 |
| Elämä Karibialla voi olla vaarallista. Näitä huolia ei koti-Suomessa ole! |
Kävimme rannalla katsomassa lähempää Kite surffaajien
(olisivatko leijalautailijoita?) touhuja lähempää. Melkoinen ”liivi”
lautailijalla on päällään ja avustajaa näköjään tarvitaan lähtiessä pitämään
takaremmistä kiinni siinä vaiheessa, kun leija on ylhäällä ja lautailija vielä
kuivalla maalla. Mielenkiintoista. Ja kallista! Kolmen tunnin oppitunti näytti
olevan 180 USD ja välineet koko päiväksi 200 USD.
 |
| Tässä talossa asuu ehkä maalari |
Kapusimme kylän viereiselle Fort Hill-kukkulalle, jonka huipulla on nimensä mukaisesti vanha linnoitus.
Mahtavat näköalat ympäriinsä!
 |
| Happy Island |
Jollailimme ankkurialuetta reunustavan riutan reunalle
rakennetulle Happy Islandille. Conch-simpukankuoria on rannoilla kasoittain ja
Janti-niminen kaveri on rakantanut niistä saaren ja saarelle pienen ravintolan.
Kuppila ei ollut auki vaan uusien pöytä-penkkirakennelmien (ihan suomalaisen
näköisiä!) tekeminen oli vielä kesken. Saimme kuitenkin oluet ostettua ja
istuskelimme hetkisen ihastelemassa
Carriacouta ja viereistä Palm Island-saarta.
Tapasimme suomalaisiakin: Neetin viereen pörähti
dingikuormallinen charterpaatilla viikon reissussa olevia kuopiolaisia.
Kylän rannalla on toimisto, jossa on ainakin tulli, ehkä
immigrationkin. Asian laita ei meille selvinnyt, sillä sinne mentyämme edellinen
asiakas ”häädettiin” pois, ohjeistettiin menemään lentokentälle hoitamaan
kirjautuminen ja ovi paiskattiin kiinni. Emme jääneet norkoilemaan, vaan lentoasemalle
siis marssimme mekin.
Halusimme käydä vielä Union Islandin Chatham Bayssa saaren
toisella puolella ennen Carriacoulle (Grenadaa) lähtöä. Kysyimme, voisimmeko
tehdä uloskirjautumisen etukäteen ylihuomiseksi. Ei käynyt. Sanoimme, että
lähdemme sitten huomenna. Virkailija katsoi vähän hitaasti ja sanoi sitten:
”Jos jäätte pitemmäksi aikaa ja jäätte kiinni, tulee sakot.” Nyökyttelimme ja
sanoimme lähtevämme huomenna. Ensimmäisen virkailijan jälkeen kävimme vielä
tullin ja immigrationin tykönä ja sitten oli taas muodollisuudet hoidettu.
 |
| Chatham Bay |
Mukavan viiden mailin purjehduksen jälkeen solautimme
ankkurin kauniin Chatham Bayn veteen muutaman muun reissuveneen seuraksi.
Paikka tuntui aivan ruhtinaallisen suojaiselta Cliftonin viime päivinä
kuoppaisen ankkuripaikan jälkeen.
Melko iäkäs dingipoika Sam tuli meitä heti jututtamaan ja
niin kävi, että sovimme lobster- ja ribs-illallisesta seuraavaksi illaksi. Pian
hänen jälkeensä tuli reissuhistoriamme ihka ensimmäinen ”dingityttö” - ei enää
ihan tyttöiässä oleva Vanessa, jolla olisi myös ollut barbrque tarjolla.
Ostimme häneltä pullollisen itse tehtyä rommipunssia. Hyvää se oli kylmänä
raastetun muskottipähkinän ryydittämänä.
Kilpikonnat ilahduttivat meitä taas uiskennellessaan Neetin
ympärillä.
Chatham Bayn hiekkaranta on kaunis. Kukkuloiden
reunustamalla rannalla on muutamia pikku kuppiloita ja joku yritteliäs koru- ja
korikauppiaskin. Kauemmaksi ankkuroituneesta matkustajalaivasta kuljetettiin
rannalle turisteja. Osa näytti lähtevän jonnekin vaeltamaan paikallisen oppaan
johdolla, osa jäi pulikoimaan ja snorklaiemaan rantaan. Tilaa oli
ruhtinaallisesti kaikille.
Suomalaisveneet olivat hyvin edustettuina tällä lahdella:
Purjelaivasäätiön Vahine saapui menestyksekkään ARC-kisansa jälkeen (kolmas
sarjassaan). Poikkesimme vaihtamassa kuulumiset.
Barbeque-illallisemme ei ollut ihan täydellinen. Olimme
sopineet ruokailut kello 18:ksi, ruoka tuli 18.45. Onneksi ei ollut hirveä
nälkä! Ruoka oli ok ja tällä kertaa annokset eivät olleet liian suuret. Pois
emme tahtoneet päästä ollenkaan. Syötyämme pyysimme laskua ja sitä ei alkanut
kuulua. Menimme tiskille yrittämään maksamista – meidät hätistettiin pois. Oli
tulossa vielä jälkiruoka ”on house”. (Eipä sitä voinut aiemmin sanoa…)
Odotimme. Ja odotimme. Banaanilettuset tulivat ja pyysimme taas laskua. Ja
odotimme ja odotimme… Saimme laskun. Ladoimme rahat pöydälle. Odotimme. Sitten
ne haettiin Ja odotimme vaihtorahoja… Kumma miten se harmittaa, vaikkei ole
minnekään kiirettä!
 |
| Chatham Bay |
10 mailin purjehdus Carriacoun Tyrrel Bayhin oli nautittavaa
menoa. Veneitä lahdella oli melko paljon, mutta löysimme hyvin paikan ja taas
kerran onnistuimme ankkuroinnissa ensimmäisellä kerralla.
 |
| Tyrrel Bay |
Iltapäivällä jollailimme marinaan ja kirjautumaan
Grenadalle. Tullimies vähän katseli uloskirjautumislappuamme ja kysyi, kauanko
matkamme oli kestänyt. (Olimme siis olleet yhden ylimääräisen vuorokauden Union
Islandilla). Vastasimme kuitenkin niin kuin asia oli eli parisen tuntia sen
enempää selittelemättä. Ei hän siihen mitenkään tarttunut.
Marinan vaatimattomasta venetarvikekaupasta ostimme
ilmastointiteippiä ja moottoriöljyä Tohatsuumme, minkä jälkeen Kari kävi
täyttämässä tankin. Seuraavana päivänä
kylille lähtiessämme Karin reppua ei löytynyt mistään… no sinne
polttoaineasemallehan se oli jäänyt. Onneksi löytyi!
Kylä on pieni, oikeastaan vain yksi rannan suuntainen katu
ja muutama siitä erkaneva tie. Marinan päässä mäen rinteellä on melko
komeitakin rakennuksia, itse kylällä on aika vaatimatonta. Vuohia on täälläkin
pitkin pihoja tienpientareita. Pieniä kauppoja, myyntikojuja ja ravintoloita on useita, nyt useimmat olivat
kuitenkin kiinni. Vast’ikään oli avattu uusi suuri supermarket, jonka
tarjonnasta suunnilleen lumouduimme viime aikojen kauppojen kehnojen
valikoimien jälkeen. Makkaraa! Monenlaista juustoa! Kevytkolaa! Suolakurkkuja!
(Eikä ruosteisia säilykepurkkeja.)
Kävimme bussiretkellä Hillsboroughissa, joka on Carriacoun
ainoa kaupunki. Olimme kävelemässä Tyrrel Bayn kylänraittia ja etsiskelemässä
bussipysäkkiä, kun minibussi pysähtyi viereemme ja tarjosi kyytiä. Me kapusimme
kyytiin. Läksimme ajamaan, mielestämme aivan väärään suuntaan. Torvea
toitoteltiin talojen kohdalla ja ehkä viiden minuutin päästä pysähdyttiin.
Muutaman minuutin kuluttua käännyttiin takaisin kylälle, sinne mistä olimme
tulleet, ja sitten mentiinkin jo oikeaan suuntaan. Ja torvi soi.
12 vuotta sitten hiekkatie oli surkeassa kunnossa, nyt se on
päällystetty koko matkalta. Hidastetöyssyjä on laitettu anteliaasti ja varmaan
syystäkin. Mutkia ja mäkiä tiellä riittää ja monilla autoilla myös vauhtiakin
ihan liian kanssa. Matka maksoi 3,5 EC / nenä eli vähän yli euron.
Hillsboroughissa ajettiin taas sinne sun tänne, ainakin
kahteen kertaan samaa katua samaan suuntaan, ennen kuin päädyttiin
päätepysäkille jonkinlaisen torin kupeeseen.
Ensimmäisenä etsimme kiireesti rahaseinän, sillä käteisemme
oli päässyt pahasti hupenemaan. Cliftonissa pankkikortti ei ollut kovinkaan
käypää valuuttaa ja Tyrrel Bayssa ainoa automaatti ei toiminut.
Kaupunki on matala, talot korkeintaan parikerroksisia.
Mennyttä loistoa, joitakin uusia rakennuksia, raunioitakin välissä. Pieniä
kauppoja - melkein kioskeja, pikku kuppiloita, vihannes- ja hedelmäkauppiaita,
jalkakäytäviä vain siellä täällä, autojen seassa ja viemäriojien yli loikkimista,
ystävällisiä tervehdyksiä vastaantulijoilta, ei m itään turistikrääsää
näkyvissä.
 |
| Hillsborough |
Turisti-infon edessä soittelivat steel-rumpali ja
sähköpianisti mielenkiintoisia ja vauhdikkaita sovituksia tutuista
joululauluista ja muista tunnetuista sävelmistä.
Kaupungin muutamat isommat kadut oli nopeasti kävelty pariin
kertaan edes takaisin ja oluet juotuamme etsimme paluukyydin. Kyytiin
kavuttuamme ajettiin taas pariin kertaan katuja ympäriinsä ja sitten vasta
lähdettiin Tyrrel Bayhin päin. Tämä kuski ajoi hurjaa vauhtia ja minua kyllä vähän
hirvitti. Turvavöitä ei ollut kuin etupenkeillä ja tarrasin Karin käsivarteen
kiinni – niin kuin siitä jotain apua kolaritilanteessa olisi ollut. Tuntui
kuitenkin turvallisemmalta ja penkilläkin pysyi paremmin.
Grenadan pääkaupungin St. Georges’in ankkuripaikalle oli 32
mailin purjehdusmatka. Enimmän osan pääsimme purjein fokalla ja 2-reivatulla
isopurjeella. Saaren suojassa jouduimme muutaman kerran tuulettoman hetken
tullen käyttämään konetta, mutta pian saimme taas tuulta purjeisiin. Saaren
korkeat kukkulat ja niiden rinteillä olevat kylät ja talot ilahduttavat silmää.
Kaunista!
Ankkuripaikalla St. Georgesin edustalla oli hyvin tilaa.
Tällä kertaa saimme ankkurin pitämään ”vasta”
toisella yrityksellä.
Seuraavana aamuna taivas oli harmaa joka puolella ja vettä
satoi koko aamupäivän enemmän tai vähemmän. Kari teki remonttihommia sisällä:
portaan ovat alkaneet narista ikävästi. Lattialevyt piti irrottaa ja höylätä ja
tehdä ties mitä. Nyt eivät enää narise!
Minä kaivelin Tontun ja Toopen piiloistaan ja virittelin
niille riippukeinun. Ne ovat meidän ainoa Suomesta mukaan otettu joulujuttumme
ja tärkeät joulutunnelman virittäjät.
Iltapäivällä suoriuduimme rantaan ja kävimme
venetarvikeliikkeessä ja ruokakaupassa. Ei hassumpi ruokakauppa, melko hyvät
valikoimat kaikenlaista (kinkkurulliakin!) ja dingilaituri aivan vastapäätä
tien toisella puolella.
Seuraavana aamuna jollailimme kaupungin keskustan tuntumaan.
Rantaan oli hienosti laitettu dingeille muutama ”parikkipaikka” rantamuuriin.
Kävelimme kaoottisen liikenteen seassa torille. Tällä matkalla näimme
ensimmäistä kertaa vuosikausiin liikennepoliisin ohjaamassa liikennettä.
Muutenkin poliiseja näytti olevan liikkeellä melko paljon. Toinen erikoinen
havainto oli sanomalehdenmyyjä, joka kadun varresta myi lehtiään ohi ajaville
autoilijoille.
 |
| St. Georges' tori |
Tori oli kumma kyllä vielä varsin hiljainen, vaikka kello
läheni jo kymmentä. Monet torikauppiaat vasta availivat kojujaan. Pienessä
vaatimattomassa kopperossa mainostettiin musiikkia ja kävimme kysymässä
steel-musiikkia. Kuinka ollakaan, sitä löytyi ja kaveri laittoi levyn soimaan.
Emme siis joutuneet ostamaan sikaa säkissä! Yllätys oli se, että hän kehotti
tulemaan takaisin 5 minuutin kuluttua, kun hän olisi saanut poltettua meille
cd:n. Emme siis ostaneet 15 EC:llä ihan laillista versiota levystä, mutta
päätimme vaientaa omatuntomme tässä kohtaa.
 |
| St. Georges' tunneli |
Kaupungin rakennukset ovat matalia ja kadut todella kapeita,
suurin osa yksisuuntaisia. Tämä kaupunki on varmasti rakennettu näille
kukkuloille – on nimittäin mäkiä – ennen kuin autoja on ollut olemassa. Kapea
vuonna 1894 halkaisee yhden kukkulan. Siitä jalankulkijat ja autot sulassa
sovussa kulkevat. Onneksi autot saavat ajaa vain yhteen suuntaan!
