 |
Barbados
|
 |
| St. Vincent and Grenadines |
 |
| Saavuimme Bequialle melkein kulta-aarteen vierestä |
Veneitä lahdessa oli arviolta toistasataa. Katamaraaneja oli
melko paljon. Avomeren puolella oli useita valtavan suuria moottorialuksia ja
pari matkustajalaivaakin. Kanadalaiset ja USA:laiset veneet näyttivät olevan
hyvin edustettuina. Ranskalaisia oli ehkä eniten, ruotsalaisia ja
norjalaisiakin paljon. Me olimme ainoa
suomalaisvene (Sissi ja Purjelaivasäätiön Vahine tulivat myöhemmin).
Seurattuamme muutaman tunnin ankkurin pitävyyttä Kari
pumppasi kumiveneen ja pujottelime venepaljouden seassa kylälle lahden
pohjukkaan. Dingilaitureita oli useita, mikä on suuri helpotus. Veneen
vetäminen rantahiekalle on rankkaa puuhaa!
Tulli ja Immigration olivat lounastauolla, mutta tunnin
odotuksen jälkeen pääsimme hoitamaan asiamme. Odotellessa kävimme kylän
ainoalla raha-automaatilla nostamassa paikallista valuuttaa. Selvisimme yhden
ainoan lomakkeen täyttämisellä ja kaiken hyvän lisäksi molemmat viranomaiset
olivat samassa tilassa viereisillä luukuilla. Kirjautuminen oli nopea toimitus
ja maksoi 70 EC (East Caribbean dollar) (=noin 23 €).
Tämä EC eli iisidollar on käytössä täälläpäin muilla paitsi
Ranskan ja Hollanin saarilla. Helpotus meille reissulaisille.
Kylä oli jonkin verran muuttunut sitten viime käyntimme.
Rantakadulle oli ilmestynyt lisää pikku kojuja, joissa myytiin vihanneksia,
vaatetavaraa ja matkamuistoja. Baareja ja ravintoloita oli uskomattoman paljon,
lähes vieri vieressä. Myös syrjäkylillä niitä oli varsin tiuhassa.
Rakennukset olivat enimmäkseen hyvin kevytrakenteisia ja
värikkäitä. Iloksemme huomasimme, että täällä ei tullut oloa väkisinmyynnistä.
Toki myyjät huutelivat jotain tarjolla olevista tuotteista, mutta antoivat
periksi vastatessamme ”Not this time, thank you.”.
Kävimme muutamassa ruokakaupassa ja löysimme yhtä ja toista tarpeellista, jopa possunfilettä jouluateriaa varten.
Seuraavana yönä oli aika kova puuskainen tuuli. Neljän
aikaan heräsimme kolahdukseen ja ryntäsimme kannelle katsomaan, mitä oli
tapahtunut. Ruotsalaisvene oli ajautunut keulaamme!
Siellä nukuttiin autuaasti ja Kari sai aikansa huudella,
ennen kuin pari unenpöpperöistä ihmistä kömpi sitlooraan. Aluksen kapteeni oli
kylillä eivätkä matkustajat osanneet siirtää sitä. Työntelimme venettä irti
Neetistä, asettelimme lepuuttajia suojaksi ja Kari laski meidän ketjuamme
ulommaksi. Saimme veneet muutaman metrin päähän toisistaan.
Jonkin ajan kuluttua paikalle hälyytetty kapteenkin tuli
paikalle ja ankkuroi veneensä hiukan kauemmaksi meistä (liian lähelle
mielestämme kuitenkin, ottaen huomioon että ankkuri oli pettänyt jo
aiemminkin). Vettä satoi koko ajan kaatamalla. Huolimatta lähes 30 asteen
lämpötilasta me molemmat hytisimme läpimärkinä kylmästä episodin vihdoin
päätyttyä.
Neetiin ei onneksi tullut muita vaurioita kuin pieni kolhu
parraslistaan. Ilmeisesti ruotsalaisveneen perään kiinnitetyn perämoottorin
potkuri oli kolhaissut reunaa ja lohkaissut pienen, vajaan neliösenttimetrin
kokoisen palan ja paljastanut kiinnitysruuvin.
Ruotsalainen siirsi veneensä aamulla sisemmäs lahteen. Odottelimme
koko aamun ja aamupäivän, että kapteeni tulisi käymään ja kysymään, tuliko
vaurioita. Miestä ei näkynyt ei kuulunut. Ajoimme siis kylille lähtiessämme
kyseisen veneen kautta ja kysyimme kapteenia. Kari oli aika ärtynyt ja kysyi,
oliko herra aikonut tulla selvittämään asiaa kanssamme. Oli kuulemma…
Kerroimme, että meillä oli pieni vaurio ja pyysimme
kapteenia käymään Neetillä. Lupasi tulla ja tulikin sitten iltapäivällä. Kari
sanoi pystyvänsä korjaamaan reunavaurion itse ja kapteeni tarjosi korvausta
työstä. Sanoimme, että asia on tällä selvä. Kapteeni lupasi tuoda meille
jouluaattona viinipullon.
Olin saanut blogin väsätyksi ja sain sen lähetetyksi
rantakuppilasta. Netti ei ollut maaliman paras ja kuvien lisääminen antoi
aihetta muutamaan rumaan sanaankin. Joulutervehdystenkin lähettämisessä oli oma
jumppansa, mutta selvisimme siitäkin kunnialla.
Siirsimme Neetin iltapäivällä lähemmäs lahden perukkaa
tasaisempien ja suojaisempien olosuhteiden toivossa. Saimme ankkurin
säädyllisen etäisyyden päähän muista veneistä reilun kolmen metrin syvyyteen. Illan sitten vahtasimmekin silmä kovana
sijaintiamme. Yöllä oli taas hurjia tuulenpuuskia ja nousimme muutaman kerran
tarkastamaan sijaintimme. (Teen aina plotteriin merkinnän
ankkurointipaikastamme).
Jouluaattona kävimme aamupäivällä kylällä ruokaostoksilla ja
soittamassa joulutervehdyksiä. Pois lähtiessämme tapasimme Hannun. Sissi oli
tullut Admiralty Bayhin edellisiltana.
Puoliltapäivin söimme perinteiseen tapaan riisipuuron. Sen
jälkeen aloin valmistella jouluateriaan ehdottomasti kuuluvaa
porkkanalaatikkoa. Hannu piipahti myöhemmin jutustelemassa.
Jouluaterian söimme illan hämärtyessä. Kinkun korvikkeeksi
olin paistanut foliossa kaksi toisiinsa narulla liitettyä (tietysti sinapilla
siveltyä) possunfilettä. Hyvää oli.
Joulupäivänä kävimme Sissillä rupattelemassa ja kylällä
jaloittelemassa. Melkein kaikki liikkeet ja monet kuppilatkin olivat kiinni.
Mieleen tuli laulu ”Hiljainen on kylätie”. Ensimmäinen raha-automaatti oli
tyhjä, toisesta saimme onneksi iisidollareita
Soitimme lapsille WhatsApp-puhelun. Yhteys ei ollut
kovinkaan hyvä, mutta näimme kuitenkin heidän iloiset kasvonsa. Näitä tenavia
on ikävä!
Kylältä hiekkarannoille päin kulkee vesirajassa kapea (noin
metrin-puolentoista levyinen) ravintoloiden reunustama käytävä. Yhdessä
ravintoloista näytti olevan kanadalaisten ja USA:laisten veneilijöiden
joulupäivän nyyttikestit. Kävimme kävelyllä pitkin rantakäytävää ja hienoja
hiekkarantoja. Väkeä rannalla oli enemmän kuin muina päivinä.
Olimme jouluaattona ankaran tuulenpuuskan jälkeen napanneet
merestä ylös pari uimapötköä. Laitoin ne roikkumaan mantookista siinä toivossa,
että omistajat tulisivat hakemaan omansa pois. Joulupäivänä pari naishenkilöä
ajoi kumiveneellä viereemme ja veivät omansa pois. ”Pelastuspalkkioksi” saimme
viinipullon.
Olimme kävelleet vain kylän katuja ristiin rastiin. Meillä
oli miellyttävä muistikuva saaren toisella puolella olevasta Friendship Baysta,
joten päätimme käydä siellä. Päivä oli kuuma ja tie kiemurteli aina vain
rinnettä ylös. Onneksi puut varjostivat taivaltamme osan aikaa! Matkan varrella
oli useita ilmeisestikin majoituskäytössä olleita hienoja suurehkoja
rakennuksia myynnissä, samoin muitakin taloja yllättävän monta. Liekö täällä joku laskusuhdanne meneillään?
 |
| Friednship Bay |
Mitään tienviittoja ei Friendsip Bay:hin ollut, joten
kysyimme muutaman kerran tietä ja kerran kävelimme vähän harhaankin. Hienon
rannan löysimme ja upean hotellialueen rantaravintoloineen. Se ei kylläkään
vastannut yhtään muistikuviamme, mutta 12 vuodessa monet asiat voivat muuttua…
Palkitsimme itsemme reippailustamme herkullisilla juomilla
romanttisessa ravintolassa aaltojen pauhatessa hiekkarantaan. Tuli todella
”trooppinen” olo!
Olin ostanut Karille Suomesta uuden kännykän, koska entinen
oli alkanut temppuilla melkoisesti. Valitettavasti Karin vanhan puhelimen SIM
oli suurempi eikä käynyt tähän uuteen laitteeseen. Puhelut täällä ovat
suomalaisilla SIM-korteilla varsin kalliita, joten päätimme hankkia paikallisen
kortin. Joulupyhien jälkeen kävimme paikallisessa Digicel-liikkeessä
hankkimassa SIMmin. Harmi kyllä, se ei toiminutkaan uudessa puhelimessa, ei
sitten millään! (Kap Verdellä venenaapuriltamme saatu SIM toimi kyllä.)
Kaiveltuamme esiin puhelimen mukana tulleen käyttöohjeen
kävi ilmi, että puhelinta olisi pitänyt käyttää ensin eurooppalaisella
SIM-kortilla puheluihin. Sen jälkeen vasta ei-eurooppalainen kortti toimisi…
Nyt joudumme siis etsimään jostain Samsun-huollon, joka jotenkin ”vapauttaa”
laitteen. Höh.
Admiralty Bayssa jouduimme vielä kahtena iltana peräkkäin
lähes päälleajetuiksi. Ensimmäinen tapaus oli puolalainen katamaraani, joka oli
ankkuroinut eteemme iltahämärissä. Kari alkoi illan pimettyä seurata sitä ja
päällehän se oli tulossa! Veneessä ei ollut ketään paikalla.
Sytytimme kansivalot ja aloimme viritellä lepuuttajia Neetin
keulaan. Läheisestä katamaraanista tuli ystävällinen kanssaveneilijä mukanaan
suuri lepuuttaja ja jäi kumiveneineen Neetin kylkeen kiinni. Siinä ihmettelimme
aikamme ja jonkin ajan kuluttua joukkoon liittyi paikallisen katamaraanin
omistajakin. Tämä oli sitä mieltä, että Neeti pitäisi siirtää puolalaisen katamaraanin
eteen. Me olimme eri mieltä, sillä 1) näytti siltä, että katti oli ketjumme
päällä, 2) meidän ankkurimme oli pitänyt jo monta vuorokautta. Laskisimme
tarvittaessa lisää kettinkiä alas, sillä takanamme oli vielä jonkin verran
tilaa. Uusi ankkurointi aiheuttaisi taas uudet vahtimiset.
Onneksi siinä vaiheessa katin väki palasi veneelleen ja
siirsi sen kauemmaksi. Liian lähelle mielestämme kuitenkin. Ja niinhän siinä
sitten kävi, että sählätessään he osuivat Neetin ankkuriketjuun ja aamulla
olimme valuneet hiukan taaksepäin. Taas vahdimme siis sijaintia. Näytti
kuitenkin siltä, että ankkuri oli alkanut taas pitää.
Seuraavana iltapäivänä ranskalainen purjevene laski ankkurin
aivan eteemme! Sen perä oli vain muutaman metrin päässä Neetin keulasta.
Naapuriveneilijämmekin seurasivat touhua ihmeissään. Kari huuteli
ranskalaisille, että sopisi siirtyä muualle ja he vain levittelivät käsiään ja
yksi heistä sukelsi katsomaan heidän ankkuriaan.
Viimein tuli järki päähän ja he nostivat ankkurin ja
siirtyivät muualle. Ikävä kyllä he irrottivat myös Neetin ankkurin ja aloimme
taas valua alaspäin. Pimeän tuloon oli vielä tunti aikaa ja päätimme, että
olisi viisainta siirtyä toiseen paikkaan. Jäädessämme joutuisimme taas olemaan
huolissamme ja vahtimaan ja pahimmassa tapauksessa siirtymään muualle pimeällä.
Nostimme siis ankkurin ja ajoimme lahden avomeren puoleiseen
päähän, jossa oli hyvin tilaa. Laskimme ankkurin 7 metriin ja sinnehän se
tarttui.
Nukuimme yömme kohtalaisen hyvin. Aamupäivällä valmistelimme
Neetin hurjaan 8 mailin matkaan St. Vincentin Blue Lagooniin. Perämoottori peräkaiteeseen, kumivene kannelle, tavarat sisällä tiukasti paikolleen ja purjeet purjehdusasentoon.
Tuulet olivat olleet koko Bequialla olomme ajan aika kovat –
8 – 12 sekuntimetriä, puuskissa paljon enemmänkin. Lyhyitä, välillä todella
rankkoja sadekuuroja tuli useita joka päivä. Aina Neetistä lähtiessämme
jouduimme sulkemaan kaikki luukut.
Sama puuskainen tuuli jatkui kun nostimme ankkurin. Iso oli
2-reivissä ja genoa reilusti reivattuna. Alkumatkan pääsimme vielä tiukassa
sivuvastaisessa suunnilleen oikeaan suuntaan. Jonkin matkaa purjehdittuamme
tuuli kääntyi, aallokko kasvoi todella suureksi ja virta alkoi painaa Neetiä
sivuun. Päätimme kuitenkin purjehtia – vaikka vähän hatelikkoonkin – St.
Vincentin lähelle suojaan pahimmalta aallokolta ja moottoroida sitten
määränpäähämme.
Kova puuska ja terävä aalto saivat yks´kaks aikaan sen, että
kikkitaljan kiinnitys mastoon petti. Sen jälkeen ei isopurje paljon vetänyt ja
valuimme yhä kauemmaksi määränpäästämme.
Saaren suojassa laskimme purjeet ja moottoroimme
puolisentoista tuntia Blue Lagoonin edustalle. Marina on riuttojen ympäröimä.
Sisäänajoväylä riuttojen välistä on merkitty punaisella ja vihreällä poijulla.
Purjehdusoppaan mukaan ottamalla VHF:llä yhteyttä marinaan voi kysyä, onko
väylällä tarpeeksi vettä. (Olimme tosin jo katsoneet yläveden ajan netistä ja
ajoittaneet tulomme ylävedelle.)
Kutsuin marinaa lukuisia kertoja, mutta en saanut vastausta.
Turhautti. Ei ollut ensimmäinen (eikä varmasti viimeinenkään) kerta, kun kukaan
ei vaivaudu vastaamaan VHF-kutsuihin!
Emme uskaltaneet lähteä ajamaan sisään, vaan ajoimme ympyrää
riutan edustalla. Viimein marinasta ajoi luoksemme kumivene, jonka ajaja
hymyili leveästi lähes hampaattomalla suullaan, esitteli itsensä Mikeksi ja
kysyi, olemmeko menossa marinaan ja haluammeko poijun. Vastasimme myöntävästi
molempiin kysymyksiin ja ajoimme hänen perässään poijualueelle. Hän auttoi
meitä kiinnittymisessä. Kävi ilmi, että suuri osa poijuista oli marinan, mutta
tämä oli hänen. (Marinan poijujen hinta 25 US$, Miken 20).
Kahdeksan mailin matkasta oli tullut lähes 13 mailia. Olimme
varsin tyytyväisiä päästyämme miellyttävän näköiseen paikkaan ja poijuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti