 |
| Meillä valokuvataan! |
 |
| Ilmeisesti jonkun yksityinen asumus, sillä mitään tietoja siitä emme löytäneet - emmekä edes tietä sen lähelle... |
Matka jatkui. Meriteitse kokonaiset 4,45 mailia riuttoja
kierrellen, linnuntietä matkaa tähän uuteen ankkuripaikkaan oli 1,5 mailia.
Lähtöaamuna koimme harmistuksen hetkiä, kun piti tankkaaman
vesisäiliö täyteen. Laiturille ei tullutkaan vettä! Käpsyttelimme marinan
konttoriin ilmoittamaan asiasta ja saman tien kaveri läksi selvittämään asia ja
sai asian onneksi saman tien korjatuksi.
Piipahdimme Immmigrationissa anomassa 14.1. päättyvään
”oleskelulupaamme” jatkoaikaa. Ystävällinen virkailija, jolle olemme aina ohi
kulkiessamme vilkutelleet, täytteli ja leimasi lappuset. Saamme olla Grenadalla
ja Carriacoulla 14.2. saakka.
 |
| Neeti Mt. Haartman Bayssa |
Phare Bleun lahdesta ulos ajettuamme avasimme genoan ja
vähän matkaa pääsimme purjein. Sitten piti taas ruveta pujottelemaan
matalikkojen välistä Mt. Haartmanin ankkurilahteen. Yritimme ensin ankkuroitua
lähemmäs lahden suuta, mutta ankkuri ei pitänyt ollenkaan. Kun nostimme sen
ylös, kävi ilmi että pohja oli silkkaa savivelliä. Ajoimme sitten peremmälle ja
yritimme sovittaa Neetiä ankkuroitujen veneiden ja tyhjien poijujen väliin.
Vasta neljännellä yrityksellä Neeti asettui hyvin, riittävän kauas rannasta,
poijuista ja naapureista. Perän takana on kelluva Oasis-ravintola.
Tällä lahdella näyttää olevan melko paljon asumattomia
veneitä. Purjeet on riisuttu pois eikä niissä ole mitään elämää. Asuttuja
veneitä – olemme laskeneet iltaisin ankkurivaloja – on ollut kymmenkunta tai
allekin. Enemmän tai vähemmän epämääräisen näköisiä vesipönttöpoijuviritelmiä
on tyhjillään aika paljon.
Rannalla on Secret Harbour-marina ja hotelli ravintoloineen.
Karin syntymäpäivänä kävimme siellä syömässä ja ruoka oli oikein hyvää ja
kohtuuhintaistakin. Laiturissa on runsaasti tyhjää tilaa. (Missähän ihmeessä
kaikki veneet ovat?) Dingilaituri on oikein hyvä ja siinäkin on tilaa
mainiosti. Rannalla olevassa kyltissä tosin sanotaan, että kiinnittyminen on
sallittua vain marinan ja ravintolan asiakkaille, mutta emme ole antaneet sen
häiritä eikä se näemmä ole häirinnyt henkilökuntaakaan.
 |
| Oasis iltavalaistuksessa |
Oasis-ravintola on auki perjantaista sunnuntaihin puolesta
päivästä iltaan. Asiakkaita sinne kuljetetaan myös yhteysveneellä. Kävimme
siellä lauantai-iltana juomassa rommipunssit. Musiikki oli aivan kamalaa ja
mahdottoman kovalla. Kauan emme siellä viihtyneet! Onneksi kuppila on Neetiin
nähden tuulen alapuolella, joten aivan sietämätöntä meteli ei ollut – luukut
tosin piti laittaa kiinni.
Ikävä kyllä Oasis-käyntimme jälkeisenä yönä heräsin
kaameisiin vatsanväänteisiin. Vatsa oli aivan sekaisin ja oksettikin.
Seuraavana päivänä olin repo rankana sohvan pohjalla ja Karillakin oli
vatsanväänteitä. Luulemme, että saimme sieltä jonkun pöpön. Rommipunssien jäistä,
ehkä? Selvisimme vaivasta kuitenkin onneksi yhden päivän hiljaiselolla.
 |
| Snorklausta riutan kupeessa |
Vesi lahdella on aika sameaa. Kari kävi snorklaamassa
katsoakseen, miten ankkuri makaa pohjassa,, mutta mitään ei näkynyt. Ei edes
Neetin pohjaa erottanut. Kävimme myös
muutamassa paikassa katsomassa, näkyisikö kaloja, mutta turhaan. Huono
näkyvyys eikä kaloja. Kilpikonna tai – konnia täällä sentään on. Silloin
tällöin jossain pilkistää konnan pää.
Lahdella on jotain mielenkiintoisia virtauksia. Veneet ovat
välillä miten päin sattuu. Toisten keula osoittaa itään, toisten länteen ja
joidenkin sitten vielä jonnekin muualle. Tällaiseen paikkaan ankkuroidessa on
syytä jättää pitkät välimatkat naapuriveneeseen, koska veneet eivät liiku
samaan tahtiin ja samaan suuntaan niin kuin yleensä.
Kauppoja täällä ei ole lähimaillakaan. Tiistaisin ja
perjantaisin marinasta ajaa shuttle-bussi samaiseen ostoskeskukseen, jossa
kävimme Phare Bleu:sta. Hinta 15 EC / nenä.
Tälläydyimme hyvissä ajoin tiistaiaamuna rantaan
odottelemaan bussia. Meidät neuvottiin mäen päälle tielle odottamaan.
Kavutessamme kyytiin ihmettelimme, kun ketään muita ei näyttänyt olevan
tulossa. Eikös mitä! Kuski ajoi mäkeä alas ravintolan eteen ja siellä oli iso
joukko väkeä odottelemassa. Hädin tuskin mahduimme kaikki kasseinemme kyytiin.
Kyytiläiset kuulostivat amerikkalaisilta ja näyttivät kaikki
tuntevan toisensa. Ja voi mahdoton sitä puheen porinaa! Musiikki ei tässä
kyydissä soinut, mutta melkein sai korviaan pidellä kun takanamme käytiin
toinen toistaan kovemmalla äänellä ainakin neljää eri keskustelua.
Koska kauppa oli jo meille tuttu, löysimme ostoksemme melko
kivuttomasti. Paluukyytejä oli luvassa kaksi, kello 11 ja 12. Ennätimme
ensimmäiseen. Onneksi paluumatkalle oli varattu kaksi autoa. Millään emme
kaikki olisi ostoksinemme mahtuneet yhteen autoon.
Kyyti poikkesi vielä vihanneskaupassa ja samaisessa
juomakaupassa, jossa olimme käyneet edelliselläkin ostosreissullamme.
Vähän ennätimme jutella matkakumppaniemmekin kanssa. Bussi
oli noukkinut Prickly Baysta vanhan (selvisi, että yli 80 vuotias) naisen. Hän
ja puolisonsa olivat seilanneet maailman meriä 22 vuotta. Mies oli kuollut 18
kuukautta sitten ja nyt tämä mummeli sitten seilailee itsekseen!
Olimme seuranneet ja naureskelleet aamuisin naista, joka on
uinut Neetin ohi marinasta vastarannalle päin. Hän mennä loiskuttelee
enimmäkseen selkää kaikessa rauhassa – ja laulaa! Hänen lähestymisensä kuulee
jo kaukaa. Nyt hänen henkilöllisyytensä paljastui meille. Hän on norjalainen ja
asustelee marinan vieressä olevassa talossa – Meillä lieneekö joku hotelli vai
mikä.
Näillä kulmin on mahdottoman hienot lenkkeilymaaastot. Kadut
ovat (yhtä onnetonta hiekkatienpätkää lukuunottamatta) hyvässä kunnossa ja
liikennettä ei ole kovinkaan paljoa. Harmittava seikka liikenteessä on kylläkin
se, ettemme oikein tiedä, pitäisikö täällä kävellä tien oikeata vai vasenta
reunaa (täällä on vasemmanpuoleinen liikenne). Vielä pahempaa on täkäläinen
tapa töräyttää äänitorvella aina jalankulkijaa lähestyttäessä. Välillä sitä
oikein säikähtää. Varsinkin autokouluautot (joita on PALJON) tööttäävät oikein
pitkään ja hartaasti.
Pieni säikäys kävi, kun laskeuduimme yllä mainittua jyrkkää
kehnoa hiekkatietä alas. Olimme kulkeneet siitä edellisenäkin päivänä kieli
keskellä suuta ilman vahinkoja. Nyt sitä lähestyessämme sanoin Karille, että
eiköhän siitä nytkin selvitä. Tien pinnalla oli paljon irtosoraa. Yhtä taloa
ohitttaessamme monta koiraa syöksyi aidan viereen meitä tervehtimään.
Keskittymiseni herpaantui hetkeksi ja sitten sitä mentiin! Kivet pyörivät
kenkäni alla ja kaaduin. Vasen polveni (se, joka murtui viime kesänä) taittui
linkkuun alleni. Kyllä sattui! Hetken aikaa piti puhallella ennen kuin uskalsin
liikahtaakaan. Mitään pahempaa ei onneksi käynyt, tietysti verinaarmuja
polvessa ja pitkin säärtä ja nilkkaa. Sille tielle emme enää menneet,
Talot teiden varsilla ovat valtavan suuria ja enimmäkseen
todella hienoja ja hyvässä kunnossa. Tienvarret ja puutarhat kukoistavat. Nyt
on esimerkiksi bougeanvillean kukinta-aika parhaimmillaan. Koska maasto on
mäkistä, teiltä ja useimmista taloista on hienot näköalat. Jos ei merelle, niin
ainakin toisille kukkuloille.
Lähes kaikki pihat on aidattu, osa muurein, osa vähän
keveämmin aitaviritelmin. Useilla pihoilla on koira tai koiria, ja innokkaasti
ne haukkuvat ohikulkijoille.
Ihmiset ovat ystävällisiä. Kaikki vastaantulijat tervehtivät
ja erään talon verannalta huhuillaan ja huiskutellaan joka kerta, kun kuljemme
ohi.
Erään talon verannalla oli husky. Vähän ihmettelimme, kun
näissä olosuhteissa on moisen kylmässä viihtyvän koirarodun edustaja. Tämän
koiran vuoksi tuijottelimme taloa erityisen tarkasti ja kuinka ollakaan: talon
seinustalla yhdessä nurkassa oli pystyssä läjä jääkiekkomailoja! Päättelimme,
että kenties tämä talo on jonkun jääkiekkomiljonäärin loma-asunto.
 |
| Näkymä Prickly Bayhin |
Meillä on nyt ollut aikaa lenkkeillä täällä, sillä jäimme
tänne jumiin. Olimme lähdössä
maanantaiaamuna jatkamaan matkaa St. Georgesiin. Neeti oli järjestetty
purjehduskuntoon ja reitti riuttojen välistä oli suunniteltu. Mutta. Kone ei
käynnistynyt! Mittaritauluun ei tullut virtaa! Kari tutki kaikki mahdolliset
ongelmakohdat eikä asialle löytynyt muuta selitystä kuin se, että
ohjausyksikköongelmamme toistui taas! Kolmatta kertaa! Että harmitti ja harmittaa
vieläkin!
Eihän siinä auttanut muu kuin ruveta miettimään, että miten
tästä nyt selvitään. Lähimmät Volvon valtuuttamat liikkeet ovat St. Georgesissa
ja St. David Bayssa. Kari soitti Helsinkiin jo tutuksi tulleelle
Volvo-asiantuntijalle varmistaakseen, voisiko moottorin käynnistää suoraan ohi
ohjausyksikön aiheuttamatta vahinkoa. Kuulemma voisi. Hetken harkitsimme St.
Georgesiin lähtöä, mutta päätimme vielä selvittää muut vaihtoehdot,
Soitin St. Georgesiin ja sain langan päähän mekaanikon. Hän
kertoi, ettei ohjausyksiköitä ole nyt varastossa, mutta niitä olisi tulossa
lähipäivinä. Hän pyysi lähettämään moottorin tiedot, jotta hän pystyisi
selvittämään Volvolta, onko kyseessä takuuasia.
Takuuseen menee, onneksi! Reklamaation paikka tämä kyllä on.
On suorastaan vaarallista, että täällä riuttojen keskellä liikuttaessa ja
ankkurissa ollessa ei voi luottaa moottoriin. Ja Volvon valitsimme laadun ja
hyvien huoltomahdollisuuksien vuoksi (huom… eihän korjauksia laadukkaaseen moottoriin pitäisi tarvitakaan..)
Tänään saimme tietää, että osa on saatu tullista ulos ja
huomenna perjantaina iltapäivällä asentaja tulee tänne laittamaan osan
paikalleen. Toivomme tietysti nyt, että
vika on ohjausyksikössä eikä jossain
muualla.
Jos kaikki menee niin kuin pitää, nostamme ankkurin
lauantaiaamuna ja jatkamme matkaa. Onneksi tämä ankkuripaikka on ollut tasainen
ja ympäristö maissakin oikein miellyttävä. Tämä pakollinen pysähdys ei ole ihan
mahdottomasti harmittanut.
 |
| Noin sormenpaksuisia toukkia. Olisipa mielenkiintoista tietää, mitä niistä kuoriutuu! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti