 |
| Infoa - ei tosin ihan tuoretta - St Vincent ja Grenadinesta |
Matka jatkui, 3,4 mailia Tobago Caysin
luonnonsuojelualueelle ankkuriin. Täällä onneksi mikään ei näyttänyt muuttuneen
vuosien saatossa poijujen lukumäärän lisääntymistä lukuun ottamatta. Veneitä
oli todella vähän ja löysimme mielestämme hyvän ankkuripaikan vaivatta
Baradel-saaren vierestä. Ankkuri nappasi kiinni heti hiekkapohjaan viiteen metriin,
kristallinkirkkaaseen veteen.
 |
| Tämä lienee paras konnaotos. Tuntikausien vahtimisen tulos... |
Baradelin ranta on sitten viime käynnin rauhoitettu
kilpikonnille ja kyllä niitä näimmekin! Viimeksi niitä ei näkynyt laisinkaan,
nyt niitä uiskenteli vieressämme vähän väliä. Aikaa kului tunti toisensa
jälkeen, kun niistä yritti saada valokuvan. Juuri kun onnistuit bongaamaan
jonkun veden pinnalta, se sukelsi taas pohjaan laiduntamaan siellä kasvavaa
vaaleata lyhyttä heinää. Jos taas näit jonkun konnan tumman hahmon lähestyvän
pintaa, se mokoma useimmiten muutti suuntaa kauemmas veneestä ennen pintaan
tuloa ja taas kuvasta ei tullut mitään! Mukavaa ajanvietettä konnien vahtiminen
joka tapauksessa oli!
Snorklailureissullaan Kari onnistui näkemään myös elämänsä
ensimmäisen rauskun, noin metrin mittaisen.
Virtaukset vedessä tuntuvat välillä olevan aika kovat.
Aiemmin näkemämme kanadalaiskatamaraani pikkutyttöineen oli naapurinamme.
Pikkulikat uiskentelivat ja sukeltelivat katin perässä. Heille oli laitettu
veneen perästä roikkumaan köysi ja kelluke turvaksi ja luultavasti
takarajaksikin. Pienempi tyttö ajautui kauemmaksi eikä jaksanut millään uida
veneelle päin. Isompi meni hätiin. Tässä vaiheessa vanhemmat alkoivat jo
seurailla tilannetta veneestä käsin. Kun lapset ajautuivat ankarasta
yrityksestä huolimatta yhä kauemmaksi, isä hyppäsi lopulta veteen ja kävi
auttamassa heitä.
 |
| Rommipunssit Tobago Caysin kunniaksi |
Tuuli oli melko kova, enimmäkseen yli 10 m/s koko Tobago
Caysilla olomme ajan. Olosuhteet olivat melko kuoppaiset, sillä ehkä aaltoa
pääsi jo vähän riutan ylikin ja kymppituuli saa aikaan aaltoa jo muutenkin.
Kävimme dingillä etsiskelemässä snorklailupaikkaa, mutta maininki
hiekkarannalle näytti liian hankalalta joten luovuimme ajatuksesta.
Veneitä tuli ja meni. Selvänä enemmistönä olivat
(vuokra)katamaraanit. Yksirunkoreissupurjeveneet olivat selvänä vähemmistönä,
kuten muissakin paikoissa aikaisemmin. Luultavasti tilanne muuttuu jonkin
verran pikapuoliin, kun sadat ARC-kisaan osallistuneet veneet lähtevät
liikkeelle päästyään St. Lucialle.
 |
| Barbeque-tunnelmaa |
Meitä vastassa ollut dingipoikamme Teddy kyseli meitä
sunnuntai-illan barbequehen ja päätimme osallistua. Hän kävi hakemassa meidät
vähän ennen kuutta Petit Bateau-saaren suojanpuolen rannalle. Siellä on useiden
”yrittäjien” keittokatoksia ja omat pöydät. Illan pimetessä valot sytytettiin
ja pöydille kannettiin vesikanistereista tehdyt kynttilälyhdyt. Koska alue on
suuri, asiakkaita oli yllättävän paljon huolimatta siitä, että veneitä ei
näyttänyt olevan kovinkaan paljon.
 |
| Lobsterateria Tobago Caysin tapaan |
Kari oli tilannut lobsterin ja minä kanaa. Lisäkelautaset
olivat jättimäisen suuret, minä en jaksanut syödä omastani puoliakaan. (Olin jo
varautunut siihen eli mukana oli foliota ja muovipusseja ylijäämän mukaan
ottamista varten.) Karin lobster oli oikein hyvää eikä minun kanankintuissakaan
mitään vikaa ollut. Hintaa tälle aterialle tuli lobster 100 EC, kana 60 EC,
juomat 40 EC.
Olimme tyytyväisiä, kun emme tulleet omalla dingillä vaan
Teddyn kyydillä. Paluumatka pilkkopimeässä niemen ympäri Nereidille olisi ollut
tuskien taival!
Itsenäisyyspäivän aamuna purjehdimme viiden mailin matkan
Union Islandin Cliftonin ankkuripaikalle. Alue näytti isolta, mutta
matalikkojen takia ei tilaa kuitenkaan näyttänyt olevat ruhtinaallisesti.
Risteilimme hyvän matkaa poijujen ja ankkuroituneiden veneiden seassa ennen
kuin löysimme sopivan paikan läheltä matalikon reunaa.
Tälläkin kertaa meitä onnisti ja ankkuri puraisi heti kiinni
hiekkapohjaan noin kuuteen metriin. Hiukan aikaa ankkurin pitävyyttä
seurattuamme ja Karin käytyä tarkastussukelluksella läksimme kylälle
ruokaostoksille.
Ostoslistamme oli taasen pitkä kuin nälkävuosi. Matkaopas
hehkutti kovasti erinomaisia ”provisioning”-mahdollisuuksia. Me emme ole ihan
samaa mieltä. Vihanneksia ja hedelmiä toki löytyi torilta, mutta muista ”supermarketeista”
ei tahtonut löytyä mitään erityisiä herkkuja itsenäisyyspäiväjuhliimme.
Täydensimme siis huvenneita varastojamme erilaisilla säilykkeillä.
Ostimme dingipojalta noin kahden kilon tonnikalan, jonka hän
kävi fileeraamassa rannalla. 40 euroa!
Toki saimme itsenäisyyspäiväjuhlaherkut aikaiseksi:
-
tuorejuusto-majoneesipohjaan tehtyjä tonnikala-,
salami- ja parmesaani-aurinkokuivattu
tomaatti-tahnalla päällystettyjä tortillapaloja suolakurkulla, tomaatilla,
punasipulilla ja karambolalla koristeltuina (ja tietysti Suomen
pienoislipuilla!)
-
paistettua tonnikalaa ja keitetyt perunat
-
hedelmäsalaatti
Nyt meillä oli kunnon itsenäisyyspäivämusiikkiakin – sitä
etsittiin pitkään ja hartaasti viime kesänä! Soitimme siis Finlandia-hymniä ja
muuta isänmaallista musiikkia, myös mieskuorolauluna.
 |
| Kuvan yläreunassa oli alle 3 metriä vettä! |
Illan hämärtyessä aloin katsella pohjaa Neetin vieressä ja
se näytti olevan kovin kovin lähellä. Syväysmittari näytti vain 2,9 metriä!
Kari oli laskenut lisää ankkuriketjua ulos kauppareissulta palattamme ja nyt
(tosi kevyt) tuuli oli kääntynyt aivan epätodennäköiseen suuntaan eli etelään!
Ei muuta kuin ketjua vähän takaisin sisään ja sitten pitikin aloittaa tilanteen
tarkkailu.
Alkuyönä en paljon nukkunut. Vettä kuitenkin näytti
riittävän yli kolme metriä ja aamuyöllä tuulikin kääntyi ja pääsin unten
maille.
Clifton on pieni värikäs kylä. Pääkatu alkaa vaatimattomalta
pienkonelentoasemalta aivan ankkurointialueen vierestä ja kulkee rannan
suuntaisesti. Koirat, vuohet, kukot, kanat ja lentokentän päässä jopa hiehot
tallustelevat kaikessa rauhassa pitkin katua. Autoliikennettä ei juurikaan ole
ja tarmokkaasti ne vähät autoilijat tööttäilevät jalankulkijoille
varoituksiaan. Jalkakäytäviä ei tietenkään ole ja kadun molemmilla puolilla on
monessa kohdassa noin puolen metrin syvyiset betoniojat rankkasateiden varalta.
Kulkiessa on syytä huolellisesti katsoa, mihin astuu!
 |
| Sillan takana dingipoukama |
Aivan rannan tuntumassa Yacht Clubin laiturista kylälle päin
kulkee betoninen kulkuväylä ravintoloiden, kalasataman ja muutamien pienten
myyntikojujen editse. Pääkadun varrella on lukuisia ravintoloita, osa aivan
pikkuruisia kopperoita muutamine jakkaroineen. Matkamuistoja ja vaatetavaraa on
kaupan runsaasti.
 |
| Torikauppaa Cliftonissa |
Värikkäät torikojut reunustavat nurmettunutta aukiota.
Hedelmiä ja vihanneksia on myytävänä myös pienillä pöydillä kadun varrella tai
maahan levitettyjen kankaiden päältä.
Supermarketeja on useita. Suurin osa niistä on pienempiä
kuin Suomen R-kioskit. Olemme käyneet luultavasti lähes kaikissa etsimässä
ostoslistamme tuotteita. Hinnat ovat välillä lähes pöyristyttävät: Ällistyttävin
löytö oli litran 100 % appelsiinituoremehu 65 EC eli yli 20 euroa! (Lieneekö
hinnoitteluvirhe, toisesta kaupasta löysimme vastaavan mehun 9,5 EC:llä. Toinen
vaihtoehto hinnoittelulle on ”turistiansa”. Kyseisestä kaupasta saa kuitin vain
koko summasta, ei erittelyjä.) Kahdesta viiden litran vesikanisterista
maksoimme yhtensä 37 EC. Litrahinta siis yli euron!
Perjantaina hyvissä ajoin iltapäivällä kylänraitilla
alettiin selvästi valmistautua illan viettoon. Väkeä oli paljon liikkeellä,
katukeittiöitä viriteltiin ja musiikki pauhasi! Sunnuntai-iltapäivällä samoja
tienoita hädin tuskin tunsi samaksi: Ei sieluakaan liikkeellä, ei koiriakaan,
ja kaikki putiikit ja ravintolat kiinni!
Vihdoin viimein pääsimme taas aloittamaan kävelylenkit.
Jalkateräni kipeytyi pahasti jo Suomessa, kun olin samoissa harvoin
käyttämissäni jalkineissa koko päivän jaloillani. Hyvä että pystyin aluksi
kävelemään ja pitkään se oli turvoksissa ja kipeä jo ilman rasitustakin. Tähän
asti olemme kävelleet vain pakolliset kauppareissut ja tutustuneet aivan
lähiympäristöihin.
Täkäläinen jätehuolto surettaa meitä kovasti. Minkäänlaista
lajittelua ei näytä olevan, kaikki pannaan samaan roskikseen. Kävelyllämme
näimme kaatopaikan, jonka päällä lehmät seisoskelivat värikkäiden roskapussien
seassa. Sähkö tehdään voimalaitoksessa. Täällä on ilmeisesti niin niukkaa,
ettei aurinkopaneeleihin tai tuulivoiman käyttöön ottoon ole varaa.
Harmillista, sillä sekä aurinkoa että tuulta täällä on riittämiin. Meillä ei ole ollut huolen häivää sähkön
kanssa, vaikka polttelemme valoja iltaisin aivan surutta , lataamme läppäriä
inventterin kautta ja jääkaappi joutuu ahertamaan koko ajan. Akkujen varaus on jatkuvasti 99 – 100 %
 |
| Yläkerrassa asutaan, alakerta vielä vähän vaiheessa |
Talot täällä ovat varsin usein keskeneräisiä. On alettu
rakentaa kaksi- tai kolmekerroksista pytinkiä ja yhdessä kerroksessa
asustellaan. Muut kerrokset näyttävät olleen ”vaiheessa” jo useita vuosia.
Hyvässä kunnossa olevien talojen värimaailma on riemastuttavan iloinen.
Aaltopelti on suosittu aita- ja pienemmissä rakennuksissa jopa seinämateriaali.
 |
| Ashtonin anglikaaninen kirkko |
Kävelylle siis. Ashton on pieni kylä parin kilometrin
päässä. Kapusimme mäkeä ylös, toista alas. Katolinen kirkko muine
rakennuksineen on tiukasti rauta-aidan ja lukitun portin takana. Ashtonissa
aglikaaninen kirkko oli auki. Se on vaatimaton, muistuttaa melko lailla meidän
luterilaisia kirkkojamme. Pienen matkan päässä mäenrinteellä on joku toinen
kirkko, jossa veisattiin reippaasti. Koko kylä kaikui!
 |
| Ja kirkon hinnasto |
Pienen Ashtonin kylänraittia kulkiessamme meitä taas
tervehdittiin innokkaasti ja kutsuttiin milloin hedelmäostoksille, milloin kuppiloihin
syömään/juomaan.
Tie päättyy rantaan, josta on näkymä Frigate Islandille. Sen
luona näytti olevan paljon ”kitesurffareita”. Luultavasti menemme jossain
vaiheessa sinne ankkuriin yhdeksi yöksi.
 |
| Cliftonin ankkuripaikka |
Paluumatkalla ajattelin ottaa valokuvan kylästä kavuttuamme
viimeisen mäen. Näkymä on hieno. Mutta: kännykkää ei missään! Kääntelin repun
nurin moneen kertaan ja kun ei niin ei. Sitten välähti: Pidimme juomatauon
sillankaiteella istuen ennen paluumatkan pitkää ylämäkeä. Sinnehän se tietysti
oli jäänyt betonikaiteelle! Kiireesti takaisin. Päässä takoi vain: ”Senkin
pöljä, senkin taulapää!” ”Ole siellä, ole siellä!”
Ja olihan se. Onneksi. Kilometri alamäkeä ja toinen ylämäkeä
tuli sitten ylimääräistä lenkkiä.
Sunnuntainen lenkkimme Richmond Bayhin oli mielenkiintoinen
seikkailu. Tutkin kartasta reittiä ja katsoimme sitä myös Google Mapsista. Valitsimme
Mapsin näyttämän lyhyemmän reitin. Sinne näytti vievän hyvä tie Islander’s Inn
majatalon ohi. Tie olikin kohtalainen aluksi, mutta päästyämme rannan tuntumaan
kyseisen majatalon luo se käytännöllisesti katsoen loppui ja muuttui mutaiseksi
kynnöspelloksi.
Siirryimme rantaan ja vähän matkaa pääsimme pitkin
hiekkarantaa, mutta sitten tuli pusikko vastaan ja jouduimme taas palaamaan
huonolle tielle. Yks’kaks se sitten muuttui komeiden talojen reunustamaksi
hyväkuntoiseksi betonitieksi, jolta poikkesimme taas rantaan. Hieno ranta se
onkin. Kiviä on kasattu pieniksi aallonmurtajiksi ja ehkäpä suojaksi eroosiota
vastaan. Kasojen välissä on maljamaisia pieniä hiekkarantoja.
 |
Kauempana, pienen niemen toisella puolen on muutama hotelli,
jotka eivät nyt näyttäneet olevan toiminnassa. Viimeisenä on upea Sparrow’s
ravintola, jossa istahdimme hetken ja nautimme ylellisestä tunnelmasta. 1,4
kilometrin paluumatka olikin sitten nopea ja helppo tasaista betonitietä
pitkin.
 |
| Sparrow's |
Näitä viimeisiä rivejä kirjoittaessani ulkoa alkoi kuulua
melkoista mekkalaa. Joku katamaraani oli ajautunut vieressämme olevalle
matalikolle ja paikalliset dingipojat olivat juuri saaneet sen hinatuksi
turvallisille vesille. (Minua jotenkin nolottaa tuo ilmaus ”dingipojat”,
aikuisia ja jopa vanhoja miehiähän he ovat, mutta en ole muutakaan keksinyt…)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti