Bequia – St. Vincent (22. – 29.12.2017)

Barbados

St. Vincent and Grenadines

Saavuimme Bequialle melkein kulta-aarteen vierestä

Veneitä lahdessa oli arviolta toistasataa. Katamaraaneja oli melko paljon. Avomeren puolella oli useita valtavan suuria moottorialuksia ja pari matkustajalaivaakin. Kanadalaiset ja USA:laiset veneet näyttivät olevan hyvin edustettuina. Ranskalaisia oli ehkä eniten, ruotsalaisia ja norjalaisiakin paljon.  Me olimme ainoa suomalaisvene (Sissi ja Purjelaivasäätiön Vahine tulivat myöhemmin).

Seurattuamme muutaman tunnin ankkurin pitävyyttä Kari pumppasi kumiveneen ja pujottelime venepaljouden seassa kylälle lahden pohjukkaan. Dingilaitureita oli useita, mikä on suuri helpotus. Veneen vetäminen rantahiekalle on rankkaa puuhaa!

Tulli ja Immigration olivat lounastauolla, mutta tunnin odotuksen jälkeen pääsimme hoitamaan asiamme. Odotellessa kävimme kylän ainoalla raha-automaatilla nostamassa paikallista valuuttaa. Selvisimme yhden ainoan lomakkeen täyttämisellä ja kaiken hyvän lisäksi molemmat viranomaiset olivat samassa tilassa viereisillä luukuilla. Kirjautuminen oli nopea toimitus ja maksoi 70 EC (East Caribbean dollar) (=noin 23 €).

Tämä EC eli iisidollar on käytössä täälläpäin muilla paitsi Ranskan ja Hollanin saarilla. Helpotus meille reissulaisille.

Kylä oli jonkin verran muuttunut sitten viime käyntimme. Rantakadulle oli ilmestynyt lisää pikku kojuja, joissa myytiin vihanneksia, vaatetavaraa ja matkamuistoja. Baareja ja ravintoloita oli uskomattoman paljon, lähes vieri vieressä. Myös syrjäkylillä niitä oli varsin tiuhassa.

Rakennukset olivat enimmäkseen hyvin kevytrakenteisia ja värikkäitä. Iloksemme huomasimme, että täällä ei tullut oloa väkisinmyynnistä. Toki myyjät huutelivat jotain tarjolla olevista tuotteista, mutta antoivat periksi vastatessamme ”Not this time, thank you.”.

Kävimme muutamassa ruokakaupassa ja löysimme yhtä ja toista tarpeellista, jopa possunfilettä jouluateriaa varten.

Seuraavana yönä oli aika kova puuskainen tuuli. Neljän aikaan heräsimme kolahdukseen ja ryntäsimme kannelle katsomaan, mitä oli tapahtunut. Ruotsalaisvene oli ajautunut keulaamme!

Siellä nukuttiin autuaasti ja Kari sai aikansa huudella, ennen kuin pari unenpöpperöistä ihmistä kömpi sitlooraan. Aluksen kapteeni oli kylillä eivätkä matkustajat osanneet siirtää sitä. Työntelimme venettä irti Neetistä, asettelimme lepuuttajia suojaksi ja Kari laski meidän ketjuamme ulommaksi. Saimme veneet muutaman metrin päähän toisistaan.

Jonkin ajan kuluttua paikalle hälyytetty kapteenkin tuli paikalle ja ankkuroi veneensä hiukan kauemmaksi meistä (liian lähelle mielestämme kuitenkin, ottaen huomioon että ankkuri oli pettänyt jo aiemminkin). Vettä satoi koko ajan kaatamalla. Huolimatta lähes 30 asteen lämpötilasta me molemmat hytisimme läpimärkinä kylmästä episodin vihdoin päätyttyä.

Neetiin ei onneksi tullut muita vaurioita kuin pieni kolhu parraslistaan. Ilmeisesti ruotsalaisveneen perään kiinnitetyn perämoottorin potkuri oli kolhaissut reunaa ja lohkaissut pienen, vajaan neliösenttimetrin kokoisen palan ja paljastanut kiinnitysruuvin.

Ruotsalainen siirsi veneensä aamulla sisemmäs lahteen. Odottelimme koko aamun ja aamupäivän, että kapteeni tulisi käymään ja kysymään, tuliko vaurioita. Miestä ei näkynyt ei kuulunut. Ajoimme siis kylille lähtiessämme kyseisen veneen kautta ja kysyimme kapteenia. Kari oli aika ärtynyt ja kysyi, oliko herra aikonut tulla selvittämään asiaa kanssamme. Oli kuulemma…

Kerroimme, että meillä oli pieni vaurio ja pyysimme kapteenia käymään Neetillä. Lupasi tulla ja tulikin sitten iltapäivällä. Kari sanoi pystyvänsä korjaamaan reunavaurion itse ja kapteeni tarjosi korvausta työstä. Sanoimme, että asia on tällä selvä. Kapteeni lupasi tuoda meille jouluaattona viinipullon.

Olin saanut blogin väsätyksi ja sain sen lähetetyksi rantakuppilasta. Netti ei ollut maaliman paras ja kuvien lisääminen antoi aihetta muutamaan rumaan sanaankin. Joulutervehdystenkin lähettämisessä oli oma jumppansa, mutta selvisimme siitäkin kunnialla.

Siirsimme Neetin iltapäivällä lähemmäs lahden perukkaa tasaisempien ja suojaisempien olosuhteiden toivossa. Saimme ankkurin säädyllisen etäisyyden päähän muista veneistä reilun kolmen metrin syvyyteen.  Illan sitten vahtasimmekin silmä kovana sijaintiamme. Yöllä oli taas hurjia tuulenpuuskia ja nousimme muutaman kerran tarkastamaan sijaintimme. (Teen aina plotteriin merkinnän ankkurointipaikastamme).

Jouluaattona kävimme aamupäivällä kylällä ruokaostoksilla ja soittamassa joulutervehdyksiä. Pois lähtiessämme tapasimme Hannun. Sissi oli tullut Admiralty Bayhin edellisiltana.

Puoliltapäivin söimme perinteiseen tapaan riisipuuron. Sen jälkeen aloin valmistella jouluateriaan ehdottomasti kuuluvaa porkkanalaatikkoa. Hannu piipahti myöhemmin jutustelemassa.

Jouluaterian söimme illan hämärtyessä. Kinkun korvikkeeksi olin paistanut foliossa kaksi toisiinsa narulla liitettyä (tietysti sinapilla siveltyä) possunfilettä. Hyvää oli.

Joulupäivänä kävimme Sissillä rupattelemassa ja kylällä jaloittelemassa. Melkein kaikki liikkeet ja monet kuppilatkin olivat kiinni. Mieleen tuli laulu ”Hiljainen on kylätie”. Ensimmäinen raha-automaatti oli tyhjä, toisesta saimme onneksi iisidollareita

Soitimme lapsille WhatsApp-puhelun. Yhteys ei ollut kovinkaan hyvä, mutta näimme kuitenkin heidän iloiset kasvonsa. Näitä tenavia on ikävä!

Kylältä hiekkarannoille päin kulkee vesirajassa kapea (noin metrin-puolentoista levyinen) ravintoloiden reunustama käytävä. Yhdessä ravintoloista näytti olevan kanadalaisten ja USA:laisten veneilijöiden joulupäivän nyyttikestit. Kävimme kävelyllä pitkin rantakäytävää ja hienoja hiekkarantoja. Väkeä rannalla oli enemmän kuin muina päivinä.

Olimme jouluaattona ankaran tuulenpuuskan jälkeen napanneet merestä ylös pari uimapötköä. Laitoin ne roikkumaan mantookista siinä toivossa, että omistajat tulisivat hakemaan omansa pois. Joulupäivänä pari naishenkilöä ajoi kumiveneellä viereemme ja veivät omansa pois. ”Pelastuspalkkioksi” saimme viinipullon.

Olimme kävelleet vain kylän katuja ristiin rastiin. Meillä oli miellyttävä muistikuva saaren toisella puolella olevasta Friendship Baysta, joten päätimme käydä siellä. Päivä oli kuuma ja tie kiemurteli aina vain rinnettä ylös. Onneksi puut varjostivat taivaltamme osan aikaa! Matkan varrella oli useita ilmeisestikin majoituskäytössä olleita hienoja suurehkoja rakennuksia myynnissä, samoin muitakin taloja yllättävän monta.  Liekö täällä joku laskusuhdanne meneillään?

Friednship Bay

Mitään tienviittoja ei Friendsip Bay:hin ollut, joten kysyimme muutaman kerran tietä ja kerran kävelimme vähän harhaankin. Hienon rannan löysimme ja upean hotellialueen rantaravintoloineen. Se ei kylläkään vastannut yhtään muistikuviamme, mutta 12 vuodessa monet asiat voivat muuttua…

Palkitsimme itsemme reippailustamme herkullisilla juomilla romanttisessa ravintolassa aaltojen pauhatessa hiekkarantaan. Tuli todella ”trooppinen” olo!

Olin ostanut Karille Suomesta uuden kännykän, koska entinen oli alkanut temppuilla melkoisesti. Valitettavasti Karin vanhan puhelimen SIM oli suurempi eikä käynyt tähän uuteen laitteeseen. Puhelut täällä ovat suomalaisilla SIM-korteilla varsin kalliita, joten päätimme hankkia paikallisen kortin. Joulupyhien jälkeen kävimme paikallisessa Digicel-liikkeessä hankkimassa SIMmin. Harmi kyllä, se ei toiminutkaan uudessa puhelimessa, ei sitten millään! (Kap Verdellä venenaapuriltamme saatu SIM toimi kyllä.)

Kaiveltuamme esiin puhelimen mukana tulleen käyttöohjeen kävi ilmi, että puhelinta olisi pitänyt käyttää ensin eurooppalaisella SIM-kortilla puheluihin. Sen jälkeen vasta ei-eurooppalainen kortti toimisi… Nyt joudumme siis etsimään jostain Samsun-huollon, joka jotenkin ”vapauttaa” laitteen. Höh.

Admiralty Bayssa jouduimme vielä kahtena iltana peräkkäin lähes päälleajetuiksi. Ensimmäinen tapaus oli puolalainen katamaraani, joka oli ankkuroinut eteemme iltahämärissä. Kari alkoi illan pimettyä seurata sitä ja päällehän se oli tulossa! Veneessä ei ollut ketään paikalla.

Sytytimme kansivalot ja aloimme viritellä lepuuttajia Neetin keulaan. Läheisestä katamaraanista tuli ystävällinen kanssaveneilijä mukanaan suuri lepuuttaja ja jäi kumiveneineen Neetin kylkeen kiinni. Siinä ihmettelimme aikamme ja jonkin ajan kuluttua joukkoon liittyi paikallisen katamaraanin omistajakin. Tämä oli sitä mieltä, että Neeti pitäisi siirtää puolalaisen katamaraanin eteen. Me olimme eri mieltä, sillä 1) näytti siltä, että katti oli ketjumme päällä, 2) meidän ankkurimme oli pitänyt jo monta vuorokautta. Laskisimme tarvittaessa lisää kettinkiä alas, sillä takanamme oli vielä jonkin verran tilaa. Uusi ankkurointi aiheuttaisi taas uudet vahtimiset.

Onneksi siinä vaiheessa katin väki palasi veneelleen ja siirsi sen kauemmaksi. Liian lähelle mielestämme kuitenkin. Ja niinhän siinä sitten kävi, että sählätessään he osuivat Neetin ankkuriketjuun ja aamulla olimme valuneet hiukan taaksepäin. Taas vahdimme siis sijaintia. Näytti kuitenkin siltä, että ankkuri oli alkanut taas pitää.

Seuraavana iltapäivänä ranskalainen purjevene laski ankkurin aivan eteemme! Sen perä oli vain muutaman metrin päässä Neetin keulasta. Naapuriveneilijämmekin seurasivat touhua ihmeissään. Kari huuteli ranskalaisille, että sopisi siirtyä muualle ja he vain levittelivät käsiään ja yksi heistä sukelsi katsomaan heidän ankkuriaan.

Viimein tuli järki päähän ja he nostivat ankkurin ja siirtyivät muualle. Ikävä kyllä he irrottivat myös Neetin ankkurin ja aloimme taas valua alaspäin. Pimeän tuloon oli vielä tunti aikaa ja päätimme, että olisi viisainta siirtyä toiseen paikkaan. Jäädessämme joutuisimme taas olemaan huolissamme ja vahtimaan ja pahimmassa tapauksessa siirtymään muualle pimeällä.

Nostimme siis ankkurin ja ajoimme lahden avomeren puoleiseen päähän, jossa oli hyvin tilaa. Laskimme ankkurin 7 metriin ja sinnehän se tarttui.

Nukuimme yömme kohtalaisen hyvin. Aamupäivällä valmistelimme Neetin hurjaan 8 mailin matkaan St. Vincentin Blue Lagooniin. Perämoottori peräkaiteeseen, kumivene kannelle, tavarat sisällä tiukasti paikolleen ja purjeet purjehdusasentoon.

Tuulet olivat olleet koko Bequialla olomme ajan aika kovat – 8 – 12 sekuntimetriä, puuskissa paljon enemmänkin. Lyhyitä, välillä todella rankkoja sadekuuroja tuli useita joka päivä. Aina Neetistä lähtiessämme jouduimme sulkemaan kaikki luukut.

Sama puuskainen tuuli jatkui kun nostimme ankkurin. Iso oli 2-reivissä ja genoa reilusti reivattuna. Alkumatkan pääsimme vielä tiukassa sivuvastaisessa suunnilleen oikeaan suuntaan. Jonkin matkaa purjehdittuamme tuuli kääntyi, aallokko kasvoi todella suureksi ja virta alkoi painaa Neetiä sivuun. Päätimme kuitenkin purjehtia – vaikka vähän hatelikkoonkin – St. Vincentin lähelle suojaan pahimmalta aallokolta ja moottoroida sitten määränpäähämme.

Kova puuska ja terävä aalto saivat yks´kaks aikaan sen, että kikkitaljan kiinnitys mastoon petti. Sen jälkeen ei isopurje paljon vetänyt ja valuimme yhä kauemmaksi määränpäästämme.

Saaren suojassa laskimme purjeet ja moottoroimme puolisentoista tuntia Blue Lagoonin edustalle. Marina on riuttojen ympäröimä. Sisäänajoväylä riuttojen välistä on merkitty punaisella ja vihreällä poijulla. Purjehdusoppaan mukaan ottamalla VHF:llä yhteyttä marinaan voi kysyä, onko väylällä tarpeeksi vettä. (Olimme tosin jo katsoneet yläveden ajan netistä ja ajoittaneet tulomme ylävedelle.)

Kutsuin marinaa lukuisia kertoja, mutta en saanut vastausta. Turhautti. Ei ollut ensimmäinen (eikä varmasti viimeinenkään) kerta, kun kukaan ei vaivaudu vastaamaan VHF-kutsuihin!

Emme uskaltaneet lähteä ajamaan sisään, vaan ajoimme ympyrää riutan edustalla. Viimein marinasta ajoi luoksemme kumivene, jonka ajaja hymyili leveästi lähes hampaattomalla suullaan, esitteli itsensä Mikeksi ja kysyi, olemmeko menossa marinaan ja haluammeko poijun. Vastasimme myöntävästi molempiin kysymyksiin ja ajoimme hänen perässään poijualueelle. Hän auttoi meitä kiinnittymisessä. Kävi ilmi, että suuri osa poijuista oli marinan, mutta tämä oli hänen. (Marinan poijujen hinta 25 US$, Miken 20).

Kahdeksan mailin matkasta oli tullut lähes 13 mailia. Olimme varsin tyytyväisiä päästyämme miellyttävän näköiseen paikkaan ja poijuun.

Hyvää joulua!

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 

toivottavat Neetin tontut.

Barbados - > Bequia (St. Vincent and Grenadines)

Näiden alusten seassa kävimme ilmoittautumassa.

Moottoroimme Bridgetownin Carlisle Bayn ankkuripaikalle. Reissuveneitä näytti olevan ankkuroituneena kahteen eri paikkaan, lähemmäs kaupunkia ja lahden toiselle puollelle hotellien edustalle. Päätimme laskea ankkurin lähemmäs kaupunkia ajatellen dingimatkoja. Muutama Mindelosta tuttu vene näytti olevan paikalla. 

Nautiskelimme kuohujuomat ja niiden päälle vielä GT:tkin onnistuneen ylityksen kunniaksi.  Päätimme, että tänään emme lähtisi Neetistä minnekään vaan vain nauttisimme olostamme. Kumiveneen pumppaus saisi jäädä huomiseen.

Veneen järjestelyssä meni oma aikansa, mutta tuntui hyvältä kun tavarat olivat taas oikeilla paikoillaan. Ankkuripaikkaan tuli jonkin verran swelliä, joten päätimme siirtyä huomenissa kaupungilla käytyämme lahden toiseen reunaan. 