Matkaoppaamme mukaan satama-altaan rannalla piti oleman hyvä
viinikauppa. Sitä etsimme hartaudella ja teimme pitkän lenkin rantakadun takana
mäelle nousevaa seuraavaa katua pitkin. Sieltäpä sitten ei ihan heti takaisin
alaspäin päästykään.
Kauppa löytyi toisella kierroksella. Ei mitään
mainoskylttejä näkyvissä, vain pieni printattu valkoinen A4-lappu teipattuna
oveen. Pitkästä aikaa saimme ostettua tuttua, hyväksi havaittua punaviiniä
kohtuulliseen hintaan.
Matkalla dingilaiturille on myös melko suuri ruokakauppa,
jossa on hyvät valikoimat esimerkiksi säilykkeitä. Oli mukavaa löytää
vesikastanjoita ja punajuuria.
Perjantaiaamuna kävimme vielä ruokaostoksilla. Joulua varten
varasimme reilun kilon painoisen pakastetun kinkkurullan ja muuta ruokaa 4 – 5
päiväksi.
Olimme oikein tyytyväisiä tähän ankkuripaikkaan. Tilaa oli
hyvin, swell ei juurikaan haitannut, ei pudotustuulia eikä pahasti ohiajavien
veneiden aaltojakaan.
Kari oli bongannut purjehdusoppaasta Grenadan etelärannalta
True Blue marinan, jossa piti olla laituripaikkoja ja poijuja, tilaa
ankkurointiinkin sekä vettä ja dieseliä saatavilla. Meillä alkoi olla tarve
päästä tankkaamaan vettä ja laituriin halusimme, koska sprayhoodimme alkaa olla
korjauksen tarpeessa ja ompelukone tarvitsee sähköä.
Pääsimme purjein melkein koko matkan. St. Georges’in
ankkuripaikasta eteenpäin oli upeita pitkiä hiekkarantoja. Lähes autioita! Ei
ihmisiä missään, ei edes niillä rannoilla, jotka reunustivat suuria
hotellikomplekseja. Pohdiskelimme, että onkohan Karibia jo mennyt pois
muodista? Luulisi, että näin joulun aikoihin väkeä alkaisi jo olla
hotelleissakin.
Lähestyessämme True Blueta alkoi sataa. Virittelimme
lepuuttajat ja lähestyimme marinaa hitaasti etsiskellen luvattua
polttoaineasemaa. Sitä ei näkynyt missään. Laiturin viereen päästyämme joku
mies rannalta viittoili meitä poispäin ja levitteli käsiään. Tulkitsimme asian
niin, ettei laiturissa olisi tilaa. Otin VHF:n käyttöön ja huhuilin True
Blueta. Viimein joku vastasi jostain epäselvästi ja sanoi ”Channel 14”.
Siirryin kanavalle 14 ja aloin kutsua True Blueta, mutta kukaan ei enää
vastannut.
Katselimme toiveikkaana ympärillemme, josko joku tulisi
ystävällisesti auttamaan meitä poijuun kiinnittämisessä. Ne olivat sitä mallia,
ettei päällä ollut mitään lenkkiä mihin tarttua vaan poiju pitää onkia ylös ja
kaivella sen alta köysilenkki, johon kiinnittää oma kiinnitysköysi. Ei ketään.
Vettä satoi edelleenkin. Yritimme itse yhden kerran koukkia poijun ylös
onnistumatta ja päätimme että se siitä. Pitäkää tunkkinne!
Moottoroimme Prickly Bayn puolelle ja etsimme
polttoaineaseman. Onneksi sadekin lakkasi. Saimme tankattua vettä. Edellisen
kerran olimme tankanneet 19.11. Rodney Bayn telakalla ja nyt vettä meni
tankkiin 173 litraa. Vielä noin 50 litraa jäljellä!
Käytämme teen- ja kahvinkeittoon pullovettä. Tankkivettä
käytämme ruuanlaittoon, tiskaamiseen ja merivesipeseytymisten jälkeen pikaiseen
huuhteluun. Olemme myös keränneet biministä sadevettä ja sitä on välillä
kertynyt ihan sangollinenkin kunnon sadekuuron jälkeen. Siitä on ollut iso apu.
Yllättävän vähän meiltä vettä kaikkinensa on kulunut.
Poijupaikka olisi maksanut 52 EC/vuorokausi, mutta päätimme
ensin katsella löytyisikö meille ankkuripaikkaa. Vaikka poijuja ja
ankkuroituneita veneitä on paljon, löysimme sopivan tyhjän tilan. Ankkuri
nappasi hyvin kiinni, saatoimme huoahtaa helpotuksesta ja nauttia kupposet
kylmää rommipunssia.
Täällä viivymme luultavasti joulun yli ja sitten jatkamme
matkaa seuraaviin Grenadan ”vuonoihin”.
Hyvää joulua kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti