antaneen periksi (ei niin paljon, että siitä olisi ollut haittaa), ja syykin selvisi sitä nostettaessa. Sen sarviin oli takertunut maanrakennuskangasta! (Nyt nostettu ankkurin mukana autonrengas ja maanrakennuskangasta. Tulisipa seuraavalla kerralla joku aarrearkku...)  Pohja oli hienon hienoa savea, ja Karilla oli melkoinen homma puhdistaa ankkuriketju siitä sotkusta ankkuria nostettaessa.

Purjehdus Dominicalle (40 mailia) oli melkoisen hurjaa menoa Aluksi tuuli oli vain 3 – 5 m/s, mutta maininki oli hurjan korkeaa. Moottoroimme siis. Noin tunnin kuluttua tuulta olikin sitten jo 10 – 12 m/s, ja meri edelleenkin kuoppainen. Aallot olivat korkeampia kuin kertaakaan koko matkamme aikana. Ei edes keskellä Atlanttia ollut moisia! Keltaista levää ajelehti taas aaltojen mukana pitkinä juovina.

Dominican rantaa lähestyttäessä meri muuttui aivan yks’kaks ihanan turkoosin väriseksi, vaikka vettä oli vielä allamme 1290 metriä. Upean näköistä!

Ankkuripaikkaa (Portsmouth) lähestyessämme luoksemme ajoi piroque-veneellään ”Lawrence of Arabia” eli Buda, joka ohjasi ja auttoi meidät kiinnittymään poijuun. Viimeksi täällä ollessamme ankkurialue oli ollut täynnä veneitä, nyt oli väljää ja poijujakin vapaana. Päättelimme, että matkaveneilijät ovat hakeutumassa karnevaalipaikkoihin.

Jututimme Budaa Dominican tilanteesta, ja hän kertoi, että hurrikaanit olivat tehneet tosi pahaa jälkeä saarella. Kuolonuhreja oli ollut yli 300 ja valtava määrä ihmisiä on lähtenyt muille saarille. Portsmouthissa ei vielä läheskään kaikissa rakennuksissa ole edes kattoja, sähköistä nyt puhumattakaan.

Koko saari oli ollut hurrikaanin jäljiltä aivan ruskea, tuuli oli repinyt puista ja maasta kaikki lehdet. Nyt vihersi jo kuitenkin. Hedelmäpuut ja muut ravintoa tuottava kasvillisuus vaatii oman aikansa tuottaakseen taas satoa ja hyönteisetkin hurrikaani vei mennessään. Tiukkaa tulee siis olemaan vielä pitkään. Buda kuitenkin totesi, että hurrikaanit kuuluvat Karibian elämään ja elämä jatkuu.

Olin huomannut purjeita laskiessamme, että ruori ei kääntynyt kunnolla vasemmalle. Sanoin siitä Karille, kun olimme saaneet itsemme kiinni poijuun. Kari alkoi testailla ruoria ja jumittihan se. Pohdimme asiaa hetken ja sitten Kari pani uimalasit päähän ja kurkisti peräsimeen. Se oli taittunut!

--------------------
Karin kommentit asiaan

Tavattuamme suomalaisvene Suvin Poin a Pitressä saimme vinkin kesäpaikasta Guadeloupella. Niinpä halusimme mennä tsekkaamaan paikan kun muutoin olisimme menneet etelää kohden.

Tuulet ovat täällä olleet melko reippaita, mielestäni 2006 tuulet olivat enimmillään 10 metriä. Tarkistin asian vanhasta lokikirjasta ja niinhän se oli.  Nyt lähes joka legillä tuulet ovat puhaltaneet 9-14 m/s, apparaattituulen ollessa useimmiten 40 – 50 astetta. Eipä mitään, vene kulkee vauhdikkaasti 7 – 8 knoppiin, ikävimpiä ovat saaren alku- ja loppupäät, joissa tuuli voimistuu, aalto lyhenee ja nousee tosi korkeaksi.

Paluumatkalla Guadeloupesta kelit jatkuivat entisellään. Purjeista iso oli kakkosreivissä ja fokka joko auki tai puolet rullalla. Autopilotti oli käytössä, sillä matkat kuitenkin olivat melko lyhyitä, emmekä viitsineet laittaa tuuliperäsintä töihin.  Muutaman kerran ison aallon harjalta surffatessa tunsin ettei peräsin oikein pitänyt, mikä hieman oudoksutti Neetin käyttäytymisessä, sillä jo purjeet pitivät veneen hyvin suunnassa.

Olimme menossa yöksi Dominican Potrtshmoutiin.  Laskimme purjeet jonka jälkeen Arja sanoi ettei peräsin oikein kääntynyt riittävästi toiseen suuntaan.  Poijussa ollessamme menin tarkistamaan vedestä käsin asian laidan.  Melkeinpä tukkapehko vedestä noustessani nousi pystyyn kun näin peräsimen, sillä skegistä alaspäin se sojotti 90 asteen kulmassa sivulle.

Päätimme kuitenkin jatkaa yötä myöden matkaa noin 90 nm päähän St. Vincentin pohjoiskärkeen, koska  Portshmoutissa ei ollut minkäänmoista telakkaa. Toisaalta peräsin piti hyvin ja tarpeen vaatiessa olisimme ottaneet tuuliperäsimen käyttöön.

Saaren suojassa ajoimme osin koneella ja sitten taas purjein. Dominican jälkeen on noin kolmenkymmenen mailin pätkä saarten välissä avomerta aina Afrikkaan saakka. Tuulet eivät laantuneet yöksi, näimme usein 14 m/s tosituulilukemia. Jossain vaiheessa peräsimestä alkoi kuulua sinne kuulumattomia ääniä joka lopulta oli melkoista kolketta yön mustalla merellä. Tarkistin moneen kertaan ettei vesivuotoja ollut missään.  Päättelin metallisen äänen johtuvan siitä, että alaosan lapa on kääntynyt yhä pystymmäksi ja hakkaa peräsimen yläosaan. Varma ei tietenkään voinut olla. Tuuliperäsintä ei uskaltanut laittaa paikalleen koska oli oletettavaa että rikkoutunut alaosa murjoisi tuuliperäsimen lavan.

Martiniquen poijussa kävin tsekkaamassa peräsimen. Lapa oli alaosastaan kääntynyt täysin pystyyn. Vedessä katsottuna skegin alaosan jälkeen peräsimen rakenteessa peltikuoren sisällä ei juuri ollut minkäänlaisia tukirakenteita. Todennäköisesti lapa oli pikkuhiljaa alkanut heikoimmasta kohtaa, eli akselin jälkeen murtumaan ja viimeinen niitti oli jokin reippaampi aalto joka teki siitä selvää.

Ehkä tässä on jonkinmoisen reklamaation paikka ja info myös vakuutusyhtiö Yacht Polille, vaikka se ei todennäköisesti tuota meille yhtään killinkiä venekassaan. Olimme Azoreilla valastörmäyksen vuoksi uusineet peräsimen, jonka valmisti paikallinen metallipaja.  Emme olleet mitenkään valvomassa työtä, lapa tuotiin valmiiksi maalattuna veneen perälle ja hyvältähän se näytti. Mutta moni kakku on päältä kaunis ja tämä oli täys susi. 

----------------------------

Peräsinvaurion havaitsemisen jälkeen tuntui siltä, että emme kuitenkaan saisi nukutuksi yöllä, joten päätimme jatkaa matkaa syötyämme. Virhe! Olisi kannattanut odottaa valoisaan.

Aallokko oli edelleenkin korkeata, tuuli tiukka vastainen 9 – 14m/s ja vauhti 3 – 4 solmua ja sitten hetken kuluttua 7-8 solmua . Yritimme pienemmän tuulen aikana auttaa koneella, mutta potkuri pyöri välillä tyhjää. Ilmeisesti vinksottava peräsin häiritsi virtauksia. Pahinta keskellä sysipimeätä yötä oli kuitenkin kuunnella, kun peräsimestä kuului välillä inhottavaa rahinaa ja välillä kolinaa. Siinä kelissä ja pimeydessä ei ollut mitään mahdollisuutta mennä katsomaan, että mikä siellä on tilanne. Toivoimme vain parasta sydän kurkussa. Täytyy sanoa, että yleensä purjehtiessamme ei ole tarvinnut pelätä, mutta nyt pelotti!

54 mailin ja 10,5 tunnin jälkeen 04.00 aamuyöllä saavuimme Martiniquen St.Pierren edustalle. Pilkkopimeässä ankkurointi muiden veneiden sekaan ei ollut ihan helppoa. Kolmannella kerralla onnistuimme ajettuamme aivan reunimmaiseksi, kauas muista veneistä.

Minulle uni maistui, Kari ei saanut harmiltaan juurikaan nukutuksi.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa ärsyttävän sekalaisessa tuulessa pitkin Martiniquen rantaa. Uhtenä hetkenä tuulta oli 3 metriä, muutaman sekunnin kuluttua 13. Yritimme purjehtia, mutta totesimme ettei siitä oikein tullut mitään. Moottoripurjehdimme siis 17 mailin matkan ihanaan Petit Anse d’Arletin ankkuripaikkaan.

Vesi oli ihan yhtä ihanan turkoosia kuin edelliselläkin kerralla, maisema kaunis, ankkuripaikka suojainen. Sielu lepäsi muutaman vuorokauden koettelemusten jälkeen!

Hyvin nukutun yön jälkeen moottoroimme taas korkeassa aallokossa ja 10 – 12 sekuntimetrin vastatuulessa 14 mailin matkan Le Marinin ankkuripaikalle. Onneksemme poijuja oli vapaana, joten emme joutuneet rikkinäisellä peräsimellä yrittämään ankkurointia.

Maahankirjautumisen ja marinaan ilmoittautumisen (poiju 12 € / vrk) jälkeen läksimme selvittämään peräsimen korjausmahdollisuuksia. Telakointialueella näytti olevan tilaa ja meille luvattiin lähettää hintatiedot telakoinnista. Kävimme parissa paikassa kysymässä itse korjausta ja toinen, metallifirma, näytti lupaavalta.

Nyt viikonloppuna emme voi edistää asioita mitenkään ja toivomme hartaasti, että maanantain-tiistain karnevaaliaika ei kokonaan lamauta metallifirman ja telakan toimintaa. Pakollinen pysähdys - ja kallis sellainen – tästä tulee joka tapauksessa.

No. Huonomminkin asiat voisivat olla. Marinan konttorissa touhusi yksi asiakas ja lainaili marinan henkilökunnan kännykkää. Meille kerrottiin, että hänen veneensä ”is sinking” eli on uppoamassa. Palatessamme Neetille tosiaankin näimme poijussa nyt jo kokonaan uponneen purjeveneen, vain osa takilasta oli veden pinnalla. Seuraavana päivänä pelastusalus tuli paikalle ja vene saatiin kuin saatiinkin ilmatyynyillä sen verran pinnalle, että se voitiin hinata telakalle. Kaikkea sitä voi sattuakin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti