Reissussa sattuu ja tapahtuu - ainakin meille. Eikä aina
ihan niin mukavaakaan. Mutta aloitetaanpa siitä mihin viimeksi jäätiin:
Illalla pidimme lettukestit: minä tein taikinan ja Kari
paistoi letut. Herkullista, pitkästä aikaa lettuja! Vähän haikein mielin
muistelimme niitä lukuisia kertoja, kun paistoimme muurinpohjalettuja
Särkilahden grillikatoksessa tai Säyneensalon mökillä…
Seuraavana aamuna jumppasimme taas perämoottorin
peräkaiteeseen (alkaa jo sujua, sen verran monta kertaa se on jo tehty) ja
nostimme kumiveneen keulakannelle. Se mahtuu sinne nippa nappa, mutta
reunakantta pitkin pysyy kävelemään vain toisella laidalla.
Matkaa Guadeloupen pääkaupunkiin Point a Pitreen oli 22
mailia. Tuuli oli täysin vastainen, aallokko melko ärhäkkää ja virtaakin
enemmän kuin tarpeeksi, joten luovien saimme matkaa kertymään yli 32 mailia.
Neeti kulki kyllä oikein kauniisti olosuhteisiin nähden.
Olimme ajatelleet mennä marinaan ja laittelimme lepuuttajat
ja köydet valmiiksi, ennen kuin otimme VHF-yhteyden marinaan. Ei tilaa. Aamulla
voisi kysellä, olisiko paikkoja vapautunut. Ei auttanut muu kuin mennä
ankkuriin.
Löysimme sopivan paikan muiden veneiden joukosta ja ankkuri
alkoi pitää. Lähimmät naapurimme olivat parhaat päivänsä nähneitä purjeveneitä,
toinen täysin hylätty, toisessa dingi taaveteista roikkumassa. Missä lienee
omistaja ollut, koska mitään elämää emme tässäkään veneessä nähneet koko
aikana.
Illalla saimme taas kuunnella rummutusta rannalta –
karnevaalit ovat tulevalla viikolla ja jo pitkän aikaa olemme saaneet nauttia
satamissa rumpuilottelusta iltaisin. (Tosin Fort de Francessa yhtenä iltana
hienoihin rummutuksiin yhtyi ”pillipiipareita”, joiden musiikki kuulosti
samalta kuin jos kolmevuotias olisi saanut käsiinsä jonkun puhallettavan
instrumentin.)
Helikopteri lenteli ankkuripaikan lähellä rannan yläpuolella
tuntikausia suunnaten valokeilat maahan. Mitähän lienee etsiskellyt
Yhdentoista maissa illalla alkoi jostain lähistöltä kuulua
naisen hysteeristä ulvontaa. Pian naapuriveneistä alettiin kysellä, mikä on
hätänä. Ei vastausta, huuto vain jatkui. Parista veneestä läksi dingi tutkimaan
tilannetta. Huuto jatkui vielä jonkin aikaa, sitten hiljeni. Mikä lienee ollut
hätänä, pahalta se kuullosti. (Kari nukkui koko ajan, enkä viitsinyt herättää,
koska meidän dingimme oli vielä kannella emmekä olisi päässeet kuitenkaan
hätiin.)
Seuraavana aamuna menimme marinan konttoriin kyselemään
laituripaikkaa. Ei toivoakaan ennen helmikuun puoliväliä – karnevaalit, nääs!
Olimme kuulleet Suvi2:n Alpolta ja Eevalta, että täällä on
hyvä paikka (ja edullinen) pitää vene kesän ajan. Olisimme tehneet varauksen
vaikka saman tien, mutta ei onnistunut. Jouduimme täyttelemään planketin ja
saisimme mahdollisesta puolen vuoden paikasta joskus maaliskuussa. Harmi.
Jättäisimme kernaasti veneemme tähän hyvään marinaan ja olisi ollut mukava
saada asia jo selväksi. Mutta odotamme siis ja selvittelemme muita
vaihtoehtoja.
Marina on suuri, lähes 1100 venepaikkaa. Dingilaituri hyvä,
matala. Venetarvikeliikkeitä on itse marinassa ja sen lähellä olevalla
telakointialueella useita – saimme hankintalistaamme lyhennettyä jonkin verran.
Ravintoloita on pitkin rantaa ja yksi kohtalainen ruokakauppakin. Ympäristö ja
rakennukset ovat hiukan hoitamattoman oloisia.
Emme viitsineet jäädä kolmea yötä pitemmäksi aikaa
tutustumaan Guadeloupeen – jos saamme kesäpaikan täältä, ehdimme kyllä tutkia
paikkoja sitten.
Ankkuri tuntui hiukan antaneen periksi (ei niin paljon, että
siitä olisi ollut haittaa), ja syykin selvisi sitä nostettaessa. Sen sarviin
oli takertunut maanrakennuskangasta! (Nyt nostettu ankkurin mukana autonrengas ja maanrakennuskangasta. Tulisipa seuraavalla kerralla joku aarrearkku...) Pohja oli hienon hienoa savea, ja Karilla
oli melkoinen homma puhdistaa ankkuriketju siitä sotkusta ankkuria
nostettaessa.
Purjehdus Dominicalle (40 mailia) oli melkoisen hurjaa menoa
Aluksi tuuli oli vain 3 – 5 m/s, mutta maininki oli hurjan korkeaa.
Moottoroimme siis. Noin tunnin kuluttua tuulta olikin sitten jo 10 – 12 m/s, ja
meri edelleenkin kuoppainen. Aallot olivat korkeampia kuin kertaakaan koko
matkamme aikana. Ei edes keskellä Atlanttia ollut moisia! Keltaista levää
ajelehti taas aaltojen mukana pitkinä juovina.
Dominican rantaa lähestyttäessä meri muuttui aivan yks’kaks
ihanan turkoosin väriseksi, vaikka vettä oli vielä allamme 1290 metriä. Upean
näköistä!
Ankkuripaikkaa (Portsmouth) lähestyessämme luoksemme ajoi
piroque-veneellään ”Lawrence of Arabia” eli Buda, joka ohjasi ja auttoi meidät
kiinnittymään poijuun. Viimeksi täällä ollessamme ankkurialue oli ollut täynnä
veneitä, nyt oli väljää ja poijujakin vapaana. Päättelimme, että
matkaveneilijät ovat hakeutumassa karnevaalipaikkoihin.
Jututimme Budaa Dominican tilanteesta, ja hän kertoi, että
hurrikaanit olivat tehneet tosi pahaa jälkeä saarella. Kuolonuhreja oli ollut
yli 300 ja valtava määrä ihmisiä on lähtenyt muille saarille. Portsmouthissa ei
vielä läheskään kaikissa rakennuksissa ole edes kattoja, sähköistä nyt
puhumattakaan.
Koko saari oli ollut hurrikaanin jäljiltä aivan ruskea,
tuuli oli repinyt puista ja maasta kaikki lehdet. Nyt vihersi jo kuitenkin.
Hedelmäpuut ja muut ravintoa tuottava kasvillisuus vaatii oman aikansa
tuottaakseen taas satoa ja hyönteisetkin hurrikaani vei mennessään. Tiukkaa
tulee siis olemaan vielä pitkään. Buda kuitenkin totesi, että hurrikaanit
kuuluvat Karibian elämään ja elämä jatkuu.
Olin huomannut purjeita laskiessamme, että ruori ei
kääntynyt kunnolla vasemmalle. Sanoin siitä Karille, kun olimme saaneet itsemme
kiinni poijuun. Kari alkoi testailla ruoria ja jumittihan se. Pohdimme asiaa
hetken ja sitten Kari pani uimalasit päähän ja kurkisti peräsimeen. Se oli
taittunut!
--------------------
Karin kommentit asiaan
Tavattuamme suomalaisvene Suvin Poin a Pitressä saimme
vinkin kesäpaikasta Guadeloupella. Niinpä halusimme mennä tsekkaamaan paikan
kun muutoin olisimme menneet etelää kohden.
Tuulet ovat täällä olleet melko reippaita, mielestäni 2006
tuulet olivat enimmillään 10 metriä. Tarkistin asian vanhasta lokikirjasta ja
niinhän se oli. Nyt lähes joka legillä
tuulet ovat puhaltaneet 9-14 m/s, apparaattituulen ollessa useimmiten 40 – 50
astetta. Eipä mitään, vene kulkee vauhdikkaasti 7 – 8 knoppiin, ikävimpiä ovat
saaren alku- ja loppupäät, joissa tuuli voimistuu, aalto lyhenee ja nousee tosi
korkeaksi.
Paluumatkalla Guadeloupesta kelit jatkuivat entisellään.
Purjeista iso oli kakkosreivissä ja fokka joko auki tai puolet rullalla.
Autopilotti oli käytössä, sillä matkat kuitenkin olivat melko lyhyitä, emmekä
viitsineet laittaa tuuliperäsintä töihin. Muutaman kerran ison aallon harjalta
surffatessa tunsin ettei peräsin oikein pitänyt, mikä hieman oudoksutti Neetin
käyttäytymisessä, sillä jo purjeet pitivät veneen hyvin suunnassa.
Olimme menossa yöksi Dominican Potrtshmoutiin. Laskimme purjeet jonka jälkeen Arja sanoi
ettei peräsin oikein kääntynyt riittävästi toiseen suuntaan. Poijussa ollessamme menin tarkistamaan
vedestä käsin asian laidan. Melkeinpä tukkapehko
vedestä noustessani nousi pystyyn kun näin peräsimen, sillä skegistä alaspäin
se sojotti 90 asteen kulmassa sivulle.
Päätimme kuitenkin jatkaa yötä myöden matkaa noin 90 nm
päähän St. Vincentin pohjoiskärkeen, koska
Portshmoutissa ei ollut minkäänmoista telakkaa. Toisaalta peräsin piti
hyvin ja tarpeen vaatiessa olisimme ottaneet tuuliperäsimen käyttöön.
Saaren suojassa ajoimme osin koneella ja sitten taas
purjein. Dominican jälkeen on noin kolmenkymmenen mailin pätkä saarten välissä avomerta
aina Afrikkaan saakka. Tuulet eivät laantuneet yöksi, näimme usein 14 m/s
tosituulilukemia. Jossain vaiheessa peräsimestä alkoi kuulua sinne
kuulumattomia ääniä joka lopulta oli melkoista kolketta yön mustalla merellä.
Tarkistin moneen kertaan ettei vesivuotoja ollut missään. Päättelin metallisen äänen johtuvan siitä,
että alaosan lapa on kääntynyt yhä pystymmäksi ja hakkaa peräsimen yläosaan.
Varma ei tietenkään voinut olla. Tuuliperäsintä ei uskaltanut laittaa
paikalleen koska oli oletettavaa että rikkoutunut alaosa murjoisi
tuuliperäsimen lavan.
Martiniquen poijussa kävin tsekkaamassa peräsimen. Lapa oli
alaosastaan kääntynyt täysin pystyyn. Vedessä katsottuna skegin alaosan jälkeen
peräsimen rakenteessa peltikuoren sisällä ei juuri ollut minkäänlaisia tukirakenteita.
Todennäköisesti lapa oli pikkuhiljaa alkanut heikoimmasta kohtaa, eli akselin
jälkeen murtumaan ja viimeinen niitti oli jokin reippaampi aalto joka teki
siitä selvää.
Ehkä tässä on jonkinmoisen reklamaation paikka ja info myös
vakuutusyhtiö Yacht Polille, vaikka se ei todennäköisesti tuota meille yhtään
killinkiä venekassaan. Olimme Azoreilla valastörmäyksen vuoksi uusineet
peräsimen, jonka valmisti paikallinen metallipaja. Emme olleet mitenkään valvomassa työtä, lapa
tuotiin valmiiksi maalattuna veneen perälle ja hyvältähän se näytti. Mutta moni
kakku on päältä kaunis ja tämä oli täys susi.
----------------------------
Peräsinvaurion havaitsemisen jälkeen tuntui siltä, että emme
kuitenkaan saisi nukutuksi yöllä, joten päätimme jatkaa matkaa syötyämme.
Virhe! Olisi kannattanut odottaa valoisaan.
Aallokko oli edelleenkin korkeata, tuuli tiukka vastainen 9
– 14m/s ja vauhti 3 – 4 solmua ja sitten hetken kuluttua 7-8 solmua . Yritimme pienemmän
tuulen aikana auttaa koneella, mutta potkuri pyöri välillä tyhjää. Ilmeisesti
vinksottava peräsin häiritsi virtauksia. Pahinta keskellä sysipimeätä yötä oli
kuitenkin kuunnella, kun peräsimestä kuului välillä inhottavaa rahinaa ja
välillä kolinaa. Siinä kelissä ja pimeydessä ei ollut mitään mahdollisuutta
mennä katsomaan, että mikä siellä on tilanne. Toivoimme vain parasta sydän
kurkussa. Täytyy sanoa, että yleensä purjehtiessamme ei ole tarvinnut pelätä,
mutta nyt pelotti!
54 mailin ja 10,5 tunnin jälkeen 04.00 aamuyöllä saavuimme
Martiniquen St.Pierren edustalle. Pilkkopimeässä ankkurointi muiden veneiden
sekaan ei ollut ihan helppoa. Kolmannella kerralla onnistuimme ajettuamme aivan
reunimmaiseksi, kauas muista veneistä.
Minulle uni maistui, Kari ei saanut harmiltaan juurikaan
nukutuksi.
Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa ärsyttävän sekalaisessa
tuulessa pitkin Martiniquen rantaa. Uhtenä hetkenä tuulta oli 3 metriä,
muutaman sekunnin kuluttua 13. Yritimme purjehtia, mutta totesimme ettei siitä
oikein tullut mitään. Moottoripurjehdimme siis 17 mailin matkan ihanaan Petit
Anse d’Arletin ankkuripaikkaan.
Vesi oli ihan yhtä ihanan turkoosia kuin edelliselläkin
kerralla, maisema kaunis, ankkuripaikka suojainen. Sielu lepäsi muutaman
vuorokauden koettelemusten jälkeen!
Hyvin nukutun yön jälkeen moottoroimme taas korkeassa
aallokossa ja 10 – 12 sekuntimetrin vastatuulessa 14 mailin matkan Le Marinin
ankkuripaikalle. Onneksemme poijuja oli vapaana, joten emme joutuneet
rikkinäisellä peräsimellä yrittämään ankkurointia.
Maahankirjautumisen ja marinaan ilmoittautumisen (poiju 12 €
/ vrk) jälkeen läksimme selvittämään peräsimen korjausmahdollisuuksia.
Telakointialueella näytti olevan tilaa ja meille luvattiin lähettää hintatiedot
telakoinnista. Kävimme parissa paikassa kysymässä itse korjausta ja toinen,
metallifirma, näytti lupaavalta.
Nyt viikonloppuna emme voi edistää asioita mitenkään ja
toivomme hartaasti, että maanantain-tiistain karnevaaliaika ei kokonaan lamauta
metallifirman ja telakan toimintaa. Pakollinen pysähdys - ja kallis sellainen –
tästä tulee joka tapauksessa.
No. Huonomminkin asiat voisivat olla. Marinan konttorissa
touhusi yksi asiakas ja lainaili marinan henkilökunnan kännykkää. Meille
kerrottiin, että hänen veneensä ”is sinking” eli on uppoamassa. Palatessamme
Neetille tosiaankin näimme poijussa nyt jo kokonaan uponneen purjeveneen, vain
osa takilasta oli veden pinnalla. Seuraavana päivänä pelastusalus tuli paikalle
ja vene saatiin kuin saatiinkin ilmatyynyillä sen verran pinnalle, että se
voitiin hinata telakalle. Kaikkea sitä voi sattuakin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti