 |
| Fort de Francen teatterin sisäpiha |
Kelluskelimme Fort de Francen ankkuripaikalla
sunnuntaiaamuun saakka. Monta päivää oli aivan ällistyttävän tyyntä ja
jouduimme jopa vähän miettimään sähkön riittävyyttä, kun aurinko ei aina
paistanut täydeltä terältään ja tuuligeneraattori ei inahtanutkaan
päiväkausiin. (Ei akkujen varaus alle 80 % laskenut, mutta yöllä emme hennoneet
polttaa ankkurivaloa, vaan viritimme sitlooraan Suomesta tuodun led-valoilla
toimivan myrskylyhdyn.)
Päivisin kävimme kauppareissuilla kantaen yhdestä kaupasta
yhtä ja toisesta toista elintarviketta. Kaiken kaikkiaan kaupunki oli todella
hiljainen viime talveen verrattuna. Viime talvena kauppiaita ja ihmisiä
vilissyt kauppakatu oli varsin hiljainen. Katukauppiaita oli paikalla vain
jokunen ja monet liikkeistä suljettuina.
Rannalla sentään oli elämää, varsinkin iltaisin.
Yhteysaluslaiturilla musisoitiin harva se ilta – steel-rumpu ja rummut. Eräänä
iltana kävimme paikan päällä katsomassa ja siellähän oli ainakin kolme sukupolvea
paikan päällä. Äiti oli yleisönä, isä ja ehkä joku kaverinsa soitti, isoisä
innosti paria 7-9- vuotiasta pikkupoikaa taputtamaan tahtia… mukavaa meininkiä.
Dingilaiturilla oli myös monen ikäisiä ihmisiä puhaltamassa
simpukankuoriin. Ääntä niistä toki lähti, mutta ei kovinkaan soitannollista.
Monena iltana, iltakymmenen jälkeen (kun meidän
nukkumaanmenoaikamme oli mennyt ohi jo aikaa sitten) oli monenlaista
musisointia. Perjantai-iltana oli oikein kunnon jazz-jamit!
Sunnuntaiaamuna oli aika viimein vaihtaa paikkaa. Läksimme
aamulla ensin ruokakauppaan hakemaan evästä useammaksi päiväksi. Koska moneen
päivään ei ollut satanut, jätin päiväkausia mukanani raahaamani sateenvarjon
Neetiin ja kuinka ollakaan – paluumatkalla satoi! No, mitä pienestä lämpöisestä
sadekuurosta…
…jota sitten riittikin melkein koko 8,2 mailin matkalle
Petit Anse d’Arletiin. Vettä tuli välillä ihan kaatamalla! Tuulta ei juurikaan
ollut, välillä pääsimme purjein pienen matkan ja sitten taas moottoroitiin.
Ruorimme oli ollut pitemmän aikaa aivan järkyttävän jäykkä ja Kari oli ennen lähtöamme kytkenyt
hydrauliohjauksen pois päältä. Ruori totteli melkein ajatuksestakin, kun
aiemmin oli saanut vääntää melkein hampaat irvessä. Totesimme, että
hydrauliyksikkö pitää viedä jonnekin tutkittavaksi.
Ankkuripaikalla oli hyvin tilaa ja laskimme ankkurin kuuteen
metriin kristallinkirkkaaseen veteen kolmen muun reissuveneen seuraksi.
Puoliltapäivin sade hellitti ja paikalle alkoi tulla paikallisia
moottoriveneitä. Ne ankkuroituvat kolmekin vierekkäin kylki kylkeen
sunnuntaipäivää viettämään.
 |
| Ilta hämärtyy Petit Anse d'Arletissa |
Illalla kylällä juhlistettiin sunnuntai-iltaa äänekkäällä
musiikilla, mutta se tuli sen verran kaukaa, ettei ollut häiriöksi.
Uiskentelimme, Kari snorklaili, tarkkailimme yllättävän
vilkasta oli kulkevaa veneliikennettä ja vain nautiskelimme kauniista
ankkkuripaikastamme.
Tiistaiaamuna, illalla hiukan turhan kuoppaisen mutta yön
aikana rauhoittuneen yön jälkeen jatkoimme aamulla matkaa Sainte Annen
ankkuripaikalle. Alkumatkan moottoroimme vastatuuleen, mutta tunnin kuluttua
aloimme luovia. Kyllä sitä hinkattiinkin, mutta koska meillä ei ollut mitään
kiirettä, vendasimme kerran toisensa jälkeen.
Ste. Annessakin oli hyvin tilaa. Huomaa kyllä, että kausi ei
ole vielä alkanut. Vaikka pohjan pitäisi olla hiekkaa, saimme ankkurin pitämään
vasta neljännellä yrityksellä. (Harkinnassa on Bruce-ankkurimme vaihtaminen
johonkin toiseen merkkiin. Ongelmana on se, että ankkuri menee keulassa rungon
sisään ja pukspröötikin aiheuttaa omat haasteensa. Saa nähdä.)
Iltapäivän mittaan alkoi kävelyttää ja päätimme lähteä vielä
ennen illan pimenemistä käymään kylillä. Koska - kuten aiemmin mainitsinkin,
sähköntuotanto ei ollut ollut viime aikoina kovinkaan runsasta. Siispä jätimme
sitlooraan vain myrskylyhdyn emmekä sytyttäneet ankkurivaloa. VIRHE!!!!
Perämoottori kiukkuili jo vähän lähtiessä, mutta toimi
kuitenkin. Ajelimme kylälle, kävimme kävelemässä hiljaistakin hiljaisemmalla
kadulla, piipahdimme muutamassa auki olevassa kaupassa ja söimme jäätelöt.
Ilta alkoi hämärtää kun läksimme takaisin Neetille. Moottori
käynnistyi, mutta sammui melkein heti eikä sen jälkeen suostunut enää
toimimaan. No, onneksi meillä on airot (joita ei näköjään ole läheskään
kaikissa dingeissä!). Kari alkoi soutaa. Kuinka ollakaan, toisen hankaimen
liimaus petti! Soutaminen hankaloitui huomattavasti.
Ilta hämärtyi edellenkin. Meillä ei ollut ihan tarkkaa
käsitystä Neetin sijainnista. Ei tuntunut kivalta.
Onneksi ystävällinen kanssaveneilijä tuli tarjoamaan
hinausapua ja kyseli minne päin lähdetään. Olimme ankkuroineet punaisen
purjeveneen lähelle ja niinpä viittoilimme sinne päin. Neetiä ei näkynyt
missään! Paniikki alkoi iskeä – onko se lähtenyt ajelehtimaan tai varastettu?
Missään kaukana ei kuitenkaan näkynyt ajelehtivaa venettä joten se vaihtoehto
oli oletettavasti pois suljettu.
Pohdimme asiaa uudelleen ja totesimme, että olimme ehkä
väärässä suunnassa. Illan koko ajan pimetessä hinaajamme siis läksi toiseen
suuntaan. Yritimme silmä tarkkana tähyillä sitä punaista venettä ja Neetin
sitloorassa palavaa valoa. (Kari ei tietenkään nähnyt mitään, koska päässä oli
aurinkolasit. Hän huomasi sen vasta löydettyämme Neetin.)
Niin, löytyihän se juuri sieltä minne sen olimme
jättäneetkin. Hinaajamme naureskeli meille, että ottakaa ensi kerralla kompassi
mukaan! Mitään korvausta hän ei avustaan huolinut, sanoi vain, että ”tehkää
hänelle sama sitten ensi kerralla”.
Tarinan opetus: 1) Ankkurivalo päälle jos veneestä lähdetään
eka kertaa iltahämärissä. 2) Käsi-GPS mukaan tai Google Mapsista kuvaruutukopio
veneen sijainnista.
Seuraavana aamuna Kari purki, puhdisti ja kokosi
perämoottorin kaasuttimen. Mitään vikaa ei näyttänyt olevan. Moottori ei vain
toiminut. Viimein vika löytyi bensaletkun moottoripään liittimestä, jonka
kanssa olimme taistelleet aiemminkin.
Jostain Le Marinista olimme viime talvena ostaneet tämän
uuden, josta oli tiiviste taas rikki. Muistelimme ostaneemme toisenkin
liittimen ja käänsimme kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin paikat nurin sitä
etsiessämme. Ei löytynyt. Ei siis auttanut muu kuin Kari tiivisti liittimen
vulkanoivalla teipillä. Toivoimme purkkavirityksen kestävän siihen asti, että
löytäisimme uuden osan.
Yritin etukäteen varata netin kautta poijupaikan Le
Marinista, mutta sivusto jumitti täysin enkä siis saanut varausta lähtemään.
Ajoimme siis torstaiaamuna (täällä pyhäinpäivä) marinaan päin ja aikani VHF:ään
huhuiltuani sain yhteyden ja tiedustelin paikkaa viikoksi. Vastaus oli, että
ota yhteyttä uudelleen tunnin kuluttua… hinkata nyt sitten väylällä tunti
odotellen – voi ei!
Onneksi polttoainelaiturilla ei ollut ruuhkaa ja menimme
sinne tankkaamaan vettä. Olimme tankanneet edellisen kerran 17 vuorokautta
sitten ja olimme huolissamme vesitilanteestamme, sillä vesitankin mittari oli
lakannut näyttämästä lähtiessämme (tankin ollessa täysi). Huoli oli turha,
vettä olisi riittänyt vielä vaikka kuinka, sillä tankkiin(220 l) meni vain 137
litraa. (Tähän selvitykseksi sen verran, että juomme pullovettä. Tiskiin
käytetään osin tankki- osin merivettä, riippuen siitä miten vähän paljon
veneitä ankkuripaikalla on. Ruuanlaittoon käytetään tankkivettä, peseytymiseen
enimmäkseen merivettä, huuhteluun ehkä tankista.)
Handy Duck- poijuhakamme sai taas satamahenkilökunnan
kommentoimaan ”Bravo!”. Poijut ovat aika matalalla ja useimmiten veneet eivät
pysty omatoimisesti kiinnittymään niihin. Meiltä poijuihin tottuneiltahan se
hyvillä välineillämme sujuu!
Le Marinin marina ja ympäristö tuntuu niin kotoisalta. Täällä
on oikein mukava olla. (Miten viime talvena harmittikin notkua täällä ja
odottaa peräsimen valmistumista!!!)
Veneitä täällä on valtavan paljon, sekä laiturissa että
poijuissa. Näyttää kuitenkin siltä, että suurin osa on kesätauolla. Perä- tai
kohteliaisuuslippuja on harvoissa ja suurimmasta osasta näyttävät purjeet
olevan poissa. Myös dingilaitureista huomaa, ettei kausi ole vielä alkanut.
Niihin mahtuu oikein hyvin. Talvella sain änkeä, tunkea ja punkea sekaan ja
välillä vielä kömpiä muiden dingien yli laiturille.
Olemme kierrelleet venetarvikeliikkeitä etsien sitä
perämoottorin polttoaineletkun liitintä. Löytyi yksi, 50 €. Vaikka sen pitäisi
olla Tohatsuun, mutta ei sovi. Löytyi toinen, 10,50 €. Ei käy. Tässä välissä
ostimme jo muutaman tiivisteenkin (4,20 €), kumpikaan ei käy. Viimein,
viimeisestä mahdollisesta kaupasta, löytyi sopiva (13,50 €). Ja kaiken
kukkuraksi: koko kaupassa ei ollut mitään muita vastaavia kuin liittimiä kuin
tätä yhtä plaatua. Haemme huomenna vielä toisen varalle. Toivotaan, että saamme
nuo käymättömät vaihdettua johonkin muuhun tavaraan.
Sopivaa vesimittarin anturia ei ole missään. Ehkä joskus
jostain muualta. Tyydymme siis toistaiseksi arviolaskelmiin veden määrästä.
SPOTia ei ole vielä löytynyt. Useimmissa liikkeissä ei ole
edes aavistustakaan, mistä laitteesta on kysymys. Vielä yksi, vasta
maanantaiaina avoinna oleva vene-elektroniikkaliike on kokeilematta. Jos siellä
ei tärppää, teemme nettitilauksen Saksaan SVB:lle ja alamme odotella
jännityksellä, millaisella toimitusajalla ja mahdollisilla tulli- ja muilla
hässäköillä saamme sen käsiimme.
Tarkoituksenamme on teettää keulapurjeasetuksillemme
muutoksia. Vaihdamme genoalle uuden Profurl-rullalaitteen ja siirrämme sen
takaisin pukspröötin kärkeen. Fokalle asennetaan nykyinen genoan rullalaite ja
se siirretään keulaan päin. Maanantaiaamuna klo 9 – 10 pitäisi tekijän tulla
Nereidiin katsomaan tilanne ja tekemään tarjous.
Kari irrotti ohjauksen hydrauliikkalaitteen ja kiikutamme
sen Simo Winterille katsottavaksi alkuviikosta. Toivottavasti selviää, mikä ihme
sitä oikein vaivaa.
Tässä sitä nyt lillutaan poijussa ainakin ensi torstaihin
asti, otetaan elämä Karibia-rennosti ja katsotaan, miten hoidettavat asiat
etenevät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti