 |
| Unohtunutta reppua noutamassa Fort de Francessa |
Emme sitten päässetkään Marie Galantelle. Valmisteltuamme Nereidin lähtökuntoon ja
saatuamme tankattua Neetille dieseliä ja perämoottorille bensaa, kello oli jo
puolessa päivässä. Satamassa ei tuulesta tiennyt mitään, mutta avomeren ääreen
päästyämme jouduimme toteamaan, että tuuli oli tasan vastainen Marie
Galantelle. Kello oli jo niin paljon, ettei luovimiseen oikein olisi aikaa,
koska halusimme päästä perille ennen pimeätä. Koneella eteneminen vastaiseen
oli kuin tervan juontia, saimme hädin tuskin neljän solmun nopeuden irti
koneesta. Ilmeisesti pohjakarvoituksen lisäksi potkuri oli kerännyt kunnon
kerrostumat roinaa puolen vuoden paussin aikana.
Muutimme siis suuntaa ja pääsimmekin mukavaa vauhtia purjein
Iles des Saintesin ankkuripaikkaan. Poijuja oli vapaana runsaasti, vaikka ikävä
kyllä parhaat lähinnä rantaa olevat olivat varattuja. Swelliä pääsi Neetiä
keikuttamaan epämukavuuteen asti. Ensimmäinen yö oli pahin ja nukkuminen oli
kehnonlaista – olimmehan tottuneet vakaaseen marinassa ollessamme.
Seuraavana aamuna Kari urakoi sukeltaen potkurista pahimmat
roinat pois. Tukossa se kuulemma olikin!
Huonosti nukutun yön jälkeen otimme päiväunet ja sitten
vasta jaksoimme viritellä kumiveneen ja lähteä kylillä käymään Kovasti
erilaiselta siellä näytti kuin talvella käydessämme. Silloin pääkatu vilisi
turisteja ja kaikki pikku kuppilat ja myymälät olivat auki. Nyt liikkeellä oli
vain jokunen matkailija eikä paljon sen enemmän paikallistakaan väkeä. Monet
kaupat ja ravintolat olivat kiinni.
Ruokakaupassa kuulimme yllätykseksemme suomenkielistä
puhetta - yhtä yllättyneitä kyllä olivat tapaamamme suomalaisetkin. He olivat
kymmenen päivän omatoimimatkalla Guadeloupella.
 |
| Pain de Sucre snorklauspaikka |
Seuraava yö oli erittäin tuulinen ja nukkuminen oli jos
mahdollista vielä hankalampaa. Vene keikkui ja tuuli metelöi, riuhtoi Neetiä
poijussa sinne sun tänne. Aamulla heräsimme harmauteen ja sateeseen. Aikanaan
pilvet haihtuivat ja päätimme lähteä läheiselle Pain de Sucren
snorklauspaikalle. Ankkuroimme dingin matalaan veteen, aurinko paistoi… kunnes
Kari läksi snorklaamaan ja minä jäin kumiveneeseen odottelemaan. Taivas tummui,
tuuli alkoi puhaltaa ja vettä tuli taivaan täydeltä! Siinäpä sitten kyyhöttelin
bikineissäni ja odottelin sateen ja Karin snorklailun loppumista. Onneksi sade
on täällä lämmintä ja loppuu yleensä hyvin nopeasti. Kylmä tuli vasta siinä
vaiheessa, kun ajelimme vastatuuleen takaisin Neetille.
Seuraavana päivänä kävimme vielä toisella snorklauspaikalla.
Sen luona oli myös poijuja ja totesimme, että siellä olosuhteet olivat paljon
tasaisemmat kuin meidän paikallamme lähempänä kylää. Ehkäpä seuraavalla
kerralla hakeutuisimme sinne…
Suuri huvimme oli naapuriveneen koiran tarkkailu. Se oli
suurehko paimenkoira. Tyytyväisenä se tassutteli kannella ja makoili
keulakannelle asennetun aurinkosuojan alla. Aamuisin se muistutteli
haukahtelemalla isäntäväkeään aamulenkille lähtemisestä. Kumiveneeseen
loikkaaminen arvelutti sitä joka kerta, mutta aina se rohkaisi mielensä ja
hyppäsi veneen perästä tai sivusta (aika korkealta) dingiin. Sitten piti
tietenkin mennä keulaan tassut keulan päällä ja kuono kohti tuulta, tuuhea
häntä heiluen.
Maahantulo- ja lähtömuodollisuudet näillä Ranskan saarilla
hoituvat näppärästi itsepalveluna, täällä Saintesilla kahvilan
tietokoneella. Tällä kertaa vain
häiritsi naapuripöydissä istuvien keskustelu huutaen. Onneksi meillä oli vanha
lomake, josta saimme luntattua, mitä mihinkin kohtaan pitää laittaa.
Keskittymään siinä mekkalassa ei ensikertalaisena olisi pystynyt!
Perjantaiaamuna heräsimme anivarhain ja suuntasimme Nereidin
keulan kohti Dominicaa. Tuuli oli tiukahko vastainen, mutta pääsimme kuitenkin
perille Portsmouthiin yhdellä halssilla. 22 mailia ja 4,5 tuntia.
Satama oli täysin tyhjä – ei ainoatakaan vierasvenettä
poijuissa tai ankkurissa! Vähän arvelutti, että voiko tänne jäädäkään. Pian
meitä vastaan tuli kuitenkin moottoriveneellä jo meitä aiemminkin palvellut
Lawrence of Arabia, joka ohjasi meidät poijulle ja auttoi siihen
kiinnittymisessä. Täällä poijut ovat vain kellukkeita, joissa ei ole kiinnityslenkkiä
kuten meidän poijuissamme. Kellukkeesta roikkuu köysi, johon dingipoika
kiinnittää vierasveneen kiinnitysköyden. Itse oman veneen kannelta näihin
mooringeihin on mahdotonta omin avuin kiinnittyä.
Tulli on lahden toisella puolen melko kaukana, joten
sovimme, että Lawrence tulee iltapäivällä käyttämään meidät tullissa. Ajallaan
hän tulikin meitä noutamaan. Tulli oli hiukan rähjäisellä alueella ja omin
avuin se olisi ollut hiukan hankala löytääkin.
Täällä ei puhettakaan tietokonekirjautumisesta, vaan saimme
täytellä planketteja perinteisesti ihan kuulakärkikynällä ja
kalkkeeripapereitakin oli paperinivaskan välissä. Dominicalla pystyy tekemään
sisään- ja uloskirjautumisen samalla kertaa, jos ei aio viipyä kahta viikkoa
enempää eikä halua leimoja passiin. Sehän vain meille kävi, olisi yksi riesa
(=viranomaiskäynti) vähemmän.
Lawrence kertoi, että Dominicalla on itsenäisyyspäivä 3.11.
ja että sitä juhlitaan jo pari viikkoa etukäteen. Sen kyllä huomasimmekin
illalla: rannalla oli juhlat ja äänekästä musiikkia kello viiteen saakka
aamulla! Kuuntelin paikallista radiota ja kyseinen konsertti myös radioitiin
suorana. (Seuraavana iltana ja yönä sama meininki aamuviiteen…)
Lauantaiaamuna läksimme kylille. Lawrence oli ohjeistanut
meidät dingeinemme torin edustan kalastajalaiturin tyveen. Kiinnityimme, mutta
välittömästi tuli vartijanainen neuvomaan meidät laiturin kupeesta
kalastaja-aluksen kylkeen. Kielsi myös lukitsemasta dingiä, että kalastaja
saisi meidät irti mikäli haluaisi lähteä liikkeelle.
 |
| Portsmouth kalastajalaituri ja tori |
Torilla oli kunnon markkinameininki meneillään musiikkeineen
kaikkineen. Myyntipöytiä oli sekä torilla että pääkadun varrella. Tarjolla oli
enimmäkseen juureksia ja vihanneksia, hedelmistä banaaneja ja jonkin verran
omenoita. Väkeä oli liikkeellä kadun täydeltä.
 |
| Dingilaituri Marian jäljiltä |
Vähän yli vuosi sitten mellastaneen Maria-hurrikaanin jälkiä
oli vielä paljon nähtävissä muutenkin vaatimattomassa rakennuskannassa. Sinisiä
pressuja oli talojen päällä, osa rakennuksista osittain romahtaneita.
Sähköjohtoja roikkui pylväissä melkoisina harakanpesinä ja välillä kadun
varressa ihan metrin korkeudellakin.
Kävimme Lawrencen kyydissä jokiretkellä iltapäivällä ja
siinä matkan aikana kyselimme kaikenlaista. Marian jälkeen monilla meni
kuukausia ennen kuin sähköä oli saatavilla ja joissakin taloissa sitä ei ole
vieläkään. Ruoka täällä valmistetaan kaasulla, jota tuodaan saarelle ja sitä on
ollut riittävästi. Sähkö tuotetaan vesivoimalla lukuisista vesiputouksista.
Kasvikunta on alkanut elpyä, banaaneja ja mangoja kasvaa jo.
Appelsiineista ja greipeistä ei vielä saada satoa, koska ne ovat hitaampia
kasvamaan.
Parin tunnin jokiretki Indian Riverille maksoi meiltä 130
EC:tä eli noin 40 euroa. Jokisuussa oli ennen Mariaa pieni telakka, jonka
hurrikaani tuhosi pahasti. Romuttuneet veneet makasivat edelleen jokisuussa.
Juuri ja juuri pääsimme pujottelemaan niiden välistä joelle.
Joella ei saa käyttää moottoria, joten Lawrence alkoi soutaa
jokea yläspäin. Indian River on Dominican toiseksi suurin joki.
Navigointikelpoista vettä siinä on noin mailin matkan, sitten se menee liian
matalaksi.
Lawrence varoitti meitä uittamasta käsiämme vedessä
alligaattorien vuoksi. Emme nähneet ainoatakaan – liekö varoitus ollut vain
matkailijoiden jännityksen lisäämiseksi…
Joki kiemurtelee viidakon keskellä. Aiemmin osa reitistä on
ollut täysin lehtiholvin peitossa, mutta Maria teki tuhojaan täälläkin.
Vähitellen lehvistö näytti kuitenkin alkaneen taas kasvaa joen ylle. Vesi on
aika sameata, mutta näimme kuitenkin muutamia suuria kaloja uiskentelemassa.
Yhdessä joenhaarassa on kuvattu Pirates of Caribbean
2-elokuvaa (jota emme ole nähneet, joten emme tunnistaneet paikkaa).
Navigointikelpoisen jokiosuuden päässä on ravintola, joka ei
ollut auki. Turistikausi ei ole vielä alkanut. Lawrence kertoi, että talvella
joella on jopa ruuhkaa eivätkä veneet tahdo mahtua etenemään kapeassa joessa. Nyt
olimme ainoat kulkijat joella.
Ruuhkaa ei ollut ankkuripaikallakaan. Sentään kolme
katamaraania ilmestyi seuraksemme siellä ollessamme.
Huoltohommiakin taas ilmaantui. Kari alkoi ihmetellä veneen
perästä pöllähtelevää dieselinkatkua. Ensin hän kaiveli perähytin
polttoainesäiliön ympäristön (sen hankalimman paikan!), mutta siellä ei ollut
ongelmaa. Vika löytyi viimein uuden polttoainesäiliön huohotinputken
liitoksessa, joka oli sitlooran penkin alla. Tullessamme Dominicalle
purjehdimme koko matkan oikealla kyljellä ja dieseliä oli päässyt penkin alle
laatikkoon… jossa oli pohjimmaisena köysiä. Eli huohotinputkikorjauksen lisäksi
hommaksi tuli vielä köysipyykki.
 |
| Lähtö Portsmouthista. Nämä pilvet hajosivat nopeasti. |
Opaskirjamme ja Lawrencen mukaan Roseaussa (Dominican
pääkaupunki) saisimme kaasupullomme täytettyä ja siellä pitäisi olla myös
venetarvikeliike. Läksimme siis sunnuntaiaamuna parinkymmenen mailin
purjehdukselle Roseauhun. Koukkasimme viime talvena sen edustalta, mutta emme
nähneet vierasveneitä emmekä poijujakaan, joten emme pysähtyneet sinne. Nyt
toivoimme, että tilanne olisi parantunut.
Ei ei. Jonkinnäköisiä (mahdollisesti) mooring-poijuja oli hiljaisen
näköisen Dominica Marine Centerin edessä, mutta ei dingipoikia eikä yhtään
vierasvenettä. Eikä myöskään mitään dingilaiturin näköistäkään. Hetken
mietittyämme päätimme jatkaa matkaa Martiniquelle.
Tiukassa vastaisessa Neeti porskuttelikin hyvää vauhtia
Martiniquen pohjoispäähän asti, jossa tuuli sitten lopahti ja jouduimme
moottoroimaan loppumatkan St.Pierren edustan ankkuripaikalle parin muun
reissuveneen seuraksi. Päivämatkaksi