Ensimmäinen auringonlasku Bridgetownissa

Yöllä oli ankaria tuulenpuuskia ja sadekuuroja. Meille tuli kiire laittaa kattoluukut kiinni! Karin laittaessa kumivenettä kuntoon minä sulattelin jääkaapin ja kirjoittelin blogia.

Löysimme kaupungin keskustaan menevän joen varrelta sillan kupeesta hyvän paikan digille. Tori löytyi, mutta melko vaatimaton ja rähjäinenkin. Tarjonta oli parempaa torin lähistöllä olevilla myyntipöydillä. Hinnat pöyristyttivät: esimerkiksi kaksi omenaa maksoi 5 Barbadoksen dollaria eli vajaat 2,5 USAn dollaria (eli noin 2,5 €). Huh huh.

Dingin parkkipaikka

Supermarketkin löytyi. Senkin hinnat tuntuivat meistä kovin korkeilta, Suomen hintatasoa. Tuoretta lihaa tai kalaa ei ollut myynnissä laisinkaan, vain pakastettua. Myös leipää oli tarjolla vain pakattuna. Juustoa oli tarjolla enemmän vege-vaihtoehtona kuin normaalijuustoa. Nakit olivat kaikki pakastettuja. (Myöhemmin löytämissämme supermarketeissa valikoima oli likipitäen sama.) 

Olut maksoi yli kolme Barbadoksen dollaria / purkki. Edelleen siis Suomen hintatasoa. Halvimmat viinit olivat hiukan yli 20 dollaria – emme ostaneet koko aikana yhtään viiniä. Rommia oli hyllyissä pitkät rivit. Ulkomaiset väkevät alkoholijuomat olivat tiskin takana ja lukkojen takana. Niistä pidettiin tarkkaan kirjaa – kirjaimellisesti. Niiden myynti kirjattiin ylös paksuun muistikirjaan. 

Jokaisen kassan takana oli nuori poika/mies, joka pakkasi ostoksen muovikasseihin. Moneen kerrokseen. Pakasteet laitettiin omanväriseensä, kemikaalituotteet omaan väriinsä. Jopa deodoranttipurkki pussitettiin. Pakatessa sisemmäksi tuli sininen muovikassi, päällimmäiseksi valkoinen. Myöhemmillä kauppareissuillamme aiheutimme hämmennystä kieltäytyessämme muovikasseista ja kaivaessamme omat kassit esiin. 

Tässä ensimmäisessä supermarketissa kassoilla ei ollut laisinkaan kortinlukijoita. Niitä oli kaksi kassojen edustalla. Jos halusi maksaa kortilla, piti kipittää kassahenkilön perässä lukijalle ja hoitaa asia siellä. Ihmettelimme ensin kassajonossa, että minne kassahenkilöt aina välillä katosivat asiakkaineen, mutta asia selvisi aikanaan.  Muissa supermarketeissa kassoilla oli omat kortinlukijat.

Joessa on kahden sillan välissä marina, jossa oli nyt aika paljon MIndelosta kisaan lähteneitä veneitä. Rannoilla oli joulukuusia, kymmeniä joulukuusia. Eri yhteisöt, koulut ja ties mitkä olivat kukin koristelleet omansa. Koristeet olivat mitä mielikuvituksellisimpia, suurin osa erilaisesta kierrätysmateriaalista tehtyjä. Itse viehätyin erityisesti limsapullonkauloista tehtyihin tähtiin ja kukkiin. 

Seuraavina päivinä kiertelimme kaupungilla etsiskelemässä hankintalistalle kertyneitä tarve-esineitä ja tietenkin muuten vain ihmettelemässä menoa ja meininkiä. Lähinnä jokea on pitkä ”turistikauppakatu”, jolla on vieri vieressä Tax Free-myymälöitä. Enimmäkseen kaupan näytti olevan kultaa, kelloja, muita koruja ja merkkivaatteita. Turisteja oli jonkin verran liikkeellä, mutta ei tungokseksi asti.

Tästä kadusta seuraavana on paikallisten kauppakatu, joka kuhisee väriä, elämää ja ääntä. Liikkeet ovat kylki kyljessä, noin 4 – 5 metriä leveitä ja jatkuvat pitkälle rakennusten sisälle. Niiden edessä on myös myyntipöytiä. Vaatteita, leluja, rihkamakoruja, kenkiä, liinavaatteita, laukkuja, hedelmiä, juomia. Sen enempää asiakkaat kuin kauppiaatkaan eivät säästele ääntään, joten hälinä on melkoinen.

Liikenne näytti melko kaottiselta ja suojatietä oli todella harvassa. Meille tuotti lisäksi haastetta vasemmanpuoleinen liikenne. Se vanha opittu ”katso ensin vasempaan” ei täällä ollutkaan se oikea vaihtoehto!

Rakennuskanta oli monenkirjavaa. Joen rannalla oli vanhoja rakennuksia, jotka henkivät menneiden aikojen loistoa, mutta olivat päässeet rapistumaan. Vieressä saattoi olla upouusia hienoja taloja. Taksimatkalla lentokentälle näimme pikkuruisia omakotitaloja, noin suomalaisten siirtolapuutarhamökkien kokoisia. Osa oli somia kuin piparkakkutalot, toiset taas olivat romahtamispisteessä. 

Meiltä oli jäänyt ennen ylitykselle lähtöä lähettämättä joulukortit lapsille ja äidilleni. Joulukortteja emme onnistuneet löytämään, mutta päätimme, että tavalliset ”palmukortit” saisivat ajaa saman asian. Jotta ne ehtisivät (mahdollisesti) jouluksi perille, ne piti lähettää pikana. Siis postiin. 

Turisti-info oli melko kaukana, joten emme lähteneet hankkimaan sieltä karttaa vaan päätimme kysellä ihmisiltä neuvoa. Oikein kädestä pitäen talutettiin kulman taakse ja näytettiin vuolaan (ja käsittämättömän) selostuksen säestyksellä suuntaa. Emme saaneet ohjeista mitään tolkkua, joten kävelimme aina osoitettuun suuntaan ja jonkin matkan päässä kysyimme uudelleen tietä. 

Löytyihän se posti, aika kaukaa. Iso halli, jossa oli nauhoilla aidattu jonotusreitti. Palvelupisteitä oli useita, mutta virkailijoita asiakkaita palvelemassa vain kaksi. (Heidän takanaan oli kylläkin toinen virkailija, emme päässeet selville, oppimassa vai tarkkailemassako.) Jono ei edennyt kovinkaan vikkelästi. 

Aikanaan tuli meidän vuoromme. Selitettyäni asian virkailija ei tiennyt laisinkaan, miten pitäisi menetellä. Hän pohti asiaa ensin ”takapirunsa” kanssa ja läksi sitten kysymään neuvoa jostain muualta. Jouduin selittämään vielä uudelleen, että ”pikana”. Hän kävi hakemassa jostain avaimen, jolla avasi pöytälaatikkonsa ja kaivoi sieltä kaksi muovista kuorta. Sitten avain piti viedä takaisin. Sen jälkeen jouduin täyttämään molemmista korteista suomalaista pakettikorttia muistuttavat kortit. Näistä korteista virkailija sitten näpytteli (melkein jokaisesta kirjaimesta neuvotellen ”takapirunsa” kanssa) tiedot tietokoneelle. Olisi hauska tietää, mitä niissä loppujen lopuksi lukikaan… 

”Pakettikortit” liimattiin muovipusseihin. Jouduin itse henkilökohtaisesti laittamaan postikortit näihin pusseihin, liimaamaan ne kiinni ja vielä kuittaamaan pussukat nimikirjoituksillani. Sen jälkeen kumpaankin pussukkaan liimattiin seitsemän postimerkkiä. Maksettuani lähetyskulut asia viimein oli selvä. Aikaa kului ”vain” noin 40 minuuttia!

Uusi ankkuripaikkamme oli hotelli Hiltonin edustalla. Sen mainosvalosta oli meille myöhemmin kovasti hyötyä. Jo viimeksi Barbadoksella ollessamme rannalla uitettiin hevosia. Sama meininki jatkui edelleen. Haluttomia hevosia patistettiin veteen kiskomalla suitsista (vai ovatko en päitset – en tunne hevosterminoligiaa) ja heittelemällä hiekkaa ja pikku kiviä niiden päälle. Sen jälkeen kelluntaliiveillä varustetut, töyhtökampauksiin sonnustautuneet miehet ”ratsastivat” hevosilla ankkurointialueella. Meille ei selvinnyt, miksi tätä tehtiin. Maksoiko joku turisti rannalla mahdollisesti tämän lystin katsomisesta vai…???

Vesiskootterit pörräilivät päivän aikaan turhankin lähellä veneitä. Turisteille pidettiin snorklauskursseja ankkuroituneiden veneiden välissä. Hotellilta oli venekuljetus kaupunkiin ja kyseinen alus ajoi aivan kuin kiusallaan aivan Neetin perän vierestä kovaa vauhtia ja teki suuret aallot. Harmitti, muutenkin keikutti aivan tarpeeksi.

Tämä jatkuva keikutus oli niin ankaraa, että joka kerta kaupunkiin mentyämme minulla oli viidestä kymmeneen minuuttiin vaikeuksia tasapainon kanssa. 

Näkymä kantakuppilastamme Itsenäisyysaukiolle

Olimme valinneet jo ensimmäisenä päivänä ”kantakuppilaksemme” joessa olevan marinan luona olevan Bridge Housen. Ensimmäisillä kerroilla WiFi toimi oikein hyvin, mutta valitettavasti käynti toisensa jälkeen nettiyhteyden laatu heikkeni. Viimeisellä kerralla, kun yritimme ottaa WhatsUp-yhteyden Suviin ja Lauriin, yhteys ei toiminut enää laisinkaan. Onneksi saimme kuitenkin juteltua lasten kanssa.

Olimme ajatelleet käydä tutustumassa yhteen Barbadoksen hienoimmista nähtävyyksistä, Harrison´s Caveen eli stalagmiitti- ja stalagtiittiluolastoon. Huomasin kuitenkin, että mikäli jäisimme tekemään tämän turistikierroksen, joutuisimme seuraavassa paikassa eli Bequialla maksamaan viikonloppuna melkoisen suolaisen lisähinnan maahan kirjautumisesta. Päätimme siis hiukan harmitellen jättää tämän turistielämyksen väliin.

Olimme joutuneet ajamaan kumiveneellä melkoiset matkat kaupunkiin (noin 2 km/sivu), joten bensan hankkiminen alkoi olla ajankohtaista. Kaupungin rannoilta sitä ei ollut saatavissa, joten ajoimme paikallisen Yacht Clubin rannalle. Sen luona piti olla – ja olikin huoltoasema. Swelli oli aika ankaraa, joten rantautuminen hiekkarannalle ei ollut helppoa ja aalto heitti perän kautta melkoisen vesilastin dingiimme. Pois lähtiessä yritimme siirtää dingiä sivummaksi, pienempään swelliin, mutta saimme vielä lisää vesilastia. Selvisimme kuitenkin keikahtamatta vesille ja takaisin Neetiin. Taitolaji tämäkin. Varmaankin matkamme edetessä harjaannumme taas tässäkin taidossa.

Meille oli kerrottu sisään kirjautuessamme, että uloskirjautumisen voisi hoitaa myös lentokentällä. Vaikka isossa satamassa ei näyttänyt aamulla olevan ruuhkaa, päätimme kuitenkin ottaa taksin ja ajaa lentoasemalle suorittamaan uloskirjautumisen. Ajattelimme myös, että lentoasemilla on yleensä hyvä WiFi ja että saisimme blogin kuvineen lähtemään sieltä. 

Ensimmäinen taksikuski halusi kyydistä 50 Barbadoksen dollaria. Kun emme tyytyneet tähän ja läksimme kävelemään poispäin, toinen taksikuski tuli tarjoamaan kyytiä 40 dollarilla. Hyppäsimme kyytiin. Ilmeisesti kilpailu on aika veristä, sillä aiemman taksikuskin ohi ajaessaan kuskimme näytti tälle keskisormea ja veti sormellaan kurkun yli. 

Lentoasema oli mielestäni varsin hienosti suunniteltu. Odotustilat olivat toki katetut, mutta muuten avoimet ilman seiniä. Mukavan viileät siis. Tullia ja Immigrationia saimme etsiskellä ja kysellä hyvän tovin. viimein sinne löydettyämme ja asiamme esitettyämme virkailijamamma pyöritteli silmiään ja sanoi, että ”no, no!”  Veneet kirjataan ulos satamassa ja lentomatkustajat lentoasemalla. Koko hänen 29-vuotisen uransa aikana kukaan ei ollut tullut moista pyytämään. Ei, ei ja ei! Vaikka kuinka yritimme selittää, että meille oli annettu tällaiset ohjeet, ei auttanut. 

Kiertelimme lentoasemalla etsimässä WiFiä. Kysyin siitä keskellä olevasta ravintolasta ja sain varsin tylyn vastauksen ”vain ostettaessa”. No, tilasimme oluet. Valitettavasti vain WiFi oli tavattoman heikko ja blogikuvien päivitys jäi haaveeksi. Äh.

Sitten päräytimme taksilla takaisin Bridgetowniin ja satamaan. Ensimmäisenä piti käydä maksamassa ankkurointimaksu. Kello oli 14.20 ja konttori aukeaisi lounastauon jälkeen vasta kello 16. Siispä odottelimme. Terminaalissa oli merkittynä WiFi-paikkoja, mutta niiden teho oli toivoton. Kuluttelimme aikaa tutustumassa kahden auki olevan liikkeen tarjontaan. Sen jälkeen päädyimme odottelemaan ankkurointimaksupaikan henkilökunnan varsin karuun taukotilaan ”päällikön” paluuta lounastauoltaan. 

Maksu oli 100 paikallista dollaria. Meillä ei ollut jäljellä niin paljoa Barbadoksen dollareita, USA:n dollareita oli 100 dollarin seteli ja muutama muukin. Päälliköllä ei ollut antaa vaihtorahaa 100 USA dollarista. Kun kaikki pienemmät USA dollarit ja Barbadoksen setelit ja kolikot laskettiin yhteen, saimme kasaan melkein vaadittavan summan. Se riitti, päällikkö vain huitaisi kättään ja sanoi laittavansa erotuksen omasta pussistaan. 

Sitten tullin ovelle koputtelemaan. Ei ketään. Immigrationin virkailija kertoi tullin olevan laivassa ja antoi ystävällisesti meille sekä oman toimialueensa että tullin lomakkeet etukäteen täytettäväksi. Täyttelimme lomakkeet (taas niitä samoja kuin tullessamme!) ja odotimme. Ja odotimme. Ja odotimme. Muitakin veneilijöitä tuli jo odottelemaan. Kello tuli viisi ja ylikin. Pimeys tulisi kohta. Päätimme, että puoli kuudelta lähtisimme, jos tullia ei alkaisi kuulua. Yksi kanssaveneilijä luovutti jo.

Viime hetkellä tullivirkailija lyllersi paikalle. Taas kaiveltiin leimasimia pussukoista ja leimattiin asiaankuuluvalla hartaudella. Helpottuneina laskeuduimme rappuset alas Immigrationin ovelle (tämä henkilö oli ollut huoneessaan koko odotusaikamme). Ovi oli lukossa! Virkailijaa ei missään! Sain aivan hysteerisen naurukohtauksen. Täysin absurdi tilanne!

 Ja sitten odotettiin. Ja odotettiin. Kari olisi jo luovuttanut ja tullut huomenna uudelleen, mutta minä olin sitä mieltä, että tätä samaa ei enää uudelleen! Hiukka alkoi tulla jo huoli verensokeristani. En ollut varautunut koko päivän leimojenhankintaan.  Kävin kiertelemässä koko terminaalirakennuksen, mutta ainoakaan liike ei ollut enää auki. Onneksi tilanne ei ollut vielä paha eikä ongelmia syntynyt.

Viimein virkailija saapui ja saimme vihoviimeiset leimamme. Olimme viettäneet terminaalissa neljä tuntia ja ennen sitä lentoasemareissulla yli kaksi ja puoli tuntia. Huh.

Onneksi terminaalin luona oli sentään takseja ja saimme kyydin keskustaan (pankkiautomaatin kautta): 

Ilta oli jo pimentynyt eikä meillä tietenkään ollut taskulamppua eikä mitään muutakaan valoa mukanamme. Vähän hirvitti ajaa pilkkopimeässä veneiden ja poijujen seassa. Aiemmin mainitsemani Hiltonin mainosvalo auttoi meitä, sillä ajaessamme sitä kohti näimme jotenkuten meren pinnan ja pääsimme ilman haavereita Neetille. 

Seuraavana aamuna kävimme ruokaostoksilla ja ostimme viimeisillä Barbadoksen dollareilla tarpeellisia ja vähemmän tarpeellisia elintarvikkeita. Viimeiset kolikot annoin isoäitinsä kanssa kaupassa olleelle noin 4-vuotiaalle pikkutytölle. 

Barbadoksen sää oli vaihteleva. Lämpötila pysyi toki 30 asteen kahden puolen ja merivesi oli 32°. Taivas oli välillä pilvessä ja antoi sadekuuroja – milloin todella ankaria kovien tuulenpuuskien kera, milloin taas hienon hienoa tihkua. Kertaakaan sadekuurot eivät kestäneet viittä-kymmentä minuuttia kauempaa, usein vain muutaman minuutin. Olimme onnekkaita emmekä kaupungilla ollessamme osuneet kertaakaan ankaran sadekuuron alle. 

Tuntui mukavalta nostaa ankkuri (kello 12.30) ja lähteä kohti uusia maisemia. Meri oli alussa erittäin kuoppainen ja riitti niitä kuoppia koko matkaksikin. Nostimme purjeet heti ankkuripaikalta päästyämme ja pääsimme purjein koko matkan Bequian lounaisnurkalle saakka. 

Iloksemme delfiiniparvi tuli leikkimään Neetin kanssa. Ne viihdyttivät meitä pitkään urheilemalla Neetin keulan edessä ja tekemällä valtaisia ilmaloikkia. Me hihkuimme ilosta ja kannustimme niitä uusiin suorituksiin. – Mahtavatko kuulla tai ymmärtää…?

Pian tämän jälkeen pelästyimme oikein kunnolla. Kari huomasi yht´äkkiä, että pieni kalastaja-alus tuli suoraan meitä kohti. Ei aikomustakaan väistää. Kari väisti ja kalastajaveneen mennessä aivan läheltä ohi näimme, ettei siellä ollut ketään ruorissa eikä muuallakaan näkyvissä. Lieneekö kippari ollut nukkumassa tai vessassa? Tästä saimme taas muistutuksen siitä, että valppaana täytyy aina olla. Nytkin olimme kuitenkin jo monen tunnin matkan päässä rannasta. Tappioksi tästä kohtaamisesta tuli kalastajaveneen mukaansa nappaama viehe, jonka Kari oli hiukan aiemmin laittanut hankkimaan meille evästä.

Tuuli oli koko matkan taas täysin takaa ja purjehdimme veisaten genoalla ja fokalla. Muutama sadekuuro ankarine tuulenpuuskineen kuritti Neetiä ja tuuliperäsin ei oikein jaksanut hoitaa hommiaan. Aamuyöllä Neeti eteni kummallisesti aivan kyljittäin, kun tuuli tuli takaa ja kova virta painoi venettä pohjoiseen päin.

Bequiaa lähestyessämme aurinkokin jo nousi ja pystyimme erottamaan ennen sitä olevat pienet saaret. Tosin jo ennen näköhavaintoja saimme tuoksuhavainnon. Ihan selvä kukkaistuoksu tulvahti jostain Neetiin!

Bequian Admiralty Bayn ankkuripaikkaa lähestyessämme vastaamme hyökkäsi ankara sadekuuro 10 – 12 sekuntimetrin ärhäkän tuulirintaman säestyksellä. Onneksi tämäkin kuuro oli lyhyt ja ankkuripaikkaan päästyämme aurinko paistoi taas. 

Admiralty Bay oli ”miinoitettu” mooringeilla. Meillekin tultiin lähestyessämme tarjoamaan poijupaikkaa, mutta kerroimme haluavamme ankkuroitua. Jouduimme etsiskelemään hyvän aikaa sopivaa rakoa veneiden välistä ja vasta kolmannella yrityksellä saimme Neetin ankkuroiduksi asialliseen paikkaan. Matkaa kertyi 104 mailia.

Taas yksi legi takana ja uudet seikkailut odottamassa. 

Kuvia ylityksen toiselta puoliskolta

Itsenäisyyspäivän juhlallisuuksia:

Taivaanranta esitteli meille väriloistoaan. Maata ei ole näkyvissä, vaikka ensi silmäyksellä niin voisi luullakin

Aurinko liekeissä

Ja lisää valonäytöksiä

Joskus alkaa vähän väsyttää...

Levälauttoja meressä. Ei ollenkaan sellaista kuin Suomenlahden levälautat.

.
Vilvoittava "suihku"'

Mahi-mahin värit ovat loistavat, mutta haalistuvat muutamissa minuuteissa.

Tankkausoperaatio meneillään.

Atlantin ylitys / jälkimmäinen puolisko (6 . - 14.12.2017) -> Barbados

Itsenäisyyspäiväjuhlista selvittyämme jatkoimme taas arkisia puuhia. Tuulen puhallellessa säädyllisissä lukemissa siirryimme taas genaakkeripurjehdukseen. Minä kömmin salonkiin kirjoittamaan blogitekstiä, mutta sen verran keikutti, että tunti ruudun tuijotusta riitti. Sormetkaan eivät tahtoneet osua oikeille nappuloille. (Huom! Puolikkaalla puolen litran kuoharipullosta ei ollut osuutta asiaan!)

19.00 genaakerin skuutti irtosi taas puuskassa ja siirryimme purjehtimaan isopurjeella ja genoalla – tällä kertaa pitkästä aikaa molemmat purjeet samalla puolella. Ilta oli säkkipimeä ja taivas täynnä tähtiä. Kuu tuli esiin 22.10.

Puolenyön jälkeen näytti siltä, että nousemme liikaa kohti pohjoista ja päätimme vaihtaa halssia. Jouduimme kuitenkin palaamaan entiselle halssille, sillä uusi halssi vei meitä aivan liikaa etelään. Näytti siltä, että virtaa oli jonkin verran ja se vaikutti asiaan.

Kari purki ison reivin yöllä ja matka eteni leppoisasti mutta hyvää vauhtia.

9.00 minun ollessani nukkumassa Kari näki tähän mennessä ainoan delfiinin - pienen ja yksinäisen -  koko legillä. (Itse asiassa se jäi todellakin ainoaksi!!)

Kello 10 Kari laittoi ongen veteen ja puolentoista tunnin päästä kela pärähti. Valitettavasti tällä kertaa saaliinamme oli pelkkää levää.

11.50 Käänsimme kelloja taas tunnin taaksepäin ylitettyämme  45° pituuspiirin. Sen jälkeen joimme päiväkahvit – ensimmäiset kahvit Neetissä viikkokausiin! Saatuani energiaa kahvista siirryin taas salonkiin blogin ääreen. Tällä kertaa pystyin kahden tunnin suoritukseen ja sitten riitti. Kevyessä tuulessa purjeet paukkuivat ja Neeti keikkui vanhassa aallokossa ikävästi.

Vuorokauden saldo: 121 mailia, jäljellä 904 M

11.vuorokausi:

16.15 laskimme ison alas ja kohta sen jälkeen vaihdoimme halssia ja aloimme taas veisata genoalla ja fokalla.

Päivälliseksi nautimme mahi-mahia, poroa, perunoita, papuja ja varrasleipää

Taistelin blogitekstin valmiiksi ja saimme sen lähtemään Timolle julkaistavaksi.

Yöllä jumpattiin säkkipimeässä purjeita ees sun taas: fokka pois, 2-reivattu iso tilalle, sitten reivi pois ja parin tunnin päästä taas reivattiin. Rahtialus ajoi keulan editse pohjoista kohti 1 mailin päästä kello 3.20.

04.45 tuuli nousi äkkiä 5-6 m/s -> 9-10 m/s ja Neeti syöksyi tuuleen kuin raketti. Tuuliperäsin ei saanut pidetyksi kurssia. Iso reivattiin taas kiireesti kakkoseen.

Vajaan tunnin päästä tuuli puhalteli edelleen reippaasti ja puuskaisesti, joten rullasimme genoan kasaan. Sitten tulikin kiire! Alkoi sataa. (Ensimmäiset sadepisarat sitten niiden muutamien Kanarialla Puerto de Moganissa). Biminin purku ja pappakuomun paikalleen laittaminen reippaassa 11 m/s tuulessa ja keikkuvissa olosuhteissa ei ollut helppoa, mutta onnistuimme kuitenkin.

Jatkoimme matkaa pelkällä reivatulla fokalla, sillä takanamme oli uhkaavan näköisiä mustia pilviä. Ne kuitenkin pysyivät takanamme ja haihtuivat aamun valjetessa pois. Sadekin lakkasi. Aallokko oli pelkkää valtavaa sekavaa möykkyä.

Neljän tunnin jumppien jälkeen kapteeni pääsi viimeinkin ansaitsemilleen unille

Vuorokauden saldo 116 mailia, jäljellä 789 M.

12.vuorokausi alkoi vaihtamalla fokka reivattuun genoaan 8 – 11 m/s tuulessa. Sadepilviä näkyi takana, mutta ne eivät tavoittaneet Neetiä. Välillä matka eteni tasaisesti, sitten aivan yllättäen joku ärhäkkä aalto paiskasi Neetin kyljelleen, niin että sivukansi oli veden alla.

01.50 pilvisen alkuyön jälkeen kuu ilmestyi taivaalle. Tuulta oli 10 – 13 m/s.

07.00 aamu valkeni aurinkoisena. Aloitimme päivän ottamalla säätiedot ja lähettämällä muutaman sähköpostin. Oli myös kielikylpypäivän vuoro.

10.00 tuuli oli laantunut 7 - 10 sekuntimetriin, joten siirryimme vanhaan tuttuun veisaukseen, fokka tosin rullattuna melko pieneksi. Meren pinnalla oli pitkiä keltaisia levävanoja. Kari laittoi ongen veteen, mutta jo 15 minuutin päästä saaliiksi tuli levää ja onkiminen sai jäädä sillä kertaa siihen.

Vuorokauden saldo 136 milia, jäljellä 546 M

13.vuorokausi alkoi lahjoittamalla ainoa ehjä pesuvatimme Atlantille. Kari oli kannella pesemässä suolaroiskeita tuulilaseista, kuin teräävä aalto keikautti Neetiä ja niinhän se vati meni menojaan.

Minä aloin valmistautua matkaoppaan tehtäviini ja tutustuin purjehdusoppaidemme Barbados-osioihin. Valitettavasti kaikki kirjamme ovat 12 vuoden takaa, sillä emme saaneet Kanarialta ostetuksi uutta painosta (oli loppunut). No, rannathan pysyvät suunnilleen samoina ja palvelut oletettavasti vain paranevat…

Päivällinen: Pasta Carbonara nakeilla.

Ilta oli taas tähtikirkas.. Kuu pysytteli piilossa ja tuli selällään olevana sirppinä esiin vasta puolenyön jälkeen.

Tuuli pysytteli kiusallisen sitkeästi idässä ja ajatti meitä liikaa pohjoisteen. Vaihdoimme aamuyöllä halssia muutamaan otteeseen paremman kurssin toivossa.

07.30 kaksi lintua kävi meitä moikkaamassa.

08.25 nostimme genaakkerin, jolla etenimme pari tuntia. Sen jälkeen tuuli hyytyi ja käynnistimme koneen.

Vuorokauden saldo 111 mailia, jäljellä 438.

14.vuorokausi

13.30 lintu kalasteli Neetin vieressä ja näytti saavan saalistakin.

13.55 nostimme genaakkerin ja lepsuttelimme kaksi ja puoli tuntia 4 sekuntimetrin takatuulessa 3 – 4 solmun nopeutta. Sitten riitti ja käynnistimme koneen.

Päivällinen: Tortilla de patatas juustolla.

Tuuli oli illan, yön ja aamun alle 2 sekuntimetriä ja tuulensuunta kaikkea mahdollista. Meriveden lämpötila oli huikeat 32°! Taivas oli taas tähtösiä täynnä ja kuu nousi 01.25.

07.15 näkyi purjevene vasemmalla 4 mailin päässä. Se moottoroi 10.20 keulamme editse ja jatkoi matkaansa pohjoisemmaksi kuin me.

11.40 tuuli heräsi ja nostimme genoan.

Vuorokauden saldo 117 mailia, jäljellä 321 M.

15.vuorokausi alkoi leivontahommissa. Tein tämän reissun ensimmäiset patongit. Tuore leipä pitkästä aikaa ei ollut hassumpaa, vaikka suolaa olisikin voinut olla hiukkasen enemmän.

Kari oli laittanut leipoessani ongen veteen ja 15.55 meillä oli taas mahi-mahi veneessä. Tällä kertaa 2,2, kilon painoinen.

Pian tämän jälkeen totesimme tuulen taas väsähtäneen ja siirryimme konehommiin.

Päivällinen: hodarit

Tähän väliin, Barbadoksen lähestyessä, kerron purjehdusoppaasta löytyneen tarinan entisajan merenkulusta:

Barbados on pieni saari, vain 21 mailia pitkä 14 leveä ja lisäksi varsin matala. Korkein kukkula on vain noin 350 metriä korkea. Siksi entisajan merenkulkijoiden oli varsin vaikea osua Barbadokselle silloisilla merenkulun apuvälineillä. (Mikäs hätä meillä GPS-laitteinemme ja plottereinemme!)

Tämän vuoksi Atlantin yli tulevissa aluksissa oli sika mukana. Mikäli Barbadosta ei alkanut näkyä aluksen kapteenin odotusten mukaisessa ajassa eikä suunnassa, otettiin sika avuksi. Sioillahan on tunnetusti hyvä hajuaisti (tryffelisiat!), joten sika heitettiin laidan yli. Se lähti tietenkin uimaan maata kohti ja siitä sai kapteeni suuntiman kohti Barbadosta.

Auringon laskiessa saimme seurata yhtä elämäni hienoimmista valonäytelmistä. Ne pilvet ja värit taivaalla ja meren pinnassa!!!

Yöllä tuulta oli 0 – 2 sekuntimetriä ja päivä valkeni auringon ollessa ohuen pilviverhon takana. Rahtialus ohitti meidät perän takaa. Meriveden lämpötila 32,5°.

05.50 näkyi AISissa purjealus 6 mailin päässä meistä vasemmalle.

Aamupäivän aikana näimme taas muutamia lintuja.

Olin viritellyt ”näkymiä” plotteriin ja onnistunut katkaisemaan WiFi-yhteyden tutkaan. Hetkisen ja toisenkin sain jumpata, ennekuin tutka ja plotteri suostuivat taas juttelemaan keskenään. Avain ratkaisuun oli: käynnistä plotteri uudelleen ja yritä sitten vasta yhdistää!

Kari tankkasi perätankkiin 60 litraa dieseliä. Hän oli suunnitellut toimenpiteen huolellisesti eikä pisaraakaan läikähtänyt minnekään.

Vuorokauden saldo 115 mailia, jäljellä 206 M.

16.vuorokausi alkoi Kap Verden kohteliaisuuslipun laskulla ja Barbadoksen lipun nostolla. Valitettavasti vain nykäisin Barbadoksen lipun vähän liian ylös ja se jäi lippusolmusta jumiin rissaan. Mastokeikka edessä jossain vaiheessa! Ehkäpä vaihdamme samalla uuden lippunarun harmattanin värjäämän tilalle. 

14.45 nostimme genaakkerin ylös. Merkintä muistikirjassani: ”Sinä 45 – 50 minuutin aikana, jolloin seurasin tuulta (5 – 6 m/s) ja saimme genaakkerin ylös, tuuli ehti hyytyä!”  No, oli sitä kuitenkin 3- 4 sekuntimetriä, joten etenimme jotenkuten kohti Barbadosta.

Päivällinen: mahi-mahikeitto

17.50 vaihdoimme halssia ja siitä tunnin päästä laskimme genaakkerin alas ja jatkoimme konevoimin.

20.45 avasimme genoan ja pian lisäsimme fokan toiselle puolelle sen kaveriksi.

Tähtinen taivas oli taas ilonamme. Kuunsirppi tuli esiin neljän maissa yöllä. Merkintä muistikirjassani: ”Ennen kuun nousemista ympäristö muuttuu säkkipimeästä tummanharmaaksi .” Yön pimeydessä jotkut linnut ääntelivät äänekkäästi Neetin vierellä. Yksi rahtilaivakin tuli vastaan matkallaan itään päin.

Ennen aamukuutta jumppailimme taas purjeita halssilta toiselle todetaksemme, että alkuperäinen asettelu oli parempi.

08.25 lokki kalasteli Neetin vierellä ja näytti saavan ruokaa.

10.00 tuli laiva vastaan, matkalla itään päin.

10.55 enää sata mailia jäljellä!

Vuorokauden saldo 115 mailia, jäljellä 95 M.

17.vuorokausi alkoi halssin vaihdolla.

Päivälliseksi söimme paistettua mahi-mahia uunisiivuperunoiden kera.

Yöllä takaamme lähestyi 164-jalkainen purjealus Thor Heyerdahl matkalla Palm Islandille

03.30 valonkajastusta edessäpäin. Barbados! Kari oli nukkumassa, mutta en hennonut herättää.

Ennen aamunkoittoa vaihdoimme vielä muutaman kerran halssia.

08.15 ensimmäinen lentokonehavainto koko ylityksen aikana!

08.35 kyllästyimme lillumiseen, laskimme purjeet ja käynnistimme koneen.

Lähestyessämme Bridgetownin satamaa yritin (vanhan purjehdusoppaani ohjeen mukaisesti) lukuisia kertoja ottaa VHF:llä yhteyttä satamaan saadaksemme ohjeita. Turhaan. Kukaan ei vastannut.

Satamassa näkyi kolme valtaisan suurta risteilyalusta ja yksi suuri purjealus. Hirvitti lähteä tunkemaan niiden sekaan, mutta muukaan ei auttanut. Onneksi yksikään niistä, kuten ei mikään rahtialuksistakaan, ollut juuri lähdössä joten pääsimme turvallisesti sataman etelänurkkaan.

Neetin kiinnittäminen oli hankalaa, sillä muuri oli korkea – matkustaja-aluksille mitoitettu. Saimme kuitenkin kiinnitysköydet paikalleen ja kello 9.20 läksimme huojuvin ”merijaloin” astelemaan kohti matkustajaterminaalia.

Matkustajia ja henkilökuntaa vilisi jo terminaalin ovella. Ehkä olimme hiukan ”Hoo Moilasen” näköisiä siinä ihmisruuhkassa yli kahden viikon kaksinolon jälkeen, sillä tuota pikaa ystävällinen virkailija tuli kysymään, tarvitsemmeko apua. Kerrottuamme olevamme tulossa kirjautumaan sisään Barbadokselle, hän opasti meidät terminaalirakennuksen toiseen kerrokseen. Ensin Health ”jotain” eli Terveys, sitten Customs ja viimeksi Immigration. Hän kertoi, että joutuisimme luultavasti odottelemaan, sillä satamaan oli juuri tullut suuria matkustaja-aluksia (olimme kyllä sen huomanneet!) ja virkailijat olivat hoitamassa tehtäviään siellä.

Koputtelimme Healthin oveen, mutta ketään ei ollut paikalla. Odoteltuamme aikamme ajattelin, että voisin käyttää odotusajan hyödyllisesti ja läksin etsimään rahaseinää terminaalista. Turha vaiva.

Palattuani huomasin Karin kadonneen yläparvekkeelta, joten kiiruhdin Health-ovelle ja sen takaa Kari löytyikin. Konttori ei ollut suuren suuri. Ilmastointi oli päällä ja melkoisen viileäksi säädetty. Yksi seinänvierus oli täynnä maalarinteipillä suljettuja pahvilaatikoita. Muutama niistä repsotti auki ja näytti sisältävän lomakkeita. Tuosta arkistointijärjestelmästä ei olisi kovinkaan hauskaa etsiä jotain tiettyä dokumenttia! Huoneen nurkassa oli tietokone, mutta siihen ei koskettu koko aikana. Työpöydällä oli myös suuri kirja (saman näköinen kuin kirkonkirjat ennen vanhaan) ja ilmeisestikin tämä virkailija kirjaa käsin tiedot lomakkeilta siihen, kun asiakkaita ei ole paikalla.

Naispuolinen virkailija istua tönötti työpöytänsä takana ja pyysi meiltä passeja, veneasiakirjoja ja uloskirjautumislomaketta edellisestä satamasta. (Tässä vaiheessa on pakko todeta, että vaikka Barbados on aikoinaan ollut Britannian alaisuudessa ja virallinen kieli on englanti, kieliongelmia on. Barbadoksen englanti muistuttaa oppimaamme kouluenglantia yhtä vähän kuin Skoonen ruotsi oppimaamme kouluruotsia!)

No, saimme kaivelluksi tarvittavat asiakirjat esiin. Samaan aikaan virkailija kaiveli paperipinoistaan pari lomaketta ja niiden väliin kalkkeeripaperin. (Olin luullut, että ne olivat jääneet historiaan jo aikaa sitten!) Seuraavaksi hän etsi työpöytänsä sekamelskasta pienehkön muovipussin, josta ankaran penkomisen jälkeen löytyi klemmari liittämään lomakkeet ja kalkkeeripaperin yhteen. Tämän jälkeen hän kirjasi hartaasti ja huolella tietoja venetodistuksestamme ja passeistamme lomakkeelle. Meille hän antoi täytettäväksi ”terveyslomakkeen”. Siihen piti kirjata viisi edellistä satamaa ja niistä lähtöpäivät – onneksemme meillä oli asiakirjakotelossamme lomakkeet Mindelosta ja Salista. Sitä edeltävältä ajalta kelpasi hetkisen mietinnän jälkeen ”Canarian Islands”.

Jouduimme myös vastaamaan YES tai NO kysymyksiin, onko aluksessamme ollut lisääntyvässä määrin rottia tai hiiriä, onko kukaan kuollut aluksessamme tai onko meillä tarttuvia tauteja…

Kaiken tämän jälkeen hän viimein leimasi paperit kaiveltuaan toisesta pussukasta leimaustarvikket  ja kertoi, että seuraavaksi meidän pitäisi mennä tulliviranomaisen pakeille. Joutuisimme kyllä odottelemaan, sillä satamaan oli tullut suuria matkustaja-aluksia. Senhän jo tiesimmekin.

Tässä vaiheessa kysyin, voisimmeko lähtiessämme tulla tekemään lähtöselvityksen kumiveneellä kaupungin rantaan ja kävellen. Toki se kävisi, tai sitten voisimme kirjautua ulos lentoasemalla. Emmekö olleet tullessamme kysyneet ohjeita VHF:llä Port Controlista? Kerrottuani, että ainakin kymmenen kertaa, hän pyöräytti silmiään eikä kommentoinut asiaa sen enempää.

Menimme kolkuttelemaan tullin ovea. Ketään ei ollut paikalla. Istahdimme hetkeksi rappusille odottelemaan, mutta sitten alkoi tuntua siltä, että olisi mukava saada jotain suuhunsakin. Läksimme siis tutkimaan matkustajaterminaalin tarjontaa. Ei ravintolan ravintolaa, ei nakkikioskia, ei mitään sinnepäinkään. Vaatteita, matkamuistoja, alkoholia, mehuja, makeisia sipsejä… kaikkea muuta, muttei mitään tuoreen näköistäkään meille valtameren ylittäneille! Ei auttanut muu kuin tyytyä kohtaloonsa ja istahtaa taas portaille odottelemaan ja juoda mukaan ottamaani appelsiinilimsaa.

Karille tuli huoli Neetistä hankalassa paikassaan ja hän läksi katsomaan, onko kaikki kunnossa. Sillä välin tullivirkailija tulikin konttoriinsa, mutta hänellä oli jo asiakas mukanaan. Kari ehti palata ja hyvän tovin saimme odotella omaa vuoroamme.

Taas täytettiin lomakkeita. Itse asiassa täysin samanlainen miehistöluettelo kuin edellisessäkin konttorissa. Lisäksi teimme selkoa aluksessa olevista alkoholimääristä ja vastailimme kysymyksiin huumeista, savukkeista ja ampuma-aseista. Olimme jo etukäteen päättäneet, että asioiden helpottamiseksi emme ”ymmärrä” hätärakettipistooliamme ampuma-aseeksi emmekä puhu siitä mitään.

Virkailija soitti vielä tarkistussoiton ”Health”-virkailijalle ja varmisti, että olimme tosiaankin asioineet jo hänen kanssaan. Sen jälkeen leimattiin taas lomakkeita asiaan kuuluvalla hartaudella ja saimme ohjeet mennä tullin pakeille. Voisimme joutua odottamaan, sillä satamaan oli tullut juuri suuria matkustaja-aluksia… no, sehän jo tosiaankin tiedettiin! Tässä konttorissa vietimme noin 20 minuuttia.

Kolkuttelimme Immigrationin oveen. Turhaan. Istuimme rappusille odottelemaan. Olimme istuneet jo hyvän tovin, kun meitä ihan ensin opastanut virkailija tuli kysymään, miten asiamme etenevät. Kerrottuamme, että muut on hoidettu, mutta odotamme Immigrationia, hän opasti meidän alakertaan! Olimme jonotelleet väärän oven takana!

Onneksemme edellämme ei ollut ketään jonossa. Virkailija kyseli meiltä miehistöluetteloa. Näytin omamme, joita meillä on valmiiksi printattuna.  Ei kelvannut. Hän antoi meille heidän oman versionsa kyseisestä asiakirjasta – meidän piti täyttää niitä kolme kappaletta! Vain parissa kohtaa oli  pieni eroavaisuus meidän miehistöluetteloomme tai edellisissä paikoissa täytettyihin. Huh. Lisäksi piti täyttää meistä molemmista lomakkeet, joissa kysyttiin kaikki mahdollinen passien myöntöpäivistä, kotiosoitteista, loman tarkoituksesta ja asuinpaikastamme Barbadoksella alkaen. Erityinen huoli virkailijalla oli siitä, että kumpikaan meistä ei lähtisi maasta lentäen vaan veneellä.

Ja taas leimattiin niin maan perusteellisesti. Viimeksi mainituista lomakkeista yhdet kappaleet meidän piti vielä viedä laivaturisteja palvelevalle tullihenkilölle. Jonottelimme amerikkalaisten turistien takana aikamme. Kun vuoromme tuli, tökkäsin hänelle lomakekopiot. Hän katsoi meitä hämmentyneenä ja kysyi: ”Missä matkatavarat?” Kun kerroin, ettei ole matkatavaroita, vaan olemme tulleet omalla veneellä, hän nappasi paperit tiskiltä ja työnsi ne pöydän alle uhraamatta meille sen jälkeen katsettakaan.

Jos tämä tarina tuntui pitkältä lukea, voitte ehkä kuvitella, miltä se tuntui käytännössä!

No, viimein olimme siis vapaat siirtämään Neetin ankkuripaikalle. Olimme jääneet melko ahtaaseen rakoon matkustaja-aluksen ja eteemme tulleen luotsialuksen väliin. Kari sai hangata hyvän tovin ennen kuin saimme Neetin selville vesille ja suuntasimme kohti ankkuripaikkaa.

--- Surkea yhteys, lisään kuvat myöhemmin!---

Atlantti ylitetty - kapteeni kertoo

Ylitimme Atlantin nyt kolmannen kerran.  Legi oli tämän reissun pisin tähän mennessä sitten Azoreiden jälkeen. Lähdön valmistelu on terapiaa johon hukkuvat kaikki mahdolliset epämieluisat ajatukset, mahdolliset välinerikot tai epämukavat purjehduspäivät. Lähtöpäivänä on pieni kutina vatsan pohjassa joka tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että narut on parasta irrottaa rannasta mahdollisimman pian.

Rauha palautuu mieleen hetimiten kun tuuli nappaa purjeisiin vieden paattia hyvää vauhtia kohti uusia kokemuksia. Tätä tunnelmaa ei kannata pilata taakse pälyilemällä, sillä pääsemiseksi ”maan vetovoimasta”, sataman valot tai korkeat maastomuodot näkyvät vielä 30-40 nm päähän saakka. Teemme edelleen paperikarttoihin merkinnät purjehduksen etenemisestä. Alkumatkasta vuorokausimerkinnät merikarttaan lisääntyvät kiusallisen hitaasti, ei oikein kiinnostaisi merkitä lainkaan ja lisäksi ne ovat kovin lähellä rantaviivaa.  Sitten noin viiden vuorokauden jälkeen merkintöjä tekee suurella hartaudella, pysähtyen tuijottamaan merkattua paikkaa kartalla, vaikka ulos katsoessa taivaanrantaan piirtyvää meren selkää on ympäriinsä. Vain yön ja päivän vaihtuminen, auringon nousut ja laskut, tähtitaivas sekä kuutamoyöt muuttuvat ympärillä.

Kun on purjehtinut pari vuorokautta keho sopeutuu veneen liikkeisiin.  Päivän tehtävät veneessä liittyvät kuhunkin tilanteeseen sopivien purjeiden valintoihin, niiden sekä tuuliperäsimen säätöihin, sekä ympäristön tarkkailuun.  Pitkällä legillä ei ole turhan tarkkaa pitää tiettyä kurssia, parasta on ohjata tuulikulmaan joka parhaiten kuljettaa paattia eteenpäin. Lisäksi vuorokautta rytmittävät vahtihukit, jotka meillä ovat hyvin säännöllisen epäsäännöllisiä. Hienointa päivässä on saada tehdä havaintoja meren eri väreistä, aalloista ja  mietiskellä mualiman menoa myös tässä äärellisessä lätäkössä.

Purjehdus meni ilman mitään välinerikkoja. Meille matkan taittaminen ei ole mikään kisatapahtuma, ohittaa sopii jos pääsee. Kahden hengen miehistöllä on turha ottaa mitään riskejä. Etenkin yöpurjehdusosuuksille emme mieluusti ottaneet genaakkeria, päinvastoin iso 2 reiviin ja keulapurjeet käyttöön vauhdin pitämiseksi sopivana.  Tosin tällä kertaa tuulet olivat kaikkiaan melko maltillisia.  Pääsääntöisesti koko matkan tuulet olivat  5-8 m/s  ja tietenkin, kuten pasaatissa aina,  lähes takaa. Tällöin suhteellinen tuuli oli pari pykälää vähemmän ja vauhti 4 – 7 kn.  Oli tietenkin muutama heikkotuulinen vuorokausi jolloin tekisi mieli käynnistää kone. Se, jos mikä koettelee aina kärsivällisyyttä, kun madellaan  2-4 metrin takatuulessa.  Parina vuorokautena tuulen nopeudet yltivät yli 10 metriin. Kun tarkasteli reitin jälkipiirtoa, emme juuri poikenneet isoympyräreitiltä, eikä ollut juuri tarvetta, sillä täysmyötäisissä käytimme fokkaa spiiralla ja genoaa vastakkaisella puolella. Päivisin tuulen ollessa sopivissa lukemissa ylhäällä oli genaakkeri yksin tai ison kanssa.  Genaakkerin skuutteihin olin laittanut pikalukot, jotka irtosivat muutaman kerran  mm. halssin vaihdon yhteydessä. Nyt ne lähtevät ja otamma paalusolmut uudelleen käyttöön.

Kalaa tuli aina kun vieheen laski veteen. Tällä erää kaikki kalat olivat kultamakrilleja, vauhdikkaita taistelijoita ja maukkaita kaloja, onneksi vain yksi oli lähes 10 kg, muut 2 kg tietämissä.   

Sähkön riittävyys on edelleen ongelmana, paneelit tuottavat virtaa melko lyhyen ajan päivästä ja toisaalta tuuligenu ei paljon tuota myötäisissä tuulissa.  Niinpä konetta jouduimme käyttämään matkan aikana sähkön tuottoon 23 tuntia.

Kaikkiaan matkaa teimme vajaa 17 vuorokautta, josta jouduimme ajamaan koneella 2,5 vuorokautta. Polttoainetta jäi tälläkin kertaa, kuten kymmenen vuotta sitten säiliöihin yli 300 litraa. Pieni määrä mikäli joutuu satojen mailien tuulettomaan alueeseen. Tällä kertaa meillä on mahdollisuus matkan aikana ottaa säätiedot, jolloin voidaan tehdä joitakin päätöksiä tulevan varalle. Säätiedot pitivät kyllä hyvin paikkansa muun muassa tyvenen alueen, sekä kovimman tuulialueen osalta. 

Kun matkaa on tehnyt useita vuorokausia, jonkin asteinen väsymys kieltämättä painaa päälle ja ”maan vetovoima” alkaa hiipua mieleen. Samainen tunne tapahtuu jo Itämeren legeillä… kun on asettanut tavoitteen, viime kymmenet tai viime sadat mailit tuntuvat vähenevän etanan vauhtia. Sitten satamaan tai ankkuriin päästyään mielen valtaa upea fiilis.

Me teimme sen ja matka jatkuu.  Huomenna voimme alkaa miettimään seuraavaa legiä.

Kuvia ylityksen ensimmäiseltä puoliskolta

Lähtöpäivänä MIndelossa laivakoira oli lähdössä isäntänsä kanssa dingillä veneelle:

Kala tarttui vieheesen

... ja päätyi lahtipenkkiin - koristeelliseen sellaiseen: 

Tällainen viehe kiinnostaa mahi-maheja

.. eikä ihmekään, sillä kovasti se muistuttaa elävää mustekalaa. Tämä yksilö oli päätynyt Neetin kannelle ja pääsi tuuletusventtiilin päälle kuvattavaksi.

 Joskus saaliina oli merilevää

Aaltoja yritettiin kuvata

... ja joskus se onnistuikin.

Toisinaan mentiin aika kallellaan

Fiilistelyä riippumatossa Tuure Kilpeläisen tahtiin

Itsenäisyyspäiväjuhlan kunniavieraat juhlapöydän ääressä

Lisää tekstiä tulee kunhan tässä ehditään...