St. Georges’ – Tyrrell Bay (Carriacou) / 18. – 28.1.2018

Grenadan lippu

Perjantaina aamupäivällä kävimme vielä kerran tekemässä tutun reilun tunnin kävelylenkkimme. Juuri aamulla juttelimme siitä, että olimme selvinneet hyvin kastumatta lenkeistämme. Kuuluisat viimeiset sanat: satoihan se sitten tällä kertaa. Onneksi olimme kuuron aikaan sellaisessa kohdassa, että pääsimme puun alle suojaan. Kastuimme vain vähän.

Ohjausyksikön asentajia odotellessamme lounastimme rannan kuppilassa. Miehet tulivat ajallaan. Vanhempi herra jäi rannalle ja nuori kaveri tuli ohjausyksikköä asentamaan. Hän näytti NIIN nuorelta, mutta osasi kyllä homman niin kuin pitikin. Kari oli rakennellut valmiiksi mahdollisten vastaavien ongelmien varalle varakäynnistysjohdon kytkimineen, ja poika asensi myös sen paikalleen.

Moottori käynnistyi taas kuten kuuluikin. Huh helpotus.

Karin lähtiessä viemään asentajaa takaisin vyölaukun hihnassa roikkunut perämoottorin turvakatkaisin pääsi ilmeisestikin tippumaan mereen, koska sitä ei löytynyt mistään. Ei auttanut muu kuin viritellä naru sen tilalle. Tuli siis taas asiaa venetarvikeliikkeeseen.

Möhkäle ankkurissa

Lauantaiaamuna siirryimme 12 mailin matkan St. Georges’in ankkuripaikalle. Osan matkaa pääsimme purjein, osan jouduimme moottoroimaan. Tällä kertaa ankkurointi onnistui vasta neljännellä kerralla. Ensimmäisellä kerralla ankkurikettinkiä pakilla kiristettäessä siihen tarttui ISO betonimöhkäle tai mikä lienee ollutkaan. Kari sai viimein vasta kumiveneestä käsin irrotetuksi sen ankkurikoukusta. Vielä muutama kerta piti yrittää, ennen kuin pito löytyi. Sitten oltiinkin hyvin kiinni.

Swelliä oli jonkin verran ja Mt. Haartmanin ihanan tasaisen ankkuripaikan jälkeen keikutus ihan häiritsi ensimmäisenä iltana. Sitten taas totuimme epätasaiseen olotilaan.

Kauppareissulla

Sunnuntaina teimme  aikamme kuluksi oikein mukavan kauppareissun tuttuun ostoskeskukseen. jossa olimme käyneet jo kahdesti pikkubussikyydillä.   Tällä kertaa jollailimme Grand Anse Beachin ainoalle dingilaiturille ja kävelimme pitkin upeata, melko tyhjää hiekkarantaa aivan ostoskeskuksen lähelle. Hieno ostosmatka kerrassaan.

Maanantaina saimme ostetuksi perämoottorin turvakatkaisimen ja ruokaa useiksi päiviksi eteenpäin. Viinikaupassa kävimme hakemassa täydennystä jo kovasti vajentuneeseen juomavarastoomme. Illalla sitten perämoottori Neetin perään, kumivene kannelle ja vene aamua varten lähtökuntoon.

33,6 mailia Carriacoun Tyrrel Bayn ankkuripaikalle oli melkoista taistelua. Tuuli oli puuskaista, välillä vain pari metriä ja sitten taas viuhui. Grenadan kupeessa tuulen suunta vaihteli jatkuvasti. Saaren suojasta päästyämme purjehdimme tiukassa tuulikulmassa 7 – 11 sekuntimetrin tuulessa. Kun vielä virtakin sorti Neetiä länteen päin, päädyimme Tyrrel Bayn kohdalle 7 mailin päähän. Aallokko oli aika korkeata, joten emme viitsineet yrittääkään luovimista vaan moottoroimme täysin vastaiseen tämän loppumatkan.

Ankkuripaikka löytyi hyvin melko läheltä rantaa ja saimme ankkurin heti pitämään.

Illalla iloinen yllätys: ARC-kisassa Atlantin ylittäneen Lunnin porukka Reko. Satu, Roope ja Oskar kävivät meitä tervehtimässä. Lunni nostettaisiin seuraavana päivänä ylös telakalle pohjan huoltoon ja vesilinjan nostoon. Tapasimme vielä useita kertoja, vaihdoimme vinkkejä ankkuripaikoista ja saimmepa vaihdetuksi kirjojakin.

Paradise Beach

Ennusteet lupasivat pitkäksi aikaa kovahkoja tuulia ja korkeasta swellistäkin varoiteltiin. Otimme siis rauhallisesti ja kuluttelimme päiviämme käyden lähistöllä kävelylenkeillä. Kauniille Paradice Beachille oli noin kolme kilometriä. Oikein mukava kävelyreitti, jos unohtaa äänimerkeillään meidät vähän väliä säikytelleet autot…

Kylä on vilkastunut huomattavasti sitten viime käyntimme. Nyt melkein kaikki pikku kuppilat ja vihanneskojut ovat auki. Veneitä tulee ja menee päivittäin lukuisia. Le Phare Bleussa tapaamamme Nilskin viipyi pari yötä. Tyttöystävä Steffi palasi jo Saksaan ja nyt Nils suuntaa kohti Martiniqueta, josta joku ystävä tulee miehistöksi joksikin aikaa.

Samassa suunnassa kapusimme Mt. St. Louisin kukkulan suuntaan. Ylös asti emme sentään kavunneet. Hienoja maisemia.

Laidunmaita

Telakan ohi oikealle tie jatkuu hiekkatienä. Sitä kävimme pariinkin kertaan tallustelemassa. Tien varrella on valtavia vuohien ja lampaiden laidunmaita. Monet niistä ovat jo melkoisen tarkkaan kaluttuja. Jotkut aidatut alueet odottelevat vuoroaan. Mietimme, että mahtavat elikot olla onnellisia kun pääsevät popsimaan kunnon pitkää heinää melkein maan tasalle jyrsityn sijaan.

Peikkometsä

Rannan lähellä on puita, joiden päällä kasvaa erikoista päällyskasvillisuutta. Tuli ihan sellainen olo, kuin olisi peikkometsässä. Vihoviimeisen niemen luona on kaunis kirkasvetinen lahti. Yksi purjevene oli siellä ankkurissa. Aika tavalla näytti keikkuvan.

Roope suoritti täällä sukellustutkinnon ja oli käynyt tässä(kin) lahdessa sukeltamassa. Reko näytti meille kuvia sieltä. Hienoja koralleja ja kaloja.

Näkymä sairaalan pihalta

Kävimme Simonin kyydissä kahden tunnin saarikierroksella (200 EC). Saari on mäkinen, joten mutkia ja mäkiä näillä kapeilla teillä riitti. Onneksi Simon ajoi rauhallisesti, ettei tarvinnut pelätä. Maisemat olivat tietenkin mahtavia. Saaren sairaala on korkealla mäen päällä. Sellaisia maisemia kelpaa katsella sairaanakin.

Kuunarin rakennusta

Kävimme itärannalla katsomassa veneveistämöä. Työn alla on ollut nyt kaksi vuotta puinen kuunari. Puutavara (mahonki) tuodaan Hondurasista. Täkäläisiä mahonkipuita ei kuulemma kaadeta.

Kahdessa tunnissa ehdin kysellä yhtä ja toista Carriacoun historiasta ja elämästä tällä saarella. Politiikkaakin sivuttiin vähän. Simon kehui kovasti Ronald Reagania. Hänen aikanaan (1983) USA auttoi 1974 itsenäistyneen ja sen jälkeen kommunistien hallinnoiman maan irti kommunismihallinnosta.

Kovasti täällä ollaan isänmaallisia. Tälläkin autoraissulla nakyi Grenadan värein (punainen, keltainen, vihreä) maalattuja bussikatoksia, liikenteenjakajia, aitoja, portteja, seiniä, ikkunaluukkuja, penkkejä ja kaikkea mahdollista. Kaiken lisäksi itsenäisyyspäivä on tulossa helmikuun alussa ja jo nyt juhlaliput ja viirit Grenadan väreissä koristavat katuja, aukioita ja pihoja.

Maanantaiaamuna kävimme tekemässä ruokaostokset useammaksi päiväksi. Valitettavasti tuorelihakylmähylly ammotti tyhjyyttään, mutta pakasteosastolta sentään löytyi evästä.

Huomisaamuna nostamme ankkurin ja jatkamme matkaa.

Phare Bleu – Mt. Haartman Bay / 10. – 17.1.2018

Meillä valokuvataan!

Ilmeisesti jonkun yksityinen asumus, sillä mitään tietoja siitä emme löytäneet - emmekä edes tietä sen lähelle...

Matka jatkui. Meriteitse kokonaiset 4,45 mailia riuttoja kierrellen, linnuntietä matkaa tähän uuteen ankkuripaikkaan oli 1,5 mailia.

Lähtöaamuna koimme harmistuksen hetkiä, kun piti tankkaaman vesisäiliö täyteen. Laiturille ei tullutkaan vettä! Käpsyttelimme marinan konttoriin ilmoittamaan asiasta ja saman tien kaveri läksi selvittämään asia ja sai asian onneksi saman tien korjatuksi.

Piipahdimme Immmigrationissa anomassa 14.1. päättyvään ”oleskelulupaamme” jatkoaikaa. Ystävällinen virkailija, jolle olemme aina ohi kulkiessamme vilkutelleet, täytteli ja leimasi lappuset. Saamme olla Grenadalla ja Carriacoulla 14.2. saakka.

Neeti Mt. Haartman Bayssa

Phare Bleun lahdesta ulos ajettuamme avasimme genoan ja vähän matkaa pääsimme purjein. Sitten piti taas ruveta pujottelemaan matalikkojen välistä Mt. Haartmanin ankkurilahteen. Yritimme ensin ankkuroitua lähemmäs lahden suuta, mutta ankkuri ei pitänyt ollenkaan. Kun nostimme sen ylös, kävi ilmi että pohja oli silkkaa savivelliä. Ajoimme sitten peremmälle ja yritimme sovittaa Neetiä ankkuroitujen veneiden ja tyhjien poijujen väliin. Vasta neljännellä yrityksellä Neeti asettui hyvin, riittävän kauas rannasta, poijuista ja naapureista. Perän takana on kelluva Oasis-ravintola. 

Tällä lahdella näyttää olevan melko paljon asumattomia veneitä. Purjeet on riisuttu pois eikä niissä ole mitään elämää. Asuttuja veneitä – olemme laskeneet iltaisin ankkurivaloja – on ollut kymmenkunta tai allekin. Enemmän tai vähemmän epämääräisen näköisiä vesipönttöpoijuviritelmiä on tyhjillään aika paljon.

Rannalla on Secret Harbour-marina ja hotelli ravintoloineen. Karin syntymäpäivänä kävimme siellä syömässä ja ruoka oli oikein hyvää ja kohtuuhintaistakin. Laiturissa on runsaasti tyhjää tilaa. (Missähän ihmeessä kaikki veneet ovat?) Dingilaituri on oikein hyvä ja siinäkin on tilaa mainiosti. Rannalla olevassa kyltissä tosin sanotaan, että kiinnittyminen on sallittua vain marinan ja ravintolan asiakkaille, mutta emme ole antaneet sen häiritä eikä se näemmä ole häirinnyt henkilökuntaakaan.

Oasis iltavalaistuksessa

Oasis-ravintola on auki perjantaista sunnuntaihin puolesta päivästä iltaan. Asiakkaita sinne kuljetetaan myös yhteysveneellä. Kävimme siellä lauantai-iltana juomassa rommipunssit. Musiikki oli aivan kamalaa ja mahdottoman kovalla. Kauan emme siellä viihtyneet! Onneksi kuppila on Neetiin nähden tuulen alapuolella, joten aivan sietämätöntä meteli ei ollut – luukut tosin piti laittaa kiinni.

Ikävä kyllä Oasis-käyntimme jälkeisenä yönä heräsin kaameisiin vatsanväänteisiin. Vatsa oli aivan sekaisin ja oksettikin. Seuraavana päivänä olin repo rankana sohvan pohjalla ja Karillakin oli vatsanväänteitä. Luulemme, että saimme sieltä jonkun pöpön. Rommipunssien jäistä, ehkä? Selvisimme vaivasta kuitenkin onneksi yhden päivän hiljaiselolla.

Snorklausta riutan kupeessa

Vesi lahdella on aika sameaa. Kari kävi snorklaamassa katsoakseen, miten ankkuri makaa pohjassa,, mutta mitään ei näkynyt. Ei edes Neetin pohjaa erottanut. Kävimme myös  muutamassa paikassa katsomassa, näkyisikö kaloja, mutta turhaan. Huono näkyvyys eikä kaloja. Kilpikonna tai – konnia täällä sentään on. Silloin tällöin jossain pilkistää konnan pää.

Lahdella on jotain mielenkiintoisia virtauksia. Veneet ovat välillä miten päin sattuu. Toisten keula osoittaa itään, toisten länteen ja joidenkin sitten vielä jonnekin muualle. Tällaiseen paikkaan ankkuroidessa on syytä jättää pitkät välimatkat naapuriveneeseen, koska veneet eivät liiku samaan tahtiin ja samaan suuntaan niin kuin yleensä.

Kauppoja täällä ei ole lähimaillakaan. Tiistaisin ja perjantaisin marinasta ajaa shuttle-bussi samaiseen ostoskeskukseen, jossa kävimme Phare Bleu:sta. Hinta 15 EC / nenä.

Tälläydyimme hyvissä ajoin tiistaiaamuna rantaan odottelemaan bussia. Meidät neuvottiin mäen päälle tielle odottamaan. Kavutessamme kyytiin ihmettelimme, kun ketään muita ei näyttänyt olevan tulossa. Eikös mitä! Kuski ajoi mäkeä alas ravintolan eteen ja siellä oli iso joukko väkeä odottelemassa. Hädin tuskin mahduimme kaikki kasseinemme kyytiin.

Kyytiläiset kuulostivat amerikkalaisilta ja näyttivät kaikki tuntevan toisensa. Ja voi mahdoton sitä puheen porinaa! Musiikki ei tässä kyydissä soinut, mutta melkein sai korviaan pidellä kun takanamme käytiin toinen toistaan kovemmalla äänellä ainakin neljää eri keskustelua.

Koska kauppa oli jo meille tuttu, löysimme ostoksemme melko kivuttomasti. Paluukyytejä oli luvassa kaksi, kello 11 ja 12. Ennätimme ensimmäiseen. Onneksi paluumatkalle oli varattu kaksi autoa. Millään emme kaikki olisi ostoksinemme mahtuneet yhteen autoon.

Kyyti poikkesi vielä vihanneskaupassa ja samaisessa juomakaupassa, jossa olimme käyneet edelliselläkin ostosreissullamme.

Vähän ennätimme jutella matkakumppaniemmekin kanssa. Bussi oli noukkinut Prickly Baysta vanhan (selvisi, että yli 80 vuotias) naisen. Hän ja puolisonsa olivat seilanneet maailman meriä 22 vuotta. Mies oli kuollut 18 kuukautta sitten ja nyt tämä mummeli sitten seilailee itsekseen!

Olimme seuranneet ja naureskelleet aamuisin naista, joka on uinut Neetin ohi marinasta vastarannalle päin. Hän mennä loiskuttelee enimmäkseen selkää kaikessa rauhassa – ja laulaa! Hänen lähestymisensä kuulee jo kaukaa. Nyt hänen henkilöllisyytensä paljastui meille. Hän on norjalainen ja asustelee marinan vieressä olevassa talossa – Meillä lieneekö joku hotelli vai mikä.

Näillä kulmin on mahdottoman hienot lenkkeilymaaastot. Kadut ovat (yhtä onnetonta hiekkatienpätkää lukuunottamatta) hyvässä kunnossa ja liikennettä ei ole kovinkaan paljoa. Harmittava seikka liikenteessä on kylläkin se, ettemme oikein tiedä, pitäisikö täällä kävellä tien oikeata vai vasenta reunaa (täällä on vasemmanpuoleinen liikenne). Vielä pahempaa on täkäläinen tapa töräyttää äänitorvella aina jalankulkijaa lähestyttäessä. Välillä sitä oikein säikähtää. Varsinkin autokouluautot (joita on PALJON) tööttäävät oikein pitkään ja hartaasti.

Pieni säikäys kävi, kun laskeuduimme yllä mainittua jyrkkää kehnoa hiekkatietä alas. Olimme kulkeneet siitä edellisenäkin päivänä kieli keskellä suuta ilman vahinkoja. Nyt sitä lähestyessämme sanoin Karille, että eiköhän siitä nytkin selvitä. Tien pinnalla oli paljon irtosoraa. Yhtä taloa ohitttaessamme monta koiraa syöksyi aidan viereen meitä tervehtimään. Keskittymiseni herpaantui hetkeksi ja sitten sitä mentiin! Kivet pyörivät kenkäni alla ja kaaduin. Vasen polveni (se, joka murtui viime kesänä) taittui linkkuun alleni. Kyllä sattui! Hetken aikaa piti puhallella ennen kuin uskalsin liikahtaakaan. Mitään pahempaa ei onneksi käynyt, tietysti verinaarmuja polvessa ja pitkin säärtä ja nilkkaa. Sille tielle emme enää menneet,

Talot teiden varsilla ovat valtavan suuria ja enimmäkseen todella hienoja ja hyvässä kunnossa. Tienvarret ja puutarhat kukoistavat. Nyt on esimerkiksi bougeanvillean kukinta-aika parhaimmillaan. Koska maasto on mäkistä, teiltä ja useimmista taloista on hienot näköalat. Jos ei merelle, niin ainakin toisille kukkuloille.

Lähes kaikki pihat on aidattu, osa muurein, osa vähän keveämmin aitaviritelmin. Useilla pihoilla on koira tai koiria, ja innokkaasti ne haukkuvat ohikulkijoille.

Ihmiset ovat ystävällisiä. Kaikki vastaantulijat tervehtivät ja erään talon verannalta huhuillaan ja huiskutellaan joka kerta, kun kuljemme ohi.

Erään talon verannalla oli husky. Vähän ihmettelimme, kun näissä olosuhteissa on moisen kylmässä viihtyvän koirarodun edustaja. Tämän koiran vuoksi tuijottelimme taloa erityisen tarkasti ja kuinka ollakaan: talon seinustalla yhdessä nurkassa oli pystyssä läjä jääkiekkomailoja! Päättelimme, että kenties tämä talo on jonkun jääkiekkomiljonäärin loma-asunto.

Näkymä Prickly Bayhin

Meillä on nyt ollut aikaa lenkkeillä täällä, sillä jäimme tänne jumiin.  Olimme lähdössä maanantaiaamuna jatkamaan matkaa St. Georgesiin. Neeti oli järjestetty purjehduskuntoon ja reitti riuttojen välistä oli suunniteltu. Mutta. Kone ei käynnistynyt! Mittaritauluun ei tullut virtaa! Kari tutki kaikki mahdolliset ongelmakohdat eikä asialle löytynyt muuta selitystä kuin se, että ohjausyksikköongelmamme toistui taas!  Kolmatta kertaa! Että harmitti ja harmittaa vieläkin!

Eihän siinä auttanut muu kuin ruveta miettimään, että miten tästä nyt selvitään. Lähimmät Volvon valtuuttamat liikkeet ovat St. Georgesissa ja St. David Bayssa. Kari soitti Helsinkiin jo tutuksi tulleelle Volvo-asiantuntijalle varmistaakseen, voisiko moottorin käynnistää suoraan ohi ohjausyksikön aiheuttamatta vahinkoa. Kuulemma voisi. Hetken harkitsimme St. Georgesiin lähtöä, mutta päätimme vielä selvittää muut vaihtoehdot,

Soitin St. Georgesiin ja sain langan päähän mekaanikon. Hän kertoi, ettei ohjausyksiköitä ole nyt varastossa, mutta niitä olisi tulossa lähipäivinä. Hän pyysi lähettämään moottorin tiedot, jotta hän pystyisi selvittämään Volvolta, onko kyseessä takuuasia.

Takuuseen menee, onneksi! Reklamaation paikka tämä kyllä on. On suorastaan vaarallista, että täällä riuttojen keskellä liikuttaessa ja ankkurissa ollessa ei voi luottaa moottoriin. Ja Volvon valitsimme laadun ja hyvien huoltomahdollisuuksien vuoksi (huom… eihän korjauksia  laadukkaaseen moottoriin pitäisi tarvitakaan..)

Tänään saimme tietää, että osa on saatu tullista ulos ja huomenna perjantaina iltapäivällä asentaja tulee tänne laittamaan osan paikalleen.  Toivomme tietysti nyt, että vika on ohjausyksikössä eikä jossain  muualla.

Jos kaikki menee niin kuin pitää, nostamme ankkurin lauantaiaamuna ja jatkamme matkaa. Onneksi tämä ankkuripaikka on ollut tasainen ja ympäristö maissakin oikein miellyttävä. Tämä pakollinen pysähdys ei ole ihan mahdottomasti harmittanut.

Noin sormenpaksuisia toukkia. Olisipa mielenkiintoista tietää, mitä niistä kuoriutuu!

Le Phare Bleu / 4 – 9.1.2019

Tutkailin edellisen reissun matkapäiväkirjaa ja kuinka ollakaan: Tammikuun alussa 2006 olemme olleet tässä samaisessa lahdessa ankkurissa. Silloin lahdenpohjukassa oli rakennustyömaa eli juuri tätä marinaa tehtiin silloin!

Hieno tämä onkin. Hiekkarannan takana on ravintola uima-altaineen. Huoltorakennukset ovat siistejä ja tekniset tilat ovat piilossa aitojen takana. Alueella on upeita bungaloweja hienojen puistokäytävien ja istutusten lomassa. (Kävimme vähän kurkistamassa, vaikka alueelle oli pääsy kielletty muilta kuin asukkailta). Kävin piruuttani katsomassa netistä hintoja: halvin hinta oli 359 puntaa / vuorokausi.  

Henkilökunta on todella ystävällistä ja palvelu pelaa. Joka aamu kaveri käy laiturilla kysymässä onko roskia. Polttoainetta tuodaan rannan varastosta laiturissa oleviin veneisiin siirrettävällä tankilla.

Hotellin ja marinan vastaanoton yhteydessä näyttää olevan myös Sveitsin konsulaatti. Rannalla on hobie cat:teja ja kanotteja lainattaviksi. Marinan sosiaalitilat ovat 1900 Ruotsissa rakennetussa majakkalaivassa, joka on kunnostettu Rostockissa ja laivattu Karibialle vuonna 2006. Laivassa on myös ravintola, joka näyttää valitettavasti olevan auki vain konsertti-iltoina.

Satamassa on puolalaisen vuokraveneyrityksen katamaraaneja. Melko hiljaista näyttää vuokraustoiminta olevan. Tullessamme katteja oli kaksi ”kotona”, sitten tuli pari lisää. Nyt kaikki neljä nököttävät laiturissa.

Meillä oli useita päiviä molemmin puolin sveitsiläiset naapurit. Toisen puolen veneessä oli viisi miestä, ikähaarukka noin 30 vuodesta lähemmäs 70:een. Toisen puolen pariskunta ansaitsee hatunnoston. Pariskunnan rouva on pyörätuolissa, täysin autettava, syötettävä ja juotettava. Käden toimivat sen verran, että hän pystyy roikkumaan miehensä selässä, kun tämä kantaa (loikkaa) veneeseen tai laiturille! He ovat olleet Euroopasta lähdettyään reissussa viisi vuotta. Nyt he läksivät pohjoista kohti. Luultavasti vielä tapaamme.

Reipas kaveri on myös se nuori saksalaismies, joka auttoi meitä laituriin kiinnittymisessä. Hän oli ostanut pienen (olisiko 28 jalkaa?) Tanskassa valmistetun purjeveneensä Azoreilta viime elokuussa. Paatilla oli jo kertaalleen tehty Karibian-reissu. Edellinen omistaja oli kyllästynyt, kun tuuliperäsin ja autopilotti olivat lakanneet toimimasta. Nils oli ostanut veneen, kunnostanut venettä  Ponta Delgadassa ja seilannut yksin veneen Karibialle.  Hän kertoi olevansa sen verran kokematon, ettei uskaltanut ottaa vastuuta kenestäkään muusta miehistönä. Hyvin oli Atlantin ylitys mennyt.

Nyt on tyttöystävä muutaman viikon hänen seuranaan. Seurustelimme heidän kanssaan Neetissä ja harjoittelimme varsin ruostunutta saksan kieltämme. Harmittavan usein piti ottaa englanti avuksi!

Kauppareissumme shuttlebussilla oli oikein onnistunut. Meitä oli kyydissä sveitsiläinen pyörätuolipariskunta ja me, eli tilaa oli. Ensin ajoimme pienempään supermarketiin, josta ostimme juomia (olutta, kokista, viiniä) kohtalaisen edulliseen hintaan. Sitten meidät vietiin St. Georgen lähellä olevaan ostoskeskukseen, jossa on oikein mainio ruokakauppa. Ostettavaa kertyi melkein täysi ostoskärryllinen! Reissumme kesti kaikkineen reilut pari tuntia ja hinta oli vaivaiset 20 EC /nenä!

Maisemat täällä ovat päätähuimaavat. Enimmäkseen hyväkuntoiset tiet (tarkoitan pääteitä) kiemurtelevat kukkuloiden rinteitä ylös ja alas. Luonto on vehreätä, kukkivia puita ja pensaita on paljon. Monet talot roikkuvat kallioseinämillä niin, että vain takaseinä on kiinni rinteessä ja etupuoli on pylväiden varassa.

Marinasta on 2,5 kilometriä lähimpään kauppaan. Menomatkalla vastamäet ovat todella jyrkät ja pistävät puuskuttamaan, paluumatka on sitten vastaavasti helpompi. Matkan varrella Port Egmont-lahden rannalla on valtava kesken jäänyt rakennustyömaa. Rinteellä on kuusi keskeneräistä monikerrosta rakennusta, jotka alkavat hiljalleen peittyä kasvillisuuteen.

Rinteillä ja muurien ja aitojen takana on toinen toistaan hienompia taloja kukoistavine puutarhoineen. Isomman tien varressa on sitten jo vaatimattomampiakin asumuksia.

Ruokakauppa on ihan asiallinen ja jotain pientä kävimme sieltä pariin otteeseen hakemassa. Täällä tiet ovat sen verran hyvässä kunnossa ja liikenne sen verran rauhallista, että kävely tuntuu mukavalta. Ei tarvitse joka hetki hyppiä ”ojan pohjalle” autoja väistelemään.

Lighthouse-ravintolassa oli viikonloppuna elävää musiikkia kahtena iltana. Perjantaina käväisimme kuuntelemassa. Laulaja oli ihan hyvä, mutta kappaleet olivat mitäänsanomattomia ja kaikki samantapaisia.

Lauantai-iltana kuuntelimme Neetistä, millaista musiikkia olisi tarjolla. Se ei juurikaan poikennut edellisiltaisesta, joten jätimme ravintolareissun väliin. Sitä paitsi piti seurata Suomen nuorten jääkiekkojoukkueen edesottamuksia. Täällä marinassa on oikein hyvä netti, valitettavasti YLE Areenan lähetys oli katsottavissa vain EU:n alueella. Jouduimme seuraamaan tilannetta Iltasanomien tilannekatsausten kautta. Mutta kannatti seurata!

Muutaman kerran olemme käyneet tutkailemassa läheisiä snorklailupaikkoja, mutta vesi ei ole ollut kovin kirkasta ja kalatkin harvassa. Swelliä marinaan tulee jonkin verran aallonmurtajista huolimatta ja vene keikkuu välillä aika tavalla. Onneksi keikutus tulee keulasta päin, joten se ei häiritse kohtuuttomasti.

Huoltohommat on tältä erää tehty. Sain vahvistettua sprayhoodin ompeleita. Kummasti ne vaan haurastuvat aikaa myöten. Vesi kuuluu marinan hintaan, joten Kari sai sitloorankin taas pestyä. Kumivene on taas kerran pesty ja Kari on tehnyt muitakin pikku huoltohommia. Pyykit pesetimme pesulassa. Ison Ikean kassillisen pesu maksoi 69 EC.

Huomenna jatkamme matkaa. Toisaalta tekisi mieli vielä käydä katsomassa vielä idempänä olevia lahtia, mutta emme taida viitsiä lähteä röykyttämään vastatuuleen ja –aaltoon. Lähdemme varmaankin nyt sitten omia jälkiämme takaisin päin.  

Prickly Bay – Benji Bay - Phare Bleu Marina / 22.12.2018 – 3.1.2019

Phare Bleu Marina

Viivyimme Pricly Bayn ankkuripaikalla kaksi yötä. Lahden toisessa marinassa Spice Islandissa on suuri telakointialua ja myöskin venetarvikekauppa. Mitään puutelistallamme olevista tuotteista emme sieltä valitettavasti löytäneet. Kävimme kurkistamassa telakointialueen nurkalta ohi ajavaa katua, mutta siellä ei näyttänyt olevan mitään kiinnostavaa, joten käännyimme takaisin ja palasimme Neetille.

Prickly Bay marinan laituri ei ole suuren suuri. Purjehdusoppaan mukaan tilaa olisi 25 veneelle, mutta epäilen suuresti. Nyt siinä oli kiinnittyneenä 6 purjevenettä eikä mielestämme enää kovin montaa olisi mahtunut lisää. Rannalla on ravintola, jossa on WiFi, joko langaton tai sitten ihan piuhalla toimiva. Sähkötöpyköitäkin on pöytien yläpuolen konsoleissa. Hyvää palvelua!

Marinan jälkeen oikealle päin lähtevä tie johtaa hotellialueella, jonka vartija käännytti meidät heti takaisin. Toiseen suuntaan tien varressa on melko hienoja, korkeiden aitojen ympäröimiä taloja. Jossain kohti on pieni rantakaistale tavalliselle kansalle. Yhden portin pielessä oli kyltti ”Beach Bar Open” ja sinne suuntasimme. Vartija tuli pysäyttämään meidät tuossa tuokiossa. Lieneekö ollut yksityistilaisuus meneillään vai emmekö olleet oikein pukeutuneita – tiedä häntä. Näytti siltä, että tällä tiellä ei olisi meille mitään annettavaa, joten käännyimme takaisin ja siirryimme ikiomaan Nereidi-baariimme.

Aatonaattoaamuna teimme joulusiivouksen ja lähetimme joulutervehdykset. Nostimme ankkurin ja moottoroimme melko reippaassa vastatuulessa ja ärhäkässä aallokossa 4,6 mailin matkan Clarkes Court Bayhin. Löysimme hyvän paikan poijuihin kiinnittyneiden veneiden edestä Benji Baystä ja pudotimme ankkurin.

Kaikki tuntui olevan hyvin, kunnes Kari yhdeksän aikaan illalla alkoi katsoa sijaintiamme ja totesimme, että olimme valuneet taaksepäin ja lähestyimme takana olevaa asumatonta moottorivenettä. Ketjua oli reilusti ulkona, joten Kari ajatteli vetää sitä sisään. Miettisimme tilannetta sen jälkeen uudelleen. Mutta mutta: Ankkuripeli ei toiminut! Ei inahdustakaan! Ei auttanut muu kuin ruveta kitkuttamaan ketjua ylös käsivintturilla. Tulihan se sieltä, hitaasti mutta varmasti.

Onneksemme lahdella oli vielä yksi poiju vapaana ja yllättävän helposti saimme sen pimeydestä huolimatta ongittua ylös ja köydet kiinni.

Seuraavana aamuna Kari tutki ankkuripelin kaukosäädintä. Sen kuori irvisteli ja kun Kari avasi sen, siellä oli hapettumia monessa johdossa. Eipä ollut koskaan tullut katsotuksi sitä niin tarkkaan, että olisimme huomanneet ongelman. Kari putsaili johdot ja sai kun saikin sen toimimaan ”purkkavirityksin”. Nyt meillä sitten olisi taas uusi projekti eli kaukosäätimen etsintä jostain…

Jouluaattoaamu alkoi riispuuron keitolla (Suomesta tuotua Risellaa!). Soitto äidilleni Tampereelle ja iltapäivällä WhatsApp-yhteys Suviin ja Lauriin. Lapset olivat intoa täynnä joululahjoineen.

Jouluateriaksi söimme kinkkua, porkkanalaatikkoa ja keitettyjä perunoita sinappikastikkeen kera. Jonkinlaisen salaatinkin saan aikaiseksi kaalista.

Joulupäivänä ajomme dingillä lahden pohjukassa olevaan Clarkes Court marinaan. Telakointialueella ei vartijoiden lisäksi näkynyt ketään. Ravintola oli kiinni. Läksimme kävelylle pitkin kapeaa tietä. Taloja siellä täällä, autonromuja pitkin pientareita, ei ketään ihmisiä liikkeellä. Muutamista taloista ja autokorjaamosta kuului musiikkia. Ja se tosiaankin kuului. Täällä ei volyymeiden suhteen säästellä.

Kävimme katsomassa ankkurilahtemme viereen merkittyä snorklailupaikkaa, mutta vesi oli aika sumeata eikä kalojakaan näkynyt kuin muutama.

Tapaninpäivänä Whisper  Cove marinan laituri oli täynnä veneitä ja dingilaiturissakin ahdasta. Ravintolasta kuului puheensorinaa ja toiveikkaana suunnistimme sinne. Laiturilla olevan lappusen mukaan ravintola oli kuitenkin kiinni 2.1.2019. saakka. Ihmisiä siellä kuitenkin oli. Kävelimme pienen matkaa mäkeä ylös ja kävimme katselemassa maisemia ja palatessamme tiedustelimme ravintolan tilannetta. Yksityistilaisuus kyllä, mutta myytiin meille sentään oluet. Ranskalaisveneilijät olivat järjestäneet omat joulupippalot.

Jouluupyhien mentyä oli aika ryhtyä etsimään uutta ankkuripelin kaukosäädintä. Ensin Clarkes Courtin suurehko venetarvikelikke: ei ole. Sitten dingillä lahden toisella puolen olevaan Woburnin laituriin ja bussia odottamaan. Se tulikin melkein heti ja saimme selvitetyksi, minne olemme menossa. Spice Islandin venetarvikeliike on kartan mukaan lähempänä kuin St. Georges’in, joten olimme päättäneet mennä ensin sinne. Muuten hyvä, mutta bussi Woburnista ajaa ensin St.Georges’iin ja siellä vaihdon jälkeen pääsee toisella bussilla Spice Islandiin. Tämä selvisi meille vasta sitten, kun olimme jo vaihtaneet bussia aivan St. Georgesin venetarvikeliikkeen vieressä…

No ei se mitään. Teimme matkaa puheliaan puolalaisen veneilijän kanssa. Hän oli kovin innoissaan kun kuuli meidän olevan Suomesta. Hän oli aikanaan ollut merimies ja seilannut lukuisia kertoja Suomen vesillä ja jopa Saimaan kanavan kautta Kuopioon asti.

Spice Islandin Budget Marinessa ei ollut meille kaukosäädintä. ST. Georges’iin takaisin siis. Ja yllätys yllätys, löysimme tarvitsemamme. Se ei tosin ollut saman merkkinen kuin entinen, joten Kari joutuisi tekemään asenuushommia. Mutta onneksi löytyi kuitenkin.

Kävimme vielä ruokakaupassa ja sitten kasseinemme aloimme etsiskellä paluukyytiä. Meidät noukittiin kyytiin ja sitten ajeltiin pitkin ja poikin kaupungin keskustassa. Ihmettelimme kovasti, että missähän meidän pitäisi vaihtaa toiseen bussiin. Monen mutkan ja pysähdyksen jälkeen meidät jätetiin kaupunginlahden rannalle paikkaan, jonka olimme ohittaneet toiseen suuntaan jo ainakin 20 minuuttia sitten…

Meidän piti nouseman bussiin numero 2. Kakkosia tuli, pysähtyi ja meni, mutta ne kakkoset eivät menneet sinne minne meillä oli matka. Viimein meillekin tuli kyyti. Aivan täpötäysi auto, yritimme selvitä kauppakasseinemme ja musiikki pauhasi.

Ei auto vielä täynnä ollut, me vain luulimme niin. Vielä tiivistettiin ja apupenkit otettiin käyttöön. Vielä mahtui neljä ihmistä. Ja sitten kun ikkunan vieressä olevan piti jäädä pois, piti tietenkin purkautua kauppakassien kanssa ulos autosta ja uudelleen sisälle…

Mutta: kyyti ei ole kallista, vain 2,50 EC / nenä, ihmiset ovat ystävällisiä ja hyväntuulisia. Ja ennen kaikkea: maisemat ovat upeita. Tie polveilee pitkin kukkuloiden kupeita ja näkymät laaksoihin ja vastapäisiin kukkuloihin ovat päätä huimaavia. Grenada on todella kaunis saari.

Valitettavasti täälläkin näkyy selvästi ero rikkaiden ja köyhempien välillä. Toisten teiden (osittain yksityisiä) varrella talot ovat linnamaisia valtavine pihoineen ja välillä jopa luotaantyöntävine muureineen. Toisaalla talot ovat lähes hökkeleitä. Nämä ”hökkelit” ovat usein (ainakin olleet) iloisin värein maalattuja. Silmiinpistävää on erityisesti aidoissa, porteissa, ovissa ja ikkunanpielissä runsaasti käytetyt punainen, keltainen ja vihreä eli Grenadan lipun värit.

Kari sai ankkuripelin kaukosäätimen asennettua ja se alkoi toimia hienosti. Emme kuitenkaan vielä viitsineet lähteä minnekään, luvassa oli melko kovia tuulia ja poijumme ei ollut kallis. (noin 9 USD/ vuorokausi).

Lauantaina teimme uuden reissun St. Georgesiin. Piti ladattaman Digicellin SIM-korttimme ja käydä ruokaostoksilla. Clarkes Court Bayn kauppatarjonta näytti vaatimattomalta ja Whisper Coven kauppa aukeaisi vasta vuodenvaihteen jälkeen.

Nyt oli torillakin enemmän myyjiä kuin viimeksi. Vihanneksia oli kuitenkin mielestämme yllättävän vähän ja suppea valikoima kaupan. Kuljeskelimme torilla ja läksimme etsiskelemään Digicellin myymälää. Löytyihän se, mutta se oli aivan täpösen täysi. Juuri ja juuri mahduimme ovesta sisään ja peruutimme saman tien ulos. Lieneekö Digicellillä ollut joku erikoistarjous vai mitä, mutta asiakkaita ainakin piisasi.

Löysimme Digicell-mainosta kantavan kioskin risteilylaivaturisteille suunnatusta ostoskeskuksesta, mutta myyjättärellä taisi olla joku tärkeä puhelu menossa, kun hän ei ehtinyt kunnolla edes kuunnella, mitä olimme vailla.

Kävimme parissa ruokakaupassa hakemassa täydennystä ruokavarastoomme. Kermaa – ei vispi- eikä tavallista - ollut laisinkaan. Onneksi toisesta kaupasta sentään löytyi kookosmaitoa.

Bussia saimme odotella paahteessa todella pitkään. Kakkosia pysähtyi, mutta ne olivat menossa muualle. Joku paahtoi ohi, sellainen joka oli menossa ”meidän” Woburniimme, mutta oli täysi. Ja aikanaan tuli sellainenkin, johon mekin mahduimme.

Kävimme dingillä ajelemassa Hog Islandin ankkuripaikalla, jossa olimme olleet viime reissullamme. Ei näyttänyt yhtään tutulta. Luultavasti viimeksi ei ollut ollut niin paljon poijuja, nyt ankkurointiin näytti olevan varsin vähän tilaa. Todella suojainen paikka kylläkin. Valitettavasti rannoilla, ankkurissa ja poijuissakin näytti olevan myös ”entisiä” veneitä, rannoilla jo aivan uponneitakin. Miltähän täällä kymmenen vuoden päästä näyttää, jos kukaan ei korjaa raatoja pois?

Yritimme kuunnella uudenvuodenaattoaamuna Cruisers’ Networkista, että olisiko lähellä jotain tapahtumia. Vaikka kuinka yritimme höristellä korviamme, oli todella hankala saada selvää. Ensimmäisenä sanotaan ilmoittajan tai yrityksen nimi (nopeasti ja epäselvästi) ja sitten kerrotaan mitä on tulossa. Jos loppuun kerrottaisiin uudelleen se ilmoittaja, voisi ehkä tietää minne mennä. No, emme me illalla pimeällä minnekään kuitenkaan olisi lähteneet.

Nautimme kuohujuoman täkäläistä aikaa klo 18 eli silloin kuin vuosi vaihtui Suomessa. Viritimme tabletin katsoaksemme YLEn lähetystä Senaatintorilla ja sitten siellä puhuttiinkin venäjää!  Seuraavana päivänä selvisi syykin siihen, mutta kyllä vähän ihmetytti ja harmitti!

Puolenyön aikaan täälläkin ammuttiin kukkuloiden takana ilotulitusraketteja. Ja kaikki koirat täälläkään eivät pidä siitä. Melkoista mekkalaa pitivät.

Laitoimme netin kautta kyselyn laituripaikasta viereiseen Phare Bleu Marinaan. Vastausta ei kuulunut. Uudenvuodenpäivän laiskoteltuamme (tai no, Kari kiillotti Neetin kylkien siniset raidat ja minä tein näitä kirjallisia töitäni) ensimmäisenä arkipäivänä päräytimme dingilla Phare Bleuhun. Kaunein marina ehkä koko matkamme aikana! Tankkasimme dingiin bensaa ja kyselimme mahdollisesta venepaikasta. Tilaa olisi kyllä ja sovimme tulevamme seuraavana aamuna.

Kauppaa ei marinassa ollut – parin kuukauden kuluttua sellainen avattaisiin. Ostoslistamme oli taas päässyt kasvamaan ja niinpä ajoimme sitten saman tien Whisber Bayn marinaan, jonka yhteydessä oleva ravintola ja pikku kauppa olivat auki joulun- ja uudenvuoden vapaiden jälkeen. Jotain saimme ostetuksi, pakastettua lihaa ja vähän vihanneksia, appelsiineja ja makaronia yms.

Torstaiaamuna ajaa röyskyttelimme 8 – 12 sekuntimetrin vastatuulessa ja matalikkojen vuoksi inhottavan korkeassa aallokossa vajaat viisi mailia Phare Beluhun. Olimme katsoneet edellispäivänä uuden satamamestarin (tai mikä lie omistaja ollutkaan, omistussuhteet olivat muuttuneet aivan äskettäin) kanssa ”sataman parhaan” kiinnittymispaikan. Keula aallonmurtajina toimiviin ponttoneihin päin ja perä kohti ulommaista laituria.

Kuten olimme sopineet, kutsuin marinaa lähestyessämme sitä VHF kanavalla 16. Kukaan ei vastannut, mutta pian meitä vastaan tuli satamahenkilökuntaan kuuluva kaveri. Ei valitettavasti se eilinen satamamestarimme. Tähän henkilön kanssa emme ilmeisestikään puhuneet samaa englantia, sillä emme tahtoneet millään ymmärtää toisiamme. Jouduin viimein hakemaan kynän ja paperia ja piirtämään kuvan siitä paikasta, johon olimme sopineet kiinnittyvämme.

Kaveri oli ihan ihmeissään ja lopulta päädyimme siihen, että kiinnittyisimme ensin kylkikiinnityksellä laituriin ja kävisimme yhdessä katsomassa Neetille paikan.

Siellä ei ollut ”mooring-line”ja, joten meitä pyydettiin odottelemaan että hän hankkisi sellaiset. Siirryimme toiseen paikkaan odottelemaan siirtymistä. Sovittu paikka ei loppujen lopuksi kuitenkaan ollut meille hyvä, sillä vaarana oli, että perätaso joutuisi korkeahkon laiturin reunan alle. Seuraavassa paikassa mooringgeissa jotain vikaa. Eikä kolmanteenkaan voinut kiinnitttyä, samasta syystä. Viimein löytyi meille paikka. Loppujen lopuksi siihen tarvittiin meidän omia yli 20-metrisiä kiinnitysköysiämme mooring-virityksiin.

Tuuli oli navakkaa ja koska joutuisimme kiinnittymään perä edellä keula mooringeissa, kävin pyytämässä edellisenä päivänä tapaamaamme nuorta saksalaismiestä avuksi kiinnitysoperaatioon. Lopulta, puolentoista tunnin kuluttua ensimmäisestä kiinnittymisestä Neeti oli ”omalla” paikallaan. (Miksi, miksi ihmeessä täällä ei käytetä poijuja???!!!)

Hetken huokaistuamme kävimme kirjautumassa marinaan viikoksi. Kirjautumisreissulta palatessamme laiturilla oli viranomaisnainen tuijottelemassa Neetiä. Marinassa on Customs ja Immigration ja hän halusi tietää, mistä olimme tulleet. Ensimmäistä kertaa Karibialle paluumme jälkeen joku viranomainen tuli kyselemään meiltä jotain! No meillähän oli kaikki paperit mukana ja kun vilautimme Carriacoulle kirjautumislappustamme, asia oli kunnossa.

Huomisaamuna kello yhdeksän täältä lähtee ”shuttle”bussi Grand Ansen ostoskeskukseen. Kapuamme siihen ja käymme täydentämässä varastojamme. Illalla sitten on ohjelmassa live-musiikkia sataman vanhassa ruotsalaisessa Lighthouse-majakkaravintolalaivassa.

Hyvää alkanutta vuotta kaikille!