 |
| Phare Bleu Marina |
Viivyimme Pricly Bayn ankkuripaikalla kaksi yötä. Lahden
toisessa marinassa Spice Islandissa on suuri telakointialua ja myöskin
venetarvikekauppa. Mitään puutelistallamme olevista tuotteista emme sieltä
valitettavasti löytäneet. Kävimme kurkistamassa telakointialueen nurkalta ohi
ajavaa katua, mutta siellä ei näyttänyt olevan mitään kiinnostavaa, joten
käännyimme takaisin ja palasimme Neetille.
Prickly Bay marinan laituri ei ole suuren suuri.
Purjehdusoppaan mukaan tilaa olisi 25 veneelle, mutta epäilen suuresti. Nyt
siinä oli kiinnittyneenä 6 purjevenettä eikä mielestämme enää kovin montaa
olisi mahtunut lisää. Rannalla on ravintola, jossa on WiFi, joko langaton tai
sitten ihan piuhalla toimiva. Sähkötöpyköitäkin on pöytien yläpuolen
konsoleissa. Hyvää palvelua!
Marinan jälkeen oikealle päin lähtevä tie johtaa
hotellialueella, jonka vartija käännytti meidät heti takaisin. Toiseen suuntaan
tien varressa on melko hienoja, korkeiden aitojen ympäröimiä taloja. Jossain
kohti on pieni rantakaistale tavalliselle kansalle. Yhden portin pielessä oli
kyltti ”Beach Bar Open” ja sinne suuntasimme. Vartija tuli pysäyttämään meidät
tuossa tuokiossa. Lieneekö ollut yksityistilaisuus meneillään vai emmekö olleet
oikein pukeutuneita – tiedä häntä. Näytti siltä, että tällä tiellä ei olisi
meille mitään annettavaa, joten käännyimme takaisin ja siirryimme ikiomaan
Nereidi-baariimme.
Aatonaattoaamuna teimme joulusiivouksen ja lähetimme
joulutervehdykset. Nostimme ankkurin ja moottoroimme melko reippaassa
vastatuulessa ja ärhäkässä aallokossa 4,6 mailin matkan Clarkes Court Bayhin.
Löysimme hyvän paikan poijuihin kiinnittyneiden veneiden edestä Benji Baystä ja
pudotimme ankkurin.
Kaikki tuntui olevan hyvin, kunnes Kari yhdeksän aikaan
illalla alkoi katsoa sijaintiamme ja totesimme, että olimme valuneet taaksepäin
ja lähestyimme takana olevaa asumatonta moottorivenettä. Ketjua oli reilusti
ulkona, joten Kari ajatteli vetää sitä sisään. Miettisimme tilannetta sen
jälkeen uudelleen. Mutta mutta: Ankkuripeli ei toiminut! Ei inahdustakaan! Ei
auttanut muu kuin ruveta kitkuttamaan ketjua ylös käsivintturilla. Tulihan se
sieltä, hitaasti mutta varmasti.
Onneksemme lahdella oli vielä yksi poiju vapaana ja
yllättävän helposti saimme sen pimeydestä huolimatta ongittua ylös ja köydet
kiinni.
Seuraavana aamuna Kari tutki ankkuripelin kaukosäädintä. Sen
kuori irvisteli ja kun Kari avasi sen, siellä oli hapettumia monessa johdossa.
Eipä ollut koskaan tullut katsotuksi sitä niin tarkkaan, että olisimme
huomanneet ongelman. Kari putsaili johdot ja sai kun saikin sen toimimaan
”purkkavirityksin”. Nyt meillä sitten olisi taas uusi projekti eli
kaukosäätimen etsintä jostain…
Jouluaattoaamu alkoi riispuuron keitolla (Suomesta tuotua
Risellaa!). Soitto äidilleni Tampereelle ja iltapäivällä WhatsApp-yhteys Suviin
ja Lauriin. Lapset olivat intoa täynnä joululahjoineen.
Jouluateriaksi söimme kinkkua, porkkanalaatikkoa ja
keitettyjä perunoita sinappikastikkeen kera. Jonkinlaisen salaatinkin saan
aikaiseksi kaalista.
Joulupäivänä ajomme dingillä lahden pohjukassa olevaan
Clarkes Court marinaan. Telakointialueella ei vartijoiden lisäksi näkynyt
ketään. Ravintola oli kiinni. Läksimme kävelylle pitkin kapeaa tietä. Taloja
siellä täällä, autonromuja pitkin pientareita, ei ketään ihmisiä liikkeellä.
Muutamista taloista ja autokorjaamosta kuului musiikkia. Ja se tosiaankin
kuului. Täällä ei volyymeiden suhteen säästellä.
Kävimme katsomassa ankkurilahtemme viereen merkittyä
snorklailupaikkaa, mutta vesi oli aika sumeata eikä kalojakaan näkynyt kuin
muutama.
Tapaninpäivänä Whisper
Cove marinan laituri oli täynnä veneitä ja dingilaiturissakin ahdasta.
Ravintolasta kuului puheensorinaa ja toiveikkaana suunnistimme sinne.
Laiturilla olevan lappusen mukaan ravintola oli kuitenkin kiinni 2.1.2019.
saakka. Ihmisiä siellä kuitenkin oli. Kävelimme pienen matkaa mäkeä ylös ja
kävimme katselemassa maisemia ja palatessamme tiedustelimme ravintolan
tilannetta. Yksityistilaisuus kyllä, mutta myytiin meille sentään oluet.
Ranskalaisveneilijät olivat järjestäneet omat joulupippalot.
Jouluupyhien mentyä oli aika ryhtyä etsimään uutta
ankkuripelin kaukosäädintä. Ensin Clarkes Courtin suurehko venetarvikelikke: ei
ole. Sitten dingillä lahden toisella puolen olevaan Woburnin laituriin ja
bussia odottamaan. Se tulikin melkein heti ja saimme selvitetyksi, minne olemme
menossa. Spice Islandin venetarvikeliike on kartan mukaan lähempänä kuin St.
Georges’in, joten olimme päättäneet mennä ensin sinne. Muuten hyvä, mutta bussi
Woburnista ajaa ensin St.Georges’iin ja siellä vaihdon jälkeen pääsee toisella
bussilla Spice Islandiin. Tämä selvisi meille vasta sitten, kun olimme jo
vaihtaneet bussia aivan St. Georgesin venetarvikeliikkeen vieressä…
No ei se mitään. Teimme matkaa puheliaan puolalaisen
veneilijän kanssa. Hän oli kovin innoissaan kun kuuli meidän olevan Suomesta.
Hän oli aikanaan ollut merimies ja seilannut lukuisia kertoja Suomen vesillä ja
jopa Saimaan kanavan kautta Kuopioon asti.
Spice Islandin Budget Marinessa ei ollut meille
kaukosäädintä. ST. Georges’iin takaisin siis. Ja yllätys yllätys, löysimme
tarvitsemamme. Se ei tosin ollut saman merkkinen kuin entinen, joten Kari
joutuisi tekemään asenuushommia. Mutta onneksi löytyi kuitenkin.
Kävimme vielä ruokakaupassa ja sitten kasseinemme aloimme
etsiskellä paluukyytiä. Meidät noukittiin kyytiin ja sitten ajeltiin pitkin ja
poikin kaupungin keskustassa. Ihmettelimme kovasti, että missähän meidän
pitäisi vaihtaa toiseen bussiin. Monen mutkan ja pysähdyksen jälkeen meidät
jätetiin kaupunginlahden rannalle paikkaan, jonka olimme ohittaneet toiseen
suuntaan jo ainakin 20 minuuttia sitten…
Meidän piti nouseman bussiin numero 2. Kakkosia tuli,
pysähtyi ja meni, mutta ne kakkoset eivät menneet sinne minne meillä oli matka.
Viimein meillekin tuli kyyti. Aivan täpötäysi auto, yritimme selvitä kauppakasseinemme
ja musiikki pauhasi.
Ei auto vielä täynnä ollut, me vain luulimme niin. Vielä
tiivistettiin ja apupenkit otettiin käyttöön. Vielä mahtui neljä ihmistä. Ja
sitten kun ikkunan vieressä olevan piti jäädä pois, piti tietenkin purkautua
kauppakassien kanssa ulos autosta ja uudelleen sisälle…
Mutta: kyyti ei ole kallista, vain 2,50 EC / nenä, ihmiset
ovat ystävällisiä ja hyväntuulisia. Ja ennen kaikkea: maisemat ovat upeita. Tie
polveilee pitkin kukkuloiden kupeita ja näkymät laaksoihin ja vastapäisiin
kukkuloihin ovat päätä huimaavia. Grenada on todella kaunis saari.
Valitettavasti täälläkin näkyy selvästi ero rikkaiden ja
köyhempien välillä. Toisten teiden (osittain yksityisiä) varrella talot ovat
linnamaisia valtavine pihoineen ja välillä jopa luotaantyöntävine muureineen.
Toisaalla talot ovat lähes hökkeleitä. Nämä ”hökkelit” ovat usein (ainakin
olleet) iloisin värein maalattuja. Silmiinpistävää on erityisesti aidoissa,
porteissa, ovissa ja ikkunanpielissä runsaasti käytetyt punainen, keltainen ja
vihreä eli Grenadan lipun värit.
Kari sai ankkuripelin kaukosäätimen asennettua ja se alkoi
toimia hienosti. Emme kuitenkaan vielä viitsineet lähteä minnekään, luvassa oli
melko kovia tuulia ja poijumme ei ollut kallis. (noin 9 USD/ vuorokausi).
Lauantaina teimme uuden reissun St. Georgesiin. Piti
ladattaman Digicellin SIM-korttimme ja käydä ruokaostoksilla. Clarkes Court
Bayn kauppatarjonta näytti vaatimattomalta ja Whisper Coven kauppa aukeaisi
vasta vuodenvaihteen jälkeen.
Nyt oli torillakin enemmän myyjiä kuin viimeksi. Vihanneksia
oli kuitenkin mielestämme yllättävän vähän ja suppea valikoima kaupan.
Kuljeskelimme torilla ja läksimme etsiskelemään Digicellin myymälää. Löytyihän
se, mutta se oli aivan täpösen täysi. Juuri ja juuri mahduimme ovesta sisään ja
peruutimme saman tien ulos. Lieneekö Digicellillä ollut joku erikoistarjous vai
mitä, mutta asiakkaita ainakin piisasi.
Löysimme Digicell-mainosta kantavan kioskin
risteilylaivaturisteille suunnatusta ostoskeskuksesta, mutta myyjättärellä taisi
olla joku tärkeä puhelu menossa, kun hän ei ehtinyt kunnolla edes kuunnella,
mitä olimme vailla.
Kävimme parissa ruokakaupassa hakemassa täydennystä
ruokavarastoomme. Kermaa – ei vispi- eikä tavallista - ollut laisinkaan.
Onneksi toisesta kaupasta sentään löytyi kookosmaitoa.
Bussia saimme odotella paahteessa todella pitkään. Kakkosia
pysähtyi, mutta ne olivat menossa muualle. Joku paahtoi ohi, sellainen joka oli
menossa ”meidän” Woburniimme, mutta oli täysi. Ja aikanaan tuli sellainenkin,
johon mekin mahduimme.
Kävimme dingillä ajelemassa Hog Islandin ankkuripaikalla,
jossa olimme olleet viime reissullamme. Ei näyttänyt yhtään tutulta.
Luultavasti viimeksi ei ollut ollut niin paljon poijuja, nyt ankkurointiin
näytti olevan varsin vähän tilaa. Todella suojainen paikka kylläkin.
Valitettavasti rannoilla, ankkurissa ja poijuissakin näytti olevan myös
”entisiä” veneitä, rannoilla jo aivan uponneitakin. Miltähän täällä kymmenen
vuoden päästä näyttää, jos kukaan ei korjaa raatoja pois?
Yritimme kuunnella uudenvuodenaattoaamuna Cruisers’
Networkista, että olisiko lähellä jotain tapahtumia. Vaikka kuinka yritimme
höristellä korviamme, oli todella hankala saada selvää. Ensimmäisenä sanotaan
ilmoittajan tai yrityksen nimi (nopeasti ja epäselvästi) ja sitten kerrotaan
mitä on tulossa. Jos loppuun kerrottaisiin uudelleen se ilmoittaja, voisi ehkä
tietää minne mennä. No, emme me illalla pimeällä minnekään kuitenkaan olisi
lähteneet.
Nautimme kuohujuoman täkäläistä aikaa klo 18 eli silloin
kuin vuosi vaihtui Suomessa. Viritimme tabletin katsoaksemme YLEn lähetystä
Senaatintorilla ja sitten siellä puhuttiinkin venäjää! Seuraavana päivänä selvisi syykin siihen,
mutta kyllä vähän ihmetytti ja harmitti!
Puolenyön aikaan täälläkin ammuttiin kukkuloiden takana
ilotulitusraketteja. Ja kaikki koirat täälläkään eivät pidä siitä. Melkoista
mekkalaa pitivät.
Laitoimme netin kautta kyselyn laituripaikasta viereiseen
Phare Bleu Marinaan. Vastausta ei kuulunut. Uudenvuodenpäivän laiskoteltuamme
(tai no, Kari kiillotti Neetin kylkien siniset raidat ja minä tein näitä
kirjallisia töitäni) ensimmäisenä arkipäivänä päräytimme dingilla Phare
Bleuhun. Kaunein marina ehkä koko matkamme aikana! Tankkasimme dingiin bensaa
ja kyselimme mahdollisesta venepaikasta. Tilaa olisi kyllä ja sovimme tulevamme
seuraavana aamuna.
Kauppaa ei marinassa ollut – parin kuukauden kuluttua
sellainen avattaisiin. Ostoslistamme oli taas päässyt kasvamaan ja niinpä
ajoimme sitten saman tien Whisber Bayn marinaan, jonka yhteydessä oleva
ravintola ja pikku kauppa olivat auki joulun- ja uudenvuoden vapaiden jälkeen.
Jotain saimme ostetuksi, pakastettua lihaa ja vähän vihanneksia, appelsiineja
ja makaronia yms.
Torstaiaamuna ajaa röyskyttelimme 8 – 12 sekuntimetrin
vastatuulessa ja matalikkojen vuoksi inhottavan korkeassa aallokossa vajaat
viisi mailia Phare Beluhun. Olimme katsoneet edellispäivänä uuden
satamamestarin (tai mikä lie omistaja ollutkaan, omistussuhteet olivat
muuttuneet aivan äskettäin) kanssa ”sataman parhaan” kiinnittymispaikan. Keula
aallonmurtajina toimiviin ponttoneihin päin ja perä kohti ulommaista laituria.
Kuten olimme sopineet, kutsuin marinaa lähestyessämme sitä
VHF kanavalla 16. Kukaan ei vastannut, mutta pian meitä vastaan tuli satamahenkilökuntaan
kuuluva kaveri. Ei valitettavasti se eilinen satamamestarimme. Tähän henkilön
kanssa emme ilmeisestikään puhuneet samaa englantia, sillä emme tahtoneet
millään ymmärtää toisiamme. Jouduin viimein hakemaan kynän ja paperia ja
piirtämään kuvan siitä paikasta, johon olimme sopineet kiinnittyvämme.
Kaveri oli ihan ihmeissään ja lopulta päädyimme siihen, että
kiinnittyisimme ensin kylkikiinnityksellä laituriin ja kävisimme yhdessä
katsomassa Neetille paikan.
Siellä ei ollut ”mooring-line”ja, joten meitä pyydettiin
odottelemaan että hän hankkisi sellaiset. Siirryimme toiseen paikkaan
odottelemaan siirtymistä. Sovittu paikka ei loppujen lopuksi kuitenkaan ollut
meille hyvä, sillä vaarana oli, että perätaso joutuisi korkeahkon laiturin
reunan alle. Seuraavassa paikassa mooringgeissa jotain vikaa. Eikä
kolmanteenkaan voinut kiinnitttyä, samasta syystä. Viimein löytyi meille
paikka. Loppujen lopuksi siihen tarvittiin meidän omia yli 20-metrisiä
kiinnitysköysiämme mooring-virityksiin.
Tuuli oli navakkaa ja koska joutuisimme kiinnittymään perä
edellä keula mooringeissa, kävin pyytämässä edellisenä päivänä tapaamaamme
nuorta saksalaismiestä avuksi kiinnitysoperaatioon. Lopulta, puolentoista
tunnin kuluttua ensimmäisestä kiinnittymisestä Neeti oli ”omalla” paikallaan. (Miksi,
miksi ihmeessä täällä ei käytetä poijuja???!!!)
Hetken huokaistuamme kävimme kirjautumassa marinaan
viikoksi. Kirjautumisreissulta palatessamme laiturilla oli viranomaisnainen
tuijottelemassa Neetiä. Marinassa on Customs ja Immigration ja hän halusi
tietää, mistä olimme tulleet. Ensimmäistä kertaa Karibialle paluumme jälkeen
joku viranomainen tuli kyselemään meiltä jotain! No meillähän oli kaikki
paperit mukana ja kun vilautimme Carriacoulle kirjautumislappustamme, asia oli
kunnossa.
Huomisaamuna kello yhdeksän täältä lähtee ”shuttle”bussi
Grand Ansen ostoskeskukseen. Kapuamme siihen ja käymme täydentämässä
varastojamme. Illalla sitten on ohjelmassa live-musiikkia sataman vanhassa
ruotsalaisessa Lighthouse-majakkaravintolalaivassa.
Hyvää alkanutta vuotta kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti