Rodney Bay – Ste. Anne – Pitonit, Soufriere – Cumberland Bay (St. Vincent) – Bequia / 17. – 27.11.2018

Elämä on ihanaa!

Ensimmäisenä tiedoksi muutoksista reissukartoistamme. ”Timo Maakrapu” Kaarinasta teki ystävällisesti toivomamme muutokset blogin karttaosioon. Alussa on reittimme Karibialla. Oikealla olevan linkin ”Sijaintimme kartalla” takaa Findmespotista  näkyvät tuoreimmat sijaintitietomme (jos Spot suvaitsee toimia). Alempana on reittimme Karibilalle.

Neeti on nyt taas huollettu ja loistokunnossa ja matka jatkui.

Valmistauduimme moninaisin hankinnoin Neetin kunnostukseen. Ostimme maalia ja maalaustarvikkeet, potkurin käsittelyainetta sekä kiillotusaineet ja –rättejä. Minulla oli odotettavissa ompelutöitä sähkön ääreen päästyämme ja etsimme ompelulankaa siinä onnistumatta. Kerran toisensa jälkeen sitä ällistyy joidenkin perusasioiden hankintavaikeuksista! Lankaa etsiessämme kävimme suuressa jo täysin joulukoristellussa (siis marraskuun puolivälissä, osataan sitä täälläkin!) ostoskeskuksessa, jossa musiikki pauhasi korvia huumaavan kovaa. Sinne ei viitsinyt jäädä hengailemaan.

Sunnuntaina kuluttelimme aikaa kävelyllä telakka-alueen takana olevassa kyläpahasessa (kylttien mukaan Gros-Islet Town). Kadut ovat kapeita, talot matalia ja osa oikein sieviä, osa taas lähes romahtamispisteessä. Kävelimme kirkon ohi ja oli ihan pakko pysähtyä kuuntelemaan sitä riemukasta soittoa ja laulua, joka sieltä kaikui. Mainio meininki – ja taputtaakin siellä sai ”veisuun” päätyttyä.

Telakan koiria

Veneen nostoaika oli sovittu maanantaiaamuksi kello kahdeksaksi. Ihan ajoissa eivät kaverit olleet paikalla, mutta homma sujui ripeästi kun toimeen tartuttiin. Telakan koirat, tänä vuonna kuusi kappaletta, makoilivat kaikessa rauhassa laiturilla lukin alla ja edessä eivätkä olleet moksiskaan touhusta ympärillään. Toki ne nostovaiheessa siirtyivät sivummaksi tarkkailemaan tilannetta.

Jo puoli yhdeltätoista Neeti oli pohja painepesurilla pestynä pukeilla. Onneksemme paikka oli aivan sama kuin viime talvenakin, aivan WC- ja suihkuparakin vieressä. Iloksemme huomasimme vielä, että telakalla oli toimiva WiFi!

Vähän jarrua pohjassa

Ennen painepesuripesua Neetin pohja oli toisin paikoin aivan karmeassa kunnossa. Uuteen peräsimeen ei Le Marinissa ollut saatavissa samaa maalia millä muu pohja oli maalattu (Jotun Megayacht), vaan jouduimme ostamaan muuta maalia. Peräsimen maalauksen jälkeen maalia jäi yli ja Kari veteli loppuja paikkamaaliksi Neetin peräosaan ja köliin.  Näihin paikkoihin oli tarttunut melkoinen kasvusto, Megayacht-alueet olivat aivan puhtaat!

Kari kävi jossain vaiheessa snorklaten putsaamassa potkuria, mutta melkoisessa kunnossa sekin oli. Ei ollut kumma, ettei Neeti liikkunut kovinkaan liukkaasti varsinkaan koneella ajettaessa.

Kyselimme kylkien kiillottajaa ja saimme tarjouksen: 550 dollaria (US). No huh. Kari alkoi tingata ja kertoi, että viime talvena saimme kiillotuksen 200 dollarilla. Tinkaaminen kannatti, hinnaksi sovittiin lopulta 250 dollaria ja siihen sisältyi tällä kertaa myös sitlooran kiillotus.

Sama kaveri kuin viime vuonnakin hoiti homman nopeasti ja taitavasti. Tarjoutui vielä lisäksi hiomaan hiekkapaperilla pohjasta ylimääräiset rosot pois. Siitä hommasta maksoimme kyllä liikaa, 100 dollaria.

Neeti oli ”syönyt” jossain vaiheessa biminin ompelusta jääneet kankaat. Olimme etsineet niitä tuloksetta moneen kertaan ja päätyneet viimein siihen lopputulokseen, ettei niitä ehkä sittenkään ollut otettu mukaan. Sattumalta ne löytyivätkin: ne lymyilivät salongin sohvan alla kuumavesivaraajan takana. Sohvan aluskin oli katsottu jo moneen kertaan, muttei tarpeeksi takaa…

Siispä ompelin biminiimme ”laajennusosat” eli noin 25 cm leveät räystäät, jotta pahimmat vesiroiskeet pysyisivät vähän ulompana. Ompelukone toimi melko kiltisti ja biminimme toimii nyt entistä paremmin.

Tiistaina illan hämärtyessä meillä oli kaikki työt jo tehtynä: Kyljet oli kiillotettu, Kari oli saanut pohjan maalatuksi ja potkurin käsitellyksi ja minä olin saanut ompelutyöni melkein valmiiksi. Ja mikä parasta: olimme saaneet vihdoin viimein viiden kilon kaasupullomme täytetyiksi! Edellisen kerran täyttö onnistui Kanarialla. Olemme joutuneet käyttämään pieniä Camping-kaasupulloja, joita on saatavissa joka paikassa.

Illalla kävimme ulkona syömässä, ”jo” toista kertaa Kariballe saapumisen jälkeen. Thai-ruoka oli Karilla oikein ja minulla ”ihan” hyvää. Oli mukava fiilistellä ravintolan yläkerrassa ja seurailla sataman (joskin melko hiljaista) elämää.

Säiden suhteen meillä oli onnea, sillä telakka-aikanamme vettä satoi vain yöllä.

Keskiviikkoaamuna teimme vielä viimeiset viimeistelytyöt ja kävimme maksamassa laskun: 1733 EC eli 580 €. Ei paha. Kahdelta olimme jo vedessä ja ajoimme ankkuriin samaan paikkaan josta olimme lähteneetkin. Olimme todella tyytyväisiä, kaikki oli sujunut mainiosti ilman mitään ikäviä yllätyksiä.

Neetin perä on uinut melko syvässä ja niinpä seuraavana aamuna olikin ohjelmassa tavaroiden järjestelyä uusiin paikkoihin. (Mitähän tässä jonain päivänä vielä etsitään kissain ja koirain kanssa?)

Pelastuslautta pakattiin sille Cascaisissa tekemääni suojapussiin ja nostettiin perähytistä kannelle. Karin painavia työkoneita ja ”roinalaatikoita” siirrettiin keulaboksiin ja tyhjät (4 x 20 l.) polttoainekanisterit keulaboksista perähyttiin.

Täällä ei tarvitse katsella reality-tv-purjehdusohjelmia. Saamme nähdä monenlaista ihan livenä. Muutama 470-purjehtija harjoitteli ankkurointialueella. Yksi heistä ei tainnut olla vielä kovin kokenut, sillä hän keikahti kerran toisensa jälkeen puuskaisessa tuulessa nurin. Hänen saatuaan paatin pystyyn se kaatui tuota pikaa uudelleen. Kaiken lisäksi köli ei pysynyt kunnolla paikallaan, vaan hän joutui taiteilemaan sen kanssa. Viimein joku tuli kumiveneellä auttamaan hänet pystyyn ja lähti tiehensä jättäen kaverin taas yrittämään. Aikansa hän jaksoi, mutta luovutti sitten, kiipesi ylösalaisin olevan jollansa päälle seisomaan ja kutsui kumiveneen hinaamaan hänet pois. Saattoi purjehtija-poloinen olla uuvuksissa harjoituksensa jälkeen!

Ajankuluksemme olemme viime aikoina hyödyntäneet myös Helsingin kirjastolaitoksen e-kirjatarjontaa. Harmillista kyllä voin lainassa voi olla vain viisi kirjaa kerralla. Laina-aika on kaksi viikkoa enkä ole vielä keksinyt, pystyisikö niitä ”palauttamaan” ennen aikojaan. Karilla ei valitettavasti ole voimassa olevaa kirjastokorttia, joten joudumme tyytymään minun lainoihini. Ensi kesän tehtävälistalla on kirjastokortin päivitys Karillekin.

Perjantaina kävimme ostamassa hevoskuorman ruokaa.  Tällä kertaa Kari ei saanut estettyä kassalla olevaa pakkaushenkilöä sekaantumasta ostosten pakkaukseen. Kun Kari lappoi pakasteita kassiin, tämä naishenkilö onki ne sieltä ja pakkasi muovipusseihin. Sitten vasta ne saatiin kassiin…

Purjealuksia Rodney Bayssa

Palattuamme veneelle aloimme valmistella Neetiä lähtökuntoon ja laitoimme kaikki ”satama-asennossa” olleet tavarat ”purjehdusasentoon.  Iltapäivällä tarkastimme vielä netistä säätiedot. Niissä ei ollut mitään erityistä, joten kävimme hoitamassa uloskirjautumisen. Tällä kertaa ei tarvinnut täytellä käsin mitään lappuja, vaan Kari sai printatun paperin allekirjoitettavakseen, kävimme leimauttamassa passimme ja se oli siinä.

Ja se pakollinen auringonlasku... miten näitä upeita näkyjä riittääkin!

Lauantaiaamuna kello seitsemän nostimme ankkurin tihkusateessa. Siihen sade onneksi loppuikin. Kari viritteli vieheen kalastamaan. Tuuli oli heikkoa, mutta nostimme kuitenkin purjeet ajettuamme koneella puolisen tuntia. (Neeti kulkee nyt liukkaasti!) Juuri kun genoa oli nykäisty auki, kela pärähti ja kala oli kiinni! Melkoinen vonkale se olikin, 105 cm pitkä ja painoa 8,9 kiloa. Emme ihan päässeet selville sen lajista, vaikka kuinka tavasimme kalakirjoja. Jonkin sortin tonnikalaksi sitä arvelemme.

Kari otti siitä parhaat selkäfileet ja loput palautettiin Karibian merelle.  Kalaa riitti jaettavaksi venepojillekin!

Jouduimme moottoroimaan koko 17,6 mailin matkan Pitonien juurelle Soufrieren kylän edustalle. Satamaoppaamme ohjeisti, että tulee käyttää vain SMMA:n (luonnonsuojelualuetta hallinnoiva järjestö) henkilökuntaa, jotka liikkuvat järjestön vaatteissa ja aluksilla. No meitähän tuli jo kaukaa vastaan kaveri, joka ei täyttänyt näitä vaatimuksia. Emme siis huolineet hänen poijutarjoustaan vaan sanoimme ottavamme yhteyttä SMMA:han.

Pitonit

Huhuilin aikani VHF:ään ja viimein sieltä vastattiin ja luvattiin lähettää vene paikalle. Tulihan se ja neuvoi poijun – eikä auttanut meitä kiinnittymään siihen vaan sen homman hoiti se aiemmin torjumamme nuori mies, joka oli pörrännyt ympärillämme koko ajan. Hänen apunsa – keulaköysi poijuun – maksoi 25 EC. Itse poijusta käytiin keräämässä maksu (20 €) myöhään iltapäivällä.

Poijut näyttivät melko uusilta ja myös melko näppäriltä. Päältä läksi kaksi köyttä, joiden päissä oli lenkit oman kiinnitysköyden kiinnittämistä varten. Laitoimme molemmat keulaköytemme samaan lenkkiin ja olimme tyytyväisiä – kunnes aamulla koitti lähdön hetki. Yö oli ollut tyyni ja Neeti oli pyörinyt ympäri ties miten monta kertaa. Kiinnitysköytemme olivat hirttäytyneet toisiinsa ja poijun köysiin tosi tiukasti. Oli melkoinen urakka saada se sotku selvitetyksi ja päästä irti.

Tullessamme Soufriereen poijuissa ei ollut muita reissuveneitä ja meitä arvelutti taas kerran vähäsen. Paikallisessa purjehduslehdessä kerrottiin viime talvena. että täälläpäin on ilmennyt varastelua. Ajatus olla ihan ypöyksin sellaisessa paikassa ei tuntunut houkuttelevalta. Päätimme kuitenkin jäädä ja päivän mittaan paikalle tuli vielä pari katamaraania.

Yö sujui rauhallisesti, swelliä oli jonkin verran muttei kuitenkaan sietämättömästi. Virittelin illallla riippumaton sitlooraan viettääkseni yön siellä, sillä ilta oli kirkas ja kuukin paisteli kauniisti. Nautin raikkaasta ilmasta ja vilvoittavista tuulenhenkäyksistä ja jossain vaiheessa nukahdin -  herätäkseni kahden jälkeen vesisateeseen. Ei auttanut muu kuin siirtyä sisälle nukkumaan.

Paikka on komea, vesi kristallinkirkasta ja snorklailupaikkojakin olisi ollut lähistöllä. Emme kuitenkaan malttaneet jäädä vaan jatkoimme aamulla matkaa seuraavaan paikkaan.

Ihmettelimme hiukan, kun meitä vähän ennen lähtenyt katamaraani ajoi kauas ulos rannasta ennen suuntaamistaan etelään päin. Syy selvisi meille moottoroituamme noin puoli tuntia ja alettuamme yrittää purjehtia: uskomattoman kovia virtauksia. Autopilotti ei jaksanut ohjata vaan Neeti hortoili sinne sun tänne. Katsottuamme tarkemmin plotteria näimme siellä asiasta kertovat aaltomerkit. Emme olleet tulleet kiinnittäneeksi niihin huomiota…

Virtauspaikoista selvittyämme tuulikin virisi ja sitten mentiinkin kunnon haipakkaa. Tuulta oli 9 – 12 m/s tiukkaa sivu vastaista. St. Lucian ja ST. Vincentin välisessä salmessa Atlantin aallot näyttivät voimansa ja virta painoi länttä kohti. Plotterilla Neeti näytti kulkevan aivan vinottain.

St. Vincentin suojaan päästyämme tuuli loppui ja viimeiset mailit moottoroimme. Matkaa kertyi 37,8 mailia.

Cumberland Bayta lähestyessämme paikallinen moottorivene ampaisi meitä vastaan ja tarjosi rantautumisapua. Otimme mielihyvin tarjouksen vastaan. Rannassa oli jo muutama vene, perä pitkällä köydellä palmuun kiinnitettynä, keula ankkurissa. Carloksen avustuksella (20 EC) saimme Neetin somasti muiden veneiden seuraksi.

Paikka näytti aivan yhtä ihanalta kuin viimeksikin. Pieni lahti, kapea hiekkarantakaistale, muutama rakennus, palmuja. Kaikkea mitä Karibian idylliltä odottaakin.

Tähän idylliin kuuluvat sitten tietysti myös kaupustelijat. Tarjolla on korua monenlaista, hedelmiä, vihanneksia, kalaa, taksipalveluita, retkiä…tällä kertaa emme tarvinneet mitään. Leipää sentään tilasimme aamuksi iäkkäältä papparaiselta, joka kertoi omistavansa rannalla olevan ravintolan. Kun yritin sopia aikaa, hän sanoi vain, että tulee heti kun meillä ilmestytään sitlooraan. (Ja niin hän tulikin).

Kävimme iltahämärissä rannan kuppilassa nauttimassa oluet ja selasimme internetistä uusimmat uutiset.

Pimeän tultua Coast Guardin vene kierteli hiljaa rannassa ja tarkasteli taskulampun valossa kaikkia veneitä. Hyvä niin.

Toisaalta teki mieli jäädä Cumbarland Bayhin vielä toiseksi yöksi. Kuitenkin, koska emme olleet kirjautuneet sisään Vincentille ja olimme olleet jo kaksi yötä keltaisella lipulla, päätimme aamulla jatkaa matkaa.

Peräköytemme irrotettiin palmusta (20 EC) ja menoksi. Toisaalta hinta yhden solmun avaamisesta tuntuu aika kovalta, mutta toisaalta taas… ei täällä leipä helpossa varmasti ole ja tienestimahdollisuudet varsin  rajalliset.

Reilun tunnin moottoroinnin jälkeen saimme tuulta purjeisiin ja sitten taas mentiinkin hyvää vauhtia Vincentin ja Bequian välisessä salmessa. Koska yö oli ollut melko tyyni, aallokko oli tällä kertaa maltillisempi. Virta painoi kuitenkin taas länteen päin, joten melko tiukkaa sivuvastaista taas mentiin.

Matka Cumbarland Baysta Bequialle oli maltilliset 17,4 mailia.

Olimme ajatelleet mennä ankkuriin, mutta muutimme kuitenkin mielemme kun meitä vastaan tuli Alex, joka tarjosi poijua. (50 EC/vrk) Tuulikin viuhutteli lahdella melko reippaasti, kuten mielestämme lähes aina täällä. Otimme poijun kahdeksi yöksi, katsotaan sitten jatkammeko matkaa vai mitä teemme.

"Turistirysä" liikenteessä

Veneitä täällä on kohtalaisesti sekä ankkurissa että poijuissa, mutta tilaa on kuitenkin vielä ihan eri tavalla kuin viimeksi täällä ollessamme. Pikapuoliin varmaankin alkaa vilkastua, kun ARC-kisaveneet pääsevät perille ja levittäytyvät pitkin Karibiaa. Nautiskelemme nyt vielä vähän aikaa hiukan väljemmistä olosuhteista!

Kumivene kannelta veteen (emme hinaa sitä yleensä perässä vaan nostamme kannelle), lounas, perämoottori paikalleen ja kylille. Ensin hoitelimme kirjautumisasiat: Tullissa melko helppo lomake, itsejäljentävälle paperille monessa värissä. 70 EC. Sitten Immigration viereisellä tiskillä, leimat passiin ja asia selvä.

Bequia kuuluu St.Vincent and Grenadines- nimiseen valtioon, joka käsittää useita saaria. Kirjauduimme kuukaudeksi ja saattaa hyvinkin olla, että saamme sen ajan kulumaan risteilemällä sinne sun tänne.

Rodney Bayssa emme onnistuneet kumpikaan saamaan pankkiautomaatista rahaa, vaikka paikalliset saivatkin. Oli jo vähän tylsä olo kun paikallinen valuutta alkoi uhkaavasti huveta. Onneksi täällä automaatti oli suopea ja antoi rahaa.

Huomenissa käymme lataamassa paikallisen Digicellin puhelinkortin,  laitamme tämän blogin maailmalle ja ehkä käymme hiukan ostoksillakin.

Le Marin – Ste. Anne – Rodney Bay (St. Lucia) / 4. – 15.11.2018

Mastomeri Le Marinin laiturissa

Ensimmäiseksi todettakoon, että olemme saaneet ”Sijaintimme kartalla” – toiminnon toimimaan (blogin oikeassa reunassa). Uutta SPOT-laitetta emme ole löytäneet mistään, mutta Kari keksi, miten oikuttelevan laitteen saa lähettämään sijaintimme. Toivottavasti konsti tepsii siihen asti, kun onnistumme hankkimaan jostain uuden.

Iltatunnelma rikimaakarin laiturissa

Saimme keulapurjeasiamme hoidetuksi odotuksineen kaikkineen neljässä päivässä. Olimme sopineet, että kaverit tulevat maanantaiaamuna klo 9 – 10 katsomaan mitä haluamme ja tekevät sitten tarjouksen työstä. Odottelimme yhteentoista asti ja kun ketään ei alkanut kuulua, hurautimme rantaan kysymään asiasta. Joku henkilö ei ollut vielä tullut paikalle, mutta Neetille tultaisiin heti, kun hän olisi saapunut.

Odotellessa Kari snorklaili Neetin vesilinjan puhtaaksi levästä, jota kyllä olikin melko lailla. Onneksi se irtosi melko helposti muovisella auton ikkunaraapalla. Juuri kun Kari oli lopettelemassa, herrat saapuivat.

Tuli heti sellainen tunne, että nämä kaverit osasivat asiansa. Ei siinä kauan nokka tuhissut, kun kaikki asiat oli selvitetty ja meille luvattiin tarjous kello 14. Lounastimme ja ajoimme rantaan saamaan tarjouksen. Se kuulosti asialliselta ja sovimme työn tehtäväksi tulevana keskiviikkona. Homma hoituisi saman päivän aikana.

Aika oli sovittu kello kymmeneksi, mutta varttia vaille puhelin soi ja meille kerrottiin, että meitä odotellaan jo. Olimme olleet lähtövalmiina jo hyvän aikaa ja juuri lähdössä, mutta emme halunneet mennä etuajassa…

Vanhojen keulastaagien irrotus sujui ripeästi ja osaavasti. Vajaassa tunnissa ne molemmat oli irrotettu. Heti lounasajan jälkeen uusi keularulla oli jo paikallaan. Sitten homma tyssäsi. Miehet ahersivat tehdessään muutoksia vanhaan keularullaamme, josta tulisi fokkarulla. Iltapäivällä työmies toisensa jälkeen hävisi kuin tuhka tuuleen ja puoli kuuden maissa viimeinen läksi ja pisti verstaan ovet kiinni. Kukaan ei tullut sanomaan, että jatkuu huomenna..

Minulle asiakaspalvelun laadusta nipottajalle tämä oli taas niitä asioita, jotka muissa olosuhteissa olisivat harmittaneet hirveästi, mutta nyt lähinnä nauratti. Ehkä alan vähitellen sopeutua Karibian-meininkiin. Mitäs tuota nyt asiakkaille mitään sanomaan, tottahan nyt näkevät että työpäivä päättyy ja huomenna jatketaan!

Purjeviritykset valmistuivat seuraavana päivänä kello 14. Laitoimme vielä laiturissa purjeet paikalleen – hyvä että emme lähteneet takaisin poijuun ja alkaneet tehdä sitä siellä. Fokan foilin purjeohjain oli nimittäin mennyt vahingossa ylösalaisin eikä purjetta saanut nostettua rullalle. Kaveri korjasi asian ja sitten kaikki oli kunnossa.

Oli mukavaa päästä taas poijuun. Laiturissa oli ollut melko hikinen yö ja pikkuruiset hyttysetkin kiusasivat. Laitoimme hyttysverkot, mutta olivat ne mokomat jo ehtineet meitä maistella ja varsinkin minulla kutina oli melkoinen.

Hydrauliohjausta ulkoilutimme huolella. Simo tutki sitä ensin ja vaihtoi siihen pienempiviskositeettisen öljyn. Hän ei ollut saanut selville, miksi se on jäykkä. Hiukan tilanne kuitenkin oli mielestämme parantunut. Kiikutimme sen sitten seuraavaksi marinakompleksissa olevaan Pochon-nimiseen liikkeeseen, jossa on B&G edustus. Kaveri puisteli päätään, kävi takahuoneessa testaamassa laitteen moottoria ja arveli, että siinä olisi vikaa. Ohjasi meidät kääntymään Diginav-liikkeen puoleen.

Kaatosateessa, läpimärkinä ja dingin pohja vettä lainehtien ajoimme pienen matkan päähän Mango Bayhin, jossa on myös useita venetarvikeliikkeitä ja muita veneilyalan yrityksiä. Diginavissa ei ollut asentajia paikalla, joten selvitimme tiskin takana olevalle ystävälliselle naishenkilölle ongelmamme. Tämä tapahtui perjantaina. Meille sanottiin, että ruuhkaa on ja että voisimme kysellä asiasta tiistaina.

Maanantaina ohi ajaessamme päätimme kuitenkin piipahtaa kysymässä asiasta ja kuinka ollakaan - asia oli jo selvitetty. Tai siis ei. Tavattoman puhelias mekaanikko oli tutkinut laitteen ja totesi, ettei hän löytänyt siitä mitään vikaa. Hiukan tavallista jäykempi se kuulemma on, muttei kuitenkaan merkittävästi. Noin kymmenen minuutin perusteellisen hydrauliikkaluennon jälkeen pääsimme lähtemään. Lasku oli helpotukseksemme vain 35 €.

Lopputulos: IHAN niin jäykkä ruoriohjaus hydrauliyksikön paikalleen asennuksen jälkeen ei enää ole, mutta kuitenkin jäykempi kuin ilman sitä. Päätimme tulla toimeen asian kanssa ja katsoa Grenadalla, löytyisikö sieltä joku joka osaisi kertoa missä vika on (ja korjata sen).

Emme ole olleet aivan tyytyväisiä Bruce-ankkurimme pitoon. Pohjassa on monin paikoin heinää tai jotain kasvustoa ja tuntuu sitä, ettei Brucemme oikein pääse pureutumaan sen läpi riittävästi kunnon pitoa ajatellen. Olimme katselleet ja mittailleet venetarvikeliikkeissä Kobra-ankkuria ja ajattelimme, että se saattaisi käydä meille. Neetissä ankkuri menee keulan sisälle, joten mikä tahansa ankkuri ei meille sovi.

Saimme Maxi-Marinesta avokaupalla Kobran testattavaksi. Ei käynyt, varsi oli aivan liian pitkä. Se siitä sitten, tyydymme entiseen.

Lauantaina kyllästyimme poijussa roikkumiseen ja siirryimme Sainte Annen ankkuripaikalle ”uusiin” maisemiin. Sen verran usein olemme siellä jo ankkuroineet, että tällä kertaa osasimme ajaa suoraan samoille kulmille kuin viimeksikin ja saimme ankkurin pitämään ensimmäisellä yrityksellä.

Sunnuntaina ajoimme kylälle. Kirkonmenot olivat juuri päättymässä ja kirkon edustalla oli melko paljon väkeä, osa juhla-asuissa. Jotain tavallisuudesta poikkeavaa oli selvästi meneillään.

Asia selvisi pian. Täälläkin juhlittiin 1. maailmansodan päättymisen muistopäivää. Kirkosta asteli arvokkaasti mustissa puvuissaan kaksi vanhaa herraa kantaen Ranskan lippuja. Heidän perässään tuli joukko miehiä valtavat prenikkarivit rintapielissään, sen jälkeen naisväkeä juhla-asuissaan. Viimeisenä asteli ulos ”rahvas” tavallisissa vähän vaatimattomammissa sunnuntaiasuissaan.

1. maailmansodan päättymisjuhlallisuudet

Kirkon edestä kulkue jatkoi marssimusiikin tahdissa rantakatua pitkin muistomerkille, jonka juurella pidettiin puheita. Marssimusiikin alkaessa soida olin oikein innoissani, sillä pidän sen lajin orkestereiden kuuntelemisesta ja katselemisesta. Pettymys: musiikki tulikin kaiuttimista! No, juhlavaa oli joka tapauksessa. Juhlapuheiden alkaessa jatkoimme matkaamme.

Istuskelimme vielä oluiden ajan katukahvilassa pääkadun vierellä ja seurailimme kadun vilinää. Huomasimme selvästi, että turistiaika on alkamassa, sillä kohtalaisen kalpeata väkeä oli liikkeellä huomattavasti enemmän kuin mitä olemme tänä talvena aiemmin nähneet. Kaupan kaiuttimista soitettiin Karibian-musiikkia ja nautimme täysin siemauksin olostamme.

Illalla Kari huomasi, että dingistämme oli toinen airo ja sen mukana osittain liimauksistaan irronnut hankainkin mennyt menojaan. Voi että harmitti. Se oli ollut irrallaan jo hyvän aikaa, mutta nyt on tullut taivaalta vettä niin usein ja paljon, ettei liimaushommista ole tullut mitään. Nyt ei sitten ollut enää liimattavaakaan.

Olemme täällä usein ihmetelleet, miten monet uskaltavat liikkua dingeillään ilman minkäänlaisia airoja tai edes melaa. Perämoottori on kuitenkin perämoottori ja se nyt voi tehdä tenän joskus. Mitäs teet jos ei ole airoja? En ikinä uskaltaisi lähteä liikkeelle ilman!

No, nyt oli kuitenkin pakko liikkua yhden airon varassa siihen asti kun saisimme jostain hankituksi uuden hankaimen ja airon. Pelkäsimme, että ne saattaisivat etsityttää itseään pitkään.

Eikä mitä. Meillä oli tuuria. Ensimmäisellä yrityksellä, kumiveneitä ja pelastuslauttoja huoltavasta liikkeestä, löytyi mitä tarvitsimme. Iloitsimme myös siitä, että meidän ei tarvinnut ostaa pakkauksen molempia airoja vaan voimme ostaa vain yhden. Selvisimme 65 euron laskulla. Nyt sitten tarvitaan vielä riittävästi poutaa liimauksen kuivumisen ajaksi!

Maanantaina iltapäivällä kävimme kirjautumassa ulos Martiniquelta ja Ranskanmaalta. Nostimme perämoottorin peräkaiteeseen ja dingin kannelle. Aamulla nostaisimme purjeet ja jatkaisimme matkaa St. Lucian Rodney Bayhin.

24 mailin purjehdus oli mitä mainioin. Tuulikulma oli aika tiukka, mutta pääsimme kuitenkin hienosti yhdellä halssilla koko matkan. Autopilotti hoiteli ohjaushommat moitteettomasti. Tuulta oli 8 – 12 m/s ja tietenkin aallokko saarten välissä melko korkeaa. Kauniisti Neeti aallot otti ja vain kaksi kertaa Kari sai suihkut päälleen peräpenkillä istuessaan.

Lentokalat loikkivat aallokossa ja pitkät matkat Neetin ympärillä lenteli lintuja pyydystäen niitä. Mietimme, että aiheuttiko veneemme veden pintaan tai virtauksiin jotain sellaista, joka sai lentokalat erityisesti ”lentämään”. Linnut kalastelivat nimittäin nimenomaan meidän lähellämme. Tiedä häntä.

Rodney Bayn ankkuripaikka oli ällistyttävän tyhjä, ehkä kymmenkunta venettä, joista osa ilmiselvästi asumattomia. Laskimme ankkurin määrätietoisesti samalle alueelle, jossa olimme aiemmin todenneet pidon hyväksi. Ensimmäisellä yrityksellä nappasi.

Hedelmäkauppias

Hädin tuskin olimme saaneet ankkurin alas, kun viereemme ajoi melkoinen ilmestys. Laudoista kyhätty veneentapainen, jossa oli kattona ja seininä kuivuneita palmunlehviä. Melkoinen heinäkasa! Innokas hedelmäkauppiashan se siinä. Ostimme banaaneja – ja hyviä ne olivatkin.

Kohteliaisuuslipun vaihto ja keltainen lippu ylös. Kävisimme kirjautumassa sisään St. Lucialle vasta seuraavana päivänä.

Iltapäivän aikana alkoi veneitä tulla seuraksemme. Katamaraaneja enimmäkseen.  Nyt näimme tämän talven ensimmäiset ruotsalaiset, pienehkön teräsveneen.

Yö oli levoton. Tuuli oli puuskainen, välillä aika kovakin ja suunta muuttui sinne tänne. Ankkuriköysi nyki ja kiskoi ja piti ääntä. Vettäkin tuli välillä kuin saavista kaataen. Nukuimme melko huonosti. Keulahytissä ei voinut nukkua ollenkaan, vaan päädyimme molemmat salongin sohville yrittämään nukkumista.

Kirjautuminen ei ollut yhtä näppärää kuin Ranskan saarilla. Täytimme kuulakärkikynällä kalkkeeripaperein varustetun nelisivuisen ja –värisen paperinivaskan ja lisäksi molemmat Immigrationille omat plankettimme. Yhdellä tiskillä leimattiin tämä kirjava paperinivaska, sitten sen kanssa piti mennä toiseen huoneeseen, jossa otettiin vastaan Immigration-lappuset ja yksi värillinen paperi. Vihreä piti laittaa viereiselle pöydälle ja tulla runsaan tunnin kuluttua takaisin, kun virkailija olisi saapunut.

No eihän siinä mikään auttanut. Päätimme kävellä telakalle kysymään Nereidille nostoa ja telakkapaikkaa seuraavalle viikolle. Saimme toivomamme ajan eli seuraavan viikon maanantaiksi kello 8.

Paluumatkalla kävimme tutustumassa rautakaupan ja venetarvikeliikkeen tarjontaan ja jotain tarttui mukaankin. Venetarvikeliikkeessä saa ostokset verovapaana, kun esittää maahantulolomakkeen. Uudistimme siis viimetalvisen kirjautumisemme liikkeen rekisteriin.

Vihreän lomakkeen virkailija ei ollut saapunut yhdeltätoista eikä vielä varttia ylikään. Kun kyselimme asiasta, meille kerrottiin että hän on lapsensa kanssa lääkärissä eikä ole tietoa paluuajasta. (Miksi meidät pyydettiin takaisin yhdeltätoista…?) Meille sanottiin, että voisimme tulla huomenna tai jonain toisena päivänä. Selvä pyy.

Nyt muistimmekin, että Marigot Bayssa meille taisi käydä samalla tavalla vihreän lomakkeen käsittelyn kanssa. Virkailijaa ei ikinä näkynyt, vaikka kävimme monta kertaa häntä tavoittelemassa. Silloin jäi asia hoitamatta.

Ajattelimme, että josko menisimme laituriin viideksi yöksi odottelemaan telakalle pääsyä. Kävimme marinan konttorissa kysymässä, olisiko tilaa ja olihan sitä. Onneksi älysin kuitenkin kysyä hintaa: meiltä yli 32 $ (US) / vuorokausi, ilman sähköä ja vettä! Kiitos ei. Parikymppiä olisi vielä mennyt, mutta 32 dollaria tuntui aika paljolta. Päätimme pysyä ankkurissa.

Ankkuripaikka on muuten ihan hyvä, mutta valitettavasti paikalliset moottoriveneet viis veisaavat ankkuroiduista veneistä. Ne ajavat tuhatta ja sataa ja tekevät melkoisia aaltoja. Myös vesiskoottereita pörrää valoisan aikaan yhtenään edes takaisin.

Hobie cat- ja muita pikkupurjeveneitä seikkailee veneiden välissä ja niitä on mukava seurata. Samoin kuin tietenkin niitä, jotka liikkuvat liitovarjon avulla laudalla hurjaa vauhtia pitkin veden pintaa (en nyt millään saa päähäni, miten tätä vesiurheilulajia nimitetään…)

Vielä säästä. Vettä on tullut. Aiemmin sateet ovat olleet kuuroluontoisia, joskus ankariakin mutta lylyitä. Nyt on lähes joka päivä satanut tuntikausia ja rankasti. Le Marinissa ollessamme vettä tuli niin paljon, että valumavedet värjäsivät lahden veden aivan sameanruskeaksi. Kumiveneen olemme joutuneet nostamaan Neetin laidalle ilmaan muutamaksi yöksi, koska olemme pelänneet sen uppoavan vesikuorman takia.

Kaikki luukut pitää muistaa laittaa huolella kiinni joka kerta veneestä poistuttaessa. Yhden kerran oli keulaluukku jäänyt raolleen ja tietysti vettä roiskui sen verran, että sängyt kastuvat.

Olemme keränneet sadevettä biministä. Vajaan parin neliön bimininpuolikkaasta saamme ankarien kuurojen aikana helposti yli puoli sangollista vettä ohjaamalla veden valumaan narua pitkin sankoihin.

Nyt kun emme enää ole Ranskassa, joudumme käymään maissa käyttääksemme nettiä. Suomen liittymillä netin käytön hinnat ovat todella suolaiset! Meillä on olemassa viime talvena Bequialta hankittu SIM-kortti, johon lataamme jossain välissä puheaikaa ja dataa. Kun vielä muistaisimme, minkä operaattorin SIM meillä on ; ).

Pelkän toimivan puhelinoperaattorin löytäminenkin täällä vaati tunnin-puolentoista jumpan molempien kännyköillä. Minun puhelimeni ei millään tahtonut löytää operaattoria, jonka välityksellä saisi tekstiviestit kulkemaan.

Luulimme jo hurrikaaniuhkien olleen ohi, mutta pari päivää sitten trooppinen myrsky lähestyi Karibiaa. Ei se sitten hurrikaaniksi yltynyt ja kääntyi luoteeseen päin. Marraskuun loppupuolelle asti on kuitenkin syytä seurata Atlantin säätä, että osaamme lähteä alta pois jos myräkkä alkaa lähestyä.

Seuraavaksi ohjelmassa on ruokavarastojen täydennystä (täällä on oikein hyvä suuri ruokakauppa). Hankimme valmiiksi kaikki pohjan maalaukseen liittyvät tarvikkeet. Aiomme myös kiillotuttaa Neetin kyljet, joten kiillotustarvikkeitakin tarvitaan. Muovilaatikot, joissa säilytetään erinäisiä tarvikkeita ja työkaluja ynnä muuta sälää, alkavat olla tiensä päässä. Sellaisiakin pitäisi löytää jostain, kuten myös ruuvi- ja nippelilokerikkoja. Olemme etsineet niitä jo hyvän aikaa. Täällä saa etsiä pitkään ja hartaasti monia sellaisia tavaroita jotka löydämme Suomessa vaikka ihan tavallisesta vähänkin suuremmasta ruokakaupasta.

Vihreän lomakkeen palauttaminen onnistui tällä kertaa jonottelematta. Maksu oli 30 EC eli kymmenkunta euroa.

Ruokakaupasta löytyi Ryvita-näkkileipää ihan useampaa laatua. Ostimme ensimmäiseen hätään neljä pakettia sitä tumminta ja voi että maistui hyvältä katkarapu-vihanneskeiton kanssa! Kahvin laita oli huomattavasti kehnommin. Suomessa meillä on hyllymetrikaupalla erilaisia kahveja, täällä vain kahta laatua suodatinkahvia. Murukahveja oli sitten siitäkin edestä.

Haahuilimme kyseisessä kaupassa hyllyjen välissä edes takaisin etsien milloin mitäkin ja kuinka ollakaan: Yks’kaks vieressäni seisoi nuori mies, kosketti olkapäätäni ja sanoi jotain. Kun en ymmärtänyt, hän teki tupakan polttamiseleen. Tarjolla olisi siis ollut ruohoa. Karille oli käynyt samalla tavalla – ensimmäistä kertaa tämän reissun aikana moista tarjontaa.

On vielä mainittava, että tätä kirjoittaessani - kello 16.20 – ei ole vielä satanut koko päivänä. Emme edes muista, milloin viimeksi on ollut sateeton päivä! Toivottavasti niitä sattuu ensi viikollekin, että pohjan maalaus ja kylkien kiillotus onnistuvat.

Perinnepurjehdusta Le Marinissa

Fort de France – Petit Anse d’Arlet – Ste. Anne - Le Marin / 24.10 – 3.11.2018

Fort de Francen teatterin sisäpiha

Kelluskelimme Fort de Francen ankkuripaikalla sunnuntaiaamuun saakka. Monta päivää oli aivan ällistyttävän tyyntä ja jouduimme jopa vähän miettimään sähkön riittävyyttä, kun aurinko ei aina paistanut täydeltä terältään ja tuuligeneraattori ei inahtanutkaan päiväkausiin. (Ei akkujen varaus alle 80 % laskenut, mutta yöllä emme hennoneet polttaa ankkurivaloa, vaan viritimme sitlooraan Suomesta tuodun led-valoilla toimivan myrskylyhdyn.)

Päivisin kävimme kauppareissuilla kantaen yhdestä kaupasta yhtä ja toisesta toista elintarviketta. Kaiken kaikkiaan kaupunki oli todella hiljainen viime talveen verrattuna. Viime talvena kauppiaita ja ihmisiä vilissyt kauppakatu oli varsin hiljainen. Katukauppiaita oli paikalla vain jokunen ja monet liikkeistä suljettuina.

Rannalla sentään oli elämää, varsinkin iltaisin. Yhteysaluslaiturilla musisoitiin harva se ilta – steel-rumpu ja rummut. Eräänä iltana kävimme paikan päällä katsomassa ja siellähän oli ainakin kolme sukupolvea paikan päällä. Äiti oli yleisönä, isä ja ehkä joku kaverinsa soitti, isoisä innosti paria 7-9- vuotiasta pikkupoikaa taputtamaan tahtia… mukavaa meininkiä.

Dingilaiturilla oli myös monen ikäisiä ihmisiä puhaltamassa simpukankuoriin. Ääntä niistä toki lähti, mutta ei kovinkaan soitannollista.

Monena iltana, iltakymmenen jälkeen (kun meidän nukkumaanmenoaikamme oli mennyt ohi jo aikaa sitten) oli monenlaista musisointia. Perjantai-iltana oli oikein kunnon jazz-jamit!

Sunnuntaiaamuna oli aika viimein vaihtaa paikkaa. Läksimme aamulla ensin ruokakauppaan hakemaan evästä useammaksi päiväksi. Koska moneen päivään ei ollut satanut, jätin päiväkausia mukanani raahaamani sateenvarjon Neetiin ja kuinka ollakaan – paluumatkalla satoi! No, mitä pienestä lämpöisestä sadekuurosta…

…jota sitten riittikin melkein koko 8,2 mailin matkalle Petit Anse d’Arletiin. Vettä tuli välillä ihan kaatamalla! Tuulta ei juurikaan ollut, välillä pääsimme purjein pienen matkan ja sitten taas moottoroitiin.

Ruorimme oli ollut pitemmän aikaa aivan järkyttävän jäykkä ja Kari oli ennen lähtöamme kytkenyt hydrauliohjauksen pois päältä. Ruori totteli melkein ajatuksestakin, kun aiemmin oli saanut vääntää melkein hampaat irvessä. Totesimme, että hydrauliyksikkö pitää viedä jonnekin tutkittavaksi.

Ankkuripaikalla oli hyvin tilaa ja laskimme ankkurin kuuteen metriin kristallinkirkkaaseen veteen kolmen muun reissuveneen seuraksi. Puoliltapäivin sade hellitti ja paikalle alkoi tulla paikallisia moottoriveneitä. Ne ankkuroituvat kolmekin vierekkäin kylki kylkeen sunnuntaipäivää viettämään.

Ilta hämärtyy Petit Anse d'Arletissa

Illalla kylällä juhlistettiin sunnuntai-iltaa äänekkäällä musiikilla, mutta se tuli sen verran kaukaa, ettei ollut häiriöksi.

Uiskentelimme, Kari snorklaili, tarkkailimme yllättävän vilkasta oli kulkevaa veneliikennettä ja vain nautiskelimme kauniista ankkkuripaikastamme.

Tiistaiaamuna, illalla hiukan turhan kuoppaisen mutta yön aikana rauhoittuneen yön jälkeen jatkoimme aamulla matkaa Sainte Annen ankkuripaikalle. Alkumatkan moottoroimme vastatuuleen, mutta tunnin kuluttua aloimme luovia. Kyllä sitä hinkattiinkin, mutta koska meillä ei ollut mitään kiirettä, vendasimme kerran toisensa jälkeen.

Ste. Annessakin oli hyvin tilaa. Huomaa kyllä, että kausi ei ole vielä alkanut. Vaikka pohjan pitäisi olla hiekkaa, saimme ankkurin pitämään vasta neljännellä yrityksellä. (Harkinnassa on Bruce-ankkurimme vaihtaminen johonkin toiseen merkkiin. Ongelmana on se, että ankkuri menee keulassa rungon sisään ja pukspröötikin aiheuttaa omat haasteensa. Saa nähdä.)

Iltapäivän mittaan alkoi kävelyttää ja päätimme lähteä vielä ennen illan pimenemistä käymään kylillä. Koska - kuten aiemmin mainitsinkin, sähköntuotanto ei ollut ollut viime aikoina kovinkaan runsasta. Siispä jätimme sitlooraan vain myrskylyhdyn emmekä sytyttäneet ankkurivaloa. VIRHE!!!!

Perämoottori kiukkuili jo vähän lähtiessä, mutta toimi kuitenkin. Ajelimme kylälle, kävimme kävelemässä hiljaistakin hiljaisemmalla kadulla, piipahdimme muutamassa auki olevassa kaupassa ja söimme jäätelöt.

Ilta alkoi hämärtää kun läksimme takaisin Neetille. Moottori käynnistyi, mutta sammui melkein heti eikä sen jälkeen suostunut enää toimimaan. No, onneksi meillä on airot (joita ei näköjään ole läheskään kaikissa dingeissä!). Kari alkoi soutaa. Kuinka ollakaan, toisen hankaimen liimaus petti! Soutaminen hankaloitui huomattavasti.

Ilta hämärtyi edellenkin. Meillä ei ollut ihan tarkkaa käsitystä Neetin sijainnista. Ei tuntunut kivalta.

Onneksi ystävällinen kanssaveneilijä tuli tarjoamaan hinausapua ja kyseli minne päin lähdetään. Olimme ankkuroineet punaisen purjeveneen lähelle ja niinpä viittoilimme sinne päin. Neetiä ei näkynyt missään! Paniikki alkoi iskeä – onko se lähtenyt ajelehtimaan tai varastettu? Missään kaukana ei kuitenkaan näkynyt ajelehtivaa venettä joten se vaihtoehto oli oletettavasti pois suljettu.

Pohdimme asiaa uudelleen ja totesimme, että olimme ehkä väärässä suunnassa. Illan koko ajan pimetessä hinaajamme siis läksi toiseen suuntaan. Yritimme silmä tarkkana tähyillä sitä punaista venettä ja Neetin sitloorassa palavaa valoa. (Kari ei tietenkään nähnyt mitään, koska päässä oli aurinkolasit. Hän huomasi sen vasta löydettyämme Neetin.)

Niin, löytyihän se juuri sieltä minne sen olimme jättäneetkin. Hinaajamme naureskeli meille, että ottakaa ensi kerralla kompassi mukaan! Mitään korvausta hän ei avustaan huolinut, sanoi vain, että ”tehkää hänelle sama sitten ensi kerralla”.

Tarinan opetus: 1) Ankkurivalo päälle jos veneestä lähdetään eka kertaa iltahämärissä. 2) Käsi-GPS mukaan tai Google Mapsista kuvaruutukopio veneen sijainnista.

Seuraavana aamuna Kari purki, puhdisti ja kokosi perämoottorin kaasuttimen. Mitään vikaa ei näyttänyt olevan. Moottori ei vain toiminut. Viimein vika löytyi bensaletkun moottoripään liittimestä, jonka kanssa olimme taistelleet aiemminkin.

Jostain Le Marinista olimme viime talvena ostaneet tämän uuden, josta oli tiiviste taas rikki. Muistelimme ostaneemme toisenkin liittimen ja käänsimme kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin paikat nurin sitä etsiessämme. Ei löytynyt. Ei siis auttanut muu kuin Kari tiivisti liittimen vulkanoivalla teipillä. Toivoimme purkkavirityksen kestävän siihen asti, että löytäisimme uuden osan.

Yritin etukäteen varata netin kautta poijupaikan Le Marinista, mutta sivusto jumitti täysin enkä siis saanut varausta lähtemään. Ajoimme siis torstaiaamuna (täällä pyhäinpäivä) marinaan päin ja aikani VHF:ään huhuiltuani sain yhteyden ja tiedustelin paikkaa viikoksi. Vastaus oli, että ota yhteyttä uudelleen tunnin kuluttua… hinkata nyt sitten väylällä tunti odotellen – voi ei!

Onneksi polttoainelaiturilla ei ollut ruuhkaa ja menimme sinne tankkaamaan vettä. Olimme tankanneet edellisen kerran 17 vuorokautta sitten ja olimme huolissamme vesitilanteestamme, sillä vesitankin mittari oli lakannut näyttämästä lähtiessämme (tankin ollessa täysi). Huoli oli turha, vettä olisi riittänyt vielä vaikka kuinka, sillä tankkiin(220 l) meni vain 137 litraa. (Tähän selvitykseksi sen verran, että juomme pullovettä. Tiskiin käytetään osin tankki- osin merivettä, riippuen siitä miten vähän paljon veneitä ankkuripaikalla on. Ruuanlaittoon käytetään tankkivettä, peseytymiseen enimmäkseen merivettä, huuhteluun ehkä tankista.)

Handy Duck- poijuhakamme sai taas satamahenkilökunnan kommentoimaan ”Bravo!”. Poijut ovat aika matalalla ja useimmiten veneet eivät pysty omatoimisesti kiinnittymään niihin. Meiltä poijuihin tottuneiltahan se hyvillä välineillämme sujuu!

Le Marinin marina ja ympäristö tuntuu niin kotoisalta. Täällä on oikein mukava olla. (Miten viime talvena harmittikin notkua täällä ja odottaa peräsimen valmistumista!!!)

Veneitä täällä on valtavan paljon, sekä laiturissa että poijuissa. Näyttää kuitenkin siltä, että suurin osa on kesätauolla. Perä- tai kohteliaisuuslippuja on harvoissa ja suurimmasta osasta näyttävät purjeet olevan poissa. Myös dingilaitureista huomaa, ettei kausi ole vielä alkanut. Niihin mahtuu oikein hyvin. Talvella sain änkeä, tunkea ja punkea sekaan ja välillä vielä kömpiä muiden dingien yli laiturille.

Olemme kierrelleet venetarvikeliikkeitä etsien sitä perämoottorin polttoaineletkun liitintä. Löytyi yksi, 50 €. Vaikka sen pitäisi olla Tohatsuun, mutta ei sovi. Löytyi toinen, 10,50 €. Ei käy. Tässä välissä ostimme jo muutaman tiivisteenkin (4,20 €), kumpikaan ei käy. Viimein, viimeisestä mahdollisesta kaupasta, löytyi sopiva (13,50 €). Ja kaiken kukkuraksi: koko kaupassa ei ollut mitään muita vastaavia kuin liittimiä kuin tätä yhtä plaatua. Haemme huomenna vielä toisen varalle. Toivotaan, että saamme nuo käymättömät vaihdettua johonkin muuhun tavaraan.

Sopivaa vesimittarin anturia ei ole missään. Ehkä joskus jostain muualta. Tyydymme siis toistaiseksi arviolaskelmiin veden määrästä.

SPOTia ei ole vielä löytynyt. Useimmissa liikkeissä ei ole edes aavistustakaan, mistä laitteesta on kysymys. Vielä yksi, vasta maanantaiaina avoinna oleva vene-elektroniikkaliike on kokeilematta. Jos siellä ei tärppää, teemme nettitilauksen Saksaan SVB:lle ja alamme odotella jännityksellä, millaisella toimitusajalla ja mahdollisilla tulli- ja muilla hässäköillä saamme sen käsiimme.

Tarkoituksenamme on teettää keulapurjeasetuksillemme muutoksia. Vaihdamme genoalle uuden Profurl-rullalaitteen ja siirrämme sen takaisin pukspröötin kärkeen. Fokalle asennetaan nykyinen genoan rullalaite ja se siirretään keulaan päin. Maanantaiaamuna klo 9 – 10 pitäisi tekijän tulla Nereidiin katsomaan tilanne ja tekemään tarjous.

Kari irrotti ohjauksen hydrauliikkalaitteen ja kiikutamme sen Simo Winterille katsottavaksi alkuviikosta. Toivottavasti selviää, mikä ihme sitä oikein vaivaa.

Tässä sitä nyt lillutaan poijussa ainakin ensi torstaihin asti, otetaan elämä Karibia-rennosti ja katsotaan, miten hoidettavat asiat etenevät.