Barbados - > Bequia (St. Vincent and Grenadines)

Näiden alusten seassa kävimme ilmoittautumassa.

Moottoroimme Bridgetownin Carlisle Bayn ankkuripaikalle. Reissuveneitä näytti olevan ankkuroituneena kahteen eri paikkaan, lähemmäs kaupunkia ja lahden toiselle puollelle hotellien edustalle. Päätimme laskea ankkurin lähemmäs kaupunkia ajatellen dingimatkoja. Muutama Mindelosta tuttu vene näytti olevan paikalla. 

Nautiskelimme kuohujuomat ja niiden päälle vielä GT:tkin onnistuneen ylityksen kunniaksi.  Päätimme, että tänään emme lähtisi Neetistä minnekään vaan vain nauttisimme olostamme. Kumiveneen pumppaus saisi jäädä huomiseen.

Veneen järjestelyssä meni oma aikansa, mutta tuntui hyvältä kun tavarat olivat taas oikeilla paikoillaan. Ankkuripaikkaan tuli jonkin verran swelliä, joten päätimme siirtyä huomenissa kaupungilla käytyämme lahden toiseen reunaan. 

Ensimmäinen auringonlasku Bridgetownissa

Yöllä oli ankaria tuulenpuuskia ja sadekuuroja. Meille tuli kiire laittaa kattoluukut kiinni! Karin laittaessa kumivenettä kuntoon minä sulattelin jääkaapin ja kirjoittelin blogia.

Löysimme kaupungin keskustaan menevän joen varrelta sillan kupeesta hyvän paikan digille. Tori löytyi, mutta melko vaatimaton ja rähjäinenkin. Tarjonta oli parempaa torin lähistöllä olevilla myyntipöydillä. Hinnat pöyristyttivät: esimerkiksi kaksi omenaa maksoi 5 Barbadoksen dollaria eli vajaat 2,5 USAn dollaria (eli noin 2,5 €). Huh huh.

Dingin parkkipaikka

Supermarketkin löytyi. Senkin hinnat tuntuivat meistä kovin korkeilta, Suomen hintatasoa. Tuoretta lihaa tai kalaa ei ollut myynnissä laisinkaan, vain pakastettua. Myös leipää oli tarjolla vain pakattuna. Juustoa oli tarjolla enemmän vege-vaihtoehtona kuin normaalijuustoa. Nakit olivat kaikki pakastettuja. (Myöhemmin löytämissämme supermarketeissa valikoima oli likipitäen sama.) 

Olut maksoi yli kolme Barbadoksen dollaria / purkki. Edelleen siis Suomen hintatasoa. Halvimmat viinit olivat hiukan yli 20 dollaria – emme ostaneet koko aikana yhtään viiniä. Rommia oli hyllyissä pitkät rivit. Ulkomaiset väkevät alkoholijuomat olivat tiskin takana ja lukkojen takana. Niistä pidettiin tarkkaan kirjaa – kirjaimellisesti. Niiden myynti kirjattiin ylös paksuun muistikirjaan. 

Jokaisen kassan takana oli nuori poika/mies, joka pakkasi ostoksen muovikasseihin. Moneen kerrokseen. Pakasteet laitettiin omanväriseensä, kemikaalituotteet omaan väriinsä. Jopa deodoranttipurkki pussitettiin. Pakatessa sisemmäksi tuli sininen muovikassi, päällimmäiseksi valkoinen. Myöhemmillä kauppareissuillamme aiheutimme hämmennystä kieltäytyessämme muovikasseista ja kaivaessamme omat kassit esiin. 

Tässä ensimmäisessä supermarketissa kassoilla ei ollut laisinkaan kortinlukijoita. Niitä oli kaksi kassojen edustalla. Jos halusi maksaa kortilla, piti kipittää kassahenkilön perässä lukijalle ja hoitaa asia siellä. Ihmettelimme ensin kassajonossa, että minne kassahenkilöt aina välillä katosivat asiakkaineen, mutta asia selvisi aikanaan.  Muissa supermarketeissa kassoilla oli omat kortinlukijat.

Joessa on kahden sillan välissä marina, jossa oli nyt aika paljon MIndelosta kisaan lähteneitä veneitä. Rannoilla oli joulukuusia, kymmeniä joulukuusia. Eri yhteisöt, koulut ja ties mitkä olivat kukin koristelleet omansa. Koristeet olivat mitä mielikuvituksellisimpia, suurin osa erilaisesta kierrätysmateriaalista tehtyjä. Itse viehätyin erityisesti limsapullonkauloista tehtyihin tähtiin ja kukkiin. 

Seuraavina päivinä kiertelimme kaupungilla etsiskelemässä hankintalistalle kertyneitä tarve-esineitä ja tietenkin muuten vain ihmettelemässä menoa ja meininkiä. Lähinnä jokea on pitkä ”turistikauppakatu”, jolla on vieri vieressä Tax Free-myymälöitä. Enimmäkseen kaupan näytti olevan kultaa, kelloja, muita koruja ja merkkivaatteita. Turisteja oli jonkin verran liikkeellä, mutta ei tungokseksi asti.

Tästä kadusta seuraavana on paikallisten kauppakatu, joka kuhisee väriä, elämää ja ääntä. Liikkeet ovat kylki kyljessä, noin 4 – 5 metriä leveitä ja jatkuvat pitkälle rakennusten sisälle. Niiden edessä on myös myyntipöytiä. Vaatteita, leluja, rihkamakoruja, kenkiä, liinavaatteita, laukkuja, hedelmiä, juomia. Sen enempää asiakkaat kuin kauppiaatkaan eivät säästele ääntään, joten hälinä on melkoinen.

Liikenne näytti melko kaottiselta ja suojatietä oli todella harvassa. Meille tuotti lisäksi haastetta vasemmanpuoleinen liikenne. Se vanha opittu ”katso ensin vasempaan” ei täällä ollutkaan se oikea vaihtoehto!

Rakennuskanta oli monenkirjavaa. Joen rannalla oli vanhoja rakennuksia, jotka henkivät menneiden aikojen loistoa, mutta olivat päässeet rapistumaan. Vieressä saattoi olla upouusia hienoja taloja. Taksimatkalla lentokentälle näimme pikkuruisia omakotitaloja, noin suomalaisten siirtolapuutarhamökkien kokoisia. Osa oli somia kuin piparkakkutalot, toiset taas olivat romahtamispisteessä. 

Meiltä oli jäänyt ennen ylitykselle lähtöä lähettämättä joulukortit lapsille ja äidilleni. Joulukortteja emme onnistuneet löytämään, mutta päätimme, että tavalliset ”palmukortit” saisivat ajaa saman asian. Jotta ne ehtisivät (mahdollisesti) jouluksi perille, ne piti lähettää pikana. Siis postiin. 

Turisti-info oli melko kaukana, joten emme lähteneet hankkimaan sieltä karttaa vaan päätimme kysellä ihmisiltä neuvoa. Oikein kädestä pitäen talutettiin kulman taakse ja näytettiin vuolaan (ja käsittämättömän) selostuksen säestyksellä suuntaa. Emme saaneet ohjeista mitään tolkkua, joten kävelimme aina osoitettuun suuntaan ja jonkin matkan päässä kysyimme uudelleen tietä. 

Löytyihän se posti, aika kaukaa. Iso halli, jossa oli nauhoilla aidattu jonotusreitti. Palvelupisteitä oli useita, mutta virkailijoita asiakkaita palvelemassa vain kaksi. (Heidän takanaan oli kylläkin toinen virkailija, emme päässeet selville, oppimassa vai tarkkailemassako.) Jono ei edennyt kovinkaan vikkelästi. 

Aikanaan tuli meidän vuoromme. Selitettyäni asian virkailija ei tiennyt laisinkaan, miten pitäisi menetellä. Hän pohti asiaa ensin ”takapirunsa” kanssa ja läksi sitten kysymään neuvoa jostain muualta. Jouduin selittämään vielä uudelleen, että ”pikana”. Hän kävi hakemassa jostain avaimen, jolla avasi pöytälaatikkonsa ja kaivoi sieltä kaksi muovista kuorta. Sitten avain piti viedä takaisin. Sen jälkeen jouduin täyttämään molemmista korteista suomalaista pakettikorttia muistuttavat kortit. Näistä korteista virkailija sitten näpytteli (melkein jokaisesta kirjaimesta neuvotellen ”takapirunsa” kanssa) tiedot tietokoneelle. Olisi hauska tietää, mitä niissä loppujen lopuksi lukikaan… 

”Pakettikortit” liimattiin muovipusseihin. Jouduin itse henkilökohtaisesti laittamaan postikortit näihin pusseihin, liimaamaan ne kiinni ja vielä kuittaamaan pussukat nimikirjoituksillani. Sen jälkeen kumpaankin pussukkaan liimattiin seitsemän postimerkkiä. Maksettuani lähetyskulut asia viimein oli selvä. Aikaa kului ”vain” noin 40 minuuttia!

Uusi ankkuripaikkamme oli hotelli Hiltonin edustalla. Sen mainosvalosta oli meille myöhemmin kovasti hyötyä. Jo viimeksi Barbadoksella ollessamme rannalla uitettiin hevosia. Sama meininki jatkui edelleen. Haluttomia hevosia patistettiin veteen kiskomalla suitsista (vai ovatko en päitset – en tunne hevosterminoligiaa) ja heittelemällä hiekkaa ja pikku kiviä niiden päälle. Sen jälkeen kelluntaliiveillä varustetut, töyhtökampauksiin sonnustautuneet miehet ”ratsastivat” hevosilla ankkurointialueella. Meille ei selvinnyt, miksi tätä tehtiin. Maksoiko joku turisti rannalla mahdollisesti tämän lystin katsomisesta vai…???

Vesiskootterit pörräilivät päivän aikaan turhankin lähellä veneitä. Turisteille pidettiin snorklauskursseja ankkuroituneiden veneiden välissä. Hotellilta oli venekuljetus kaupunkiin ja kyseinen alus ajoi aivan kuin kiusallaan aivan Neetin perän vierestä kovaa vauhtia ja teki suuret aallot. Harmitti, muutenkin keikutti aivan tarpeeksi.

Tämä jatkuva keikutus oli niin ankaraa, että joka kerta kaupunkiin mentyämme minulla oli viidestä kymmeneen minuuttiin vaikeuksia tasapainon kanssa. 

Näkymä kantakuppilastamme Itsenäisyysaukiolle

Olimme valinneet jo ensimmäisenä päivänä ”kantakuppilaksemme” joessa olevan marinan luona olevan Bridge Housen. Ensimmäisillä kerroilla WiFi toimi oikein hyvin, mutta valitettavasti käynti toisensa jälkeen nettiyhteyden laatu heikkeni. Viimeisellä kerralla, kun yritimme ottaa WhatsUp-yhteyden Suviin ja Lauriin, yhteys ei toiminut enää laisinkaan. Onneksi saimme kuitenkin juteltua lasten kanssa.

Olimme ajatelleet käydä tutustumassa yhteen Barbadoksen hienoimmista nähtävyyksistä, Harrison´s Caveen eli stalagmiitti- ja stalagtiittiluolastoon. Huomasin kuitenkin, että mikäli jäisimme tekemään tämän turistikierroksen, joutuisimme seuraavassa paikassa eli Bequialla maksamaan viikonloppuna melkoisen suolaisen lisähinnan maahan kirjautumisesta. Päätimme siis hiukan harmitellen jättää tämän turistielämyksen väliin.

Olimme joutuneet ajamaan kumiveneellä melkoiset matkat kaupunkiin (noin 2 km/sivu), joten bensan hankkiminen alkoi olla ajankohtaista. Kaupungin rannoilta sitä ei ollut saatavissa, joten ajoimme paikallisen Yacht Clubin rannalle. Sen luona piti olla – ja olikin huoltoasema. Swelli oli aika ankaraa, joten rantautuminen hiekkarannalle ei ollut helppoa ja aalto heitti perän kautta melkoisen vesilastin dingiimme. Pois lähtiessä yritimme siirtää dingiä sivummaksi, pienempään swelliin, mutta saimme vielä lisää vesilastia. Selvisimme kuitenkin keikahtamatta vesille ja takaisin Neetiin. Taitolaji tämäkin. Varmaankin matkamme edetessä harjaannumme taas tässäkin taidossa.

Meille oli kerrottu sisään kirjautuessamme, että uloskirjautumisen voisi hoitaa myös lentokentällä. Vaikka isossa satamassa ei näyttänyt aamulla olevan ruuhkaa, päätimme kuitenkin ottaa taksin ja ajaa lentoasemalle suorittamaan uloskirjautumisen. Ajattelimme myös, että lentoasemilla on yleensä hyvä WiFi ja että saisimme blogin kuvineen lähtemään sieltä. 

Ensimmäinen taksikuski halusi kyydistä 50 Barbadoksen dollaria. Kun emme tyytyneet tähän ja läksimme kävelemään poispäin, toinen taksikuski tuli tarjoamaan kyytiä 40 dollarilla. Hyppäsimme kyytiin. Ilmeisesti kilpailu on aika veristä, sillä aiemman taksikuskin ohi ajaessaan kuskimme näytti tälle keskisormea ja veti sormellaan kurkun yli. 

Lentoasema oli mielestäni varsin hienosti suunniteltu. Odotustilat olivat toki katetut, mutta muuten avoimet ilman seiniä. Mukavan viileät siis. Tullia ja Immigrationia saimme etsiskellä ja kysellä hyvän tovin. viimein sinne löydettyämme ja asiamme esitettyämme virkailijamamma pyöritteli silmiään ja sanoi, että ”no, no!”  Veneet kirjataan ulos satamassa ja lentomatkustajat lentoasemalla. Koko hänen 29-vuotisen uransa aikana kukaan ei ollut tullut moista pyytämään. Ei, ei ja ei! Vaikka kuinka yritimme selittää, että meille oli annettu tällaiset ohjeet, ei auttanut. 

Kiertelimme lentoasemalla etsimässä WiFiä. Kysyin siitä keskellä olevasta ravintolasta ja sain varsin tylyn vastauksen ”vain ostettaessa”. No, tilasimme oluet. Valitettavasti vain WiFi oli tavattoman heikko ja blogikuvien päivitys jäi haaveeksi. Äh.

Sitten päräytimme taksilla takaisin Bridgetowniin ja satamaan. Ensimmäisenä piti käydä maksamassa ankkurointimaksu. Kello oli 14.20 ja konttori aukeaisi lounastauon jälkeen vasta kello 16. Siispä odottelimme. Terminaalissa oli merkittynä WiFi-paikkoja, mutta niiden teho oli toivoton. Kuluttelimme aikaa tutustumassa kahden auki olevan liikkeen tarjontaan. Sen jälkeen päädyimme odottelemaan ankkurointimaksupaikan henkilökunnan varsin karuun taukotilaan ”päällikön” paluuta lounastauoltaan. 

Maksu oli 100 paikallista dollaria. Meillä ei ollut jäljellä niin paljoa Barbadoksen dollareita, USA:n dollareita oli 100 dollarin seteli ja muutama muukin. Päälliköllä ei ollut antaa vaihtorahaa 100 USA dollarista. Kun kaikki pienemmät USA dollarit ja Barbadoksen setelit ja kolikot laskettiin yhteen, saimme kasaan melkein vaadittavan summan. Se riitti, päällikkö vain huitaisi kättään ja sanoi laittavansa erotuksen omasta pussistaan. 

Sitten tullin ovelle koputtelemaan. Ei ketään. Immigrationin virkailija kertoi tullin olevan laivassa ja antoi ystävällisesti meille sekä oman toimialueensa että tullin lomakkeet etukäteen täytettäväksi. Täyttelimme lomakkeet (taas niitä samoja kuin tullessamme!) ja odotimme. Ja odotimme. Ja odotimme. Muitakin veneilijöitä tuli jo odottelemaan. Kello tuli viisi ja ylikin. Pimeys tulisi kohta. Päätimme, että puoli kuudelta lähtisimme, jos tullia ei alkaisi kuulua. Yksi kanssaveneilijä luovutti jo.

Viime hetkellä tullivirkailija lyllersi paikalle. Taas kaiveltiin leimasimia pussukoista ja leimattiin asiaankuuluvalla hartaudella. Helpottuneina laskeuduimme rappuset alas Immigrationin ovelle (tämä henkilö oli ollut huoneessaan koko odotusaikamme). Ovi oli lukossa! Virkailijaa ei missään! Sain aivan hysteerisen naurukohtauksen. Täysin absurdi tilanne!

 Ja sitten odotettiin. Ja odotettiin. Kari olisi jo luovuttanut ja tullut huomenna uudelleen, mutta minä olin sitä mieltä, että tätä samaa ei enää uudelleen! Hiukka alkoi tulla jo huoli verensokeristani. En ollut varautunut koko päivän leimojenhankintaan.  Kävin kiertelemässä koko terminaalirakennuksen, mutta ainoakaan liike ei ollut enää auki. Onneksi tilanne ei ollut vielä paha eikä ongelmia syntynyt.

Viimein virkailija saapui ja saimme vihoviimeiset leimamme. Olimme viettäneet terminaalissa neljä tuntia ja ennen sitä lentoasemareissulla yli kaksi ja puoli tuntia. Huh.

Onneksi terminaalin luona oli sentään takseja ja saimme kyydin keskustaan (pankkiautomaatin kautta): 

Ilta oli jo pimentynyt eikä meillä tietenkään ollut taskulamppua eikä mitään muutakaan valoa mukanamme. Vähän hirvitti ajaa pilkkopimeässä veneiden ja poijujen seassa. Aiemmin mainitsemani Hiltonin mainosvalo auttoi meitä, sillä ajaessamme sitä kohti näimme jotenkuten meren pinnan ja pääsimme ilman haavereita Neetille. 

Seuraavana aamuna kävimme ruokaostoksilla ja ostimme viimeisillä Barbadoksen dollareilla tarpeellisia ja vähemmän tarpeellisia elintarvikkeita. Viimeiset kolikot annoin isoäitinsä kanssa kaupassa olleelle noin 4-vuotiaalle pikkutytölle. 

Barbadoksen sää oli vaihteleva. Lämpötila pysyi toki 30 asteen kahden puolen ja merivesi oli 32°. Taivas oli välillä pilvessä ja antoi sadekuuroja – milloin todella ankaria kovien tuulenpuuskien kera, milloin taas hienon hienoa tihkua. Kertaakaan sadekuurot eivät kestäneet viittä-kymmentä minuuttia kauempaa, usein vain muutaman minuutin. Olimme onnekkaita emmekä kaupungilla ollessamme osuneet kertaakaan ankaran sadekuuron alle. 

Tuntui mukavalta nostaa ankkuri (kello 12.30) ja lähteä kohti uusia maisemia. Meri oli alussa erittäin kuoppainen ja riitti niitä kuoppia koko matkaksikin. Nostimme purjeet heti ankkuripaikalta päästyämme ja pääsimme purjein koko matkan Bequian lounaisnurkalle saakka. 

Iloksemme delfiiniparvi tuli leikkimään Neetin kanssa. Ne viihdyttivät meitä pitkään urheilemalla Neetin keulan edessä ja tekemällä valtaisia ilmaloikkia. Me hihkuimme ilosta ja kannustimme niitä uusiin suorituksiin. – Mahtavatko kuulla tai ymmärtää…?

Pian tämän jälkeen pelästyimme oikein kunnolla. Kari huomasi yht´äkkiä, että pieni kalastaja-alus tuli suoraan meitä kohti. Ei aikomustakaan väistää. Kari väisti ja kalastajaveneen mennessä aivan läheltä ohi näimme, ettei siellä ollut ketään ruorissa eikä muuallakaan näkyvissä. Lieneekö kippari ollut nukkumassa tai vessassa? Tästä saimme taas muistutuksen siitä, että valppaana täytyy aina olla. Nytkin olimme kuitenkin jo monen tunnin matkan päässä rannasta. Tappioksi tästä kohtaamisesta tuli kalastajaveneen mukaansa nappaama viehe, jonka Kari oli hiukan aiemmin laittanut hankkimaan meille evästä.

Tuuli oli koko matkan taas täysin takaa ja purjehdimme veisaten genoalla ja fokalla. Muutama sadekuuro ankarine tuulenpuuskineen kuritti Neetiä ja tuuliperäsin ei oikein jaksanut hoitaa hommiaan. Aamuyöllä Neeti eteni kummallisesti aivan kyljittäin, kun tuuli tuli takaa ja kova virta painoi venettä pohjoiseen päin.

Bequiaa lähestyessämme aurinkokin jo nousi ja pystyimme erottamaan ennen sitä olevat pienet saaret. Tosin jo ennen näköhavaintoja saimme tuoksuhavainnon. Ihan selvä kukkaistuoksu tulvahti jostain Neetiin!

Bequian Admiralty Bayn ankkuripaikkaa lähestyessämme vastaamme hyökkäsi ankara sadekuuro 10 – 12 sekuntimetrin ärhäkän tuulirintaman säestyksellä. Onneksi tämäkin kuuro oli lyhyt ja ankkuripaikkaan päästyämme aurinko paistoi taas. 

Admiralty Bay oli ”miinoitettu” mooringeilla. Meillekin tultiin lähestyessämme tarjoamaan poijupaikkaa, mutta kerroimme haluavamme ankkuroitua. Jouduimme etsiskelemään hyvän aikaa sopivaa rakoa veneiden välistä ja vasta kolmannella yrityksellä saimme Neetin ankkuroiduksi asialliseen paikkaan. Matkaa kertyi 104 mailia.

Taas yksi legi takana ja uudet seikkailut odottamassa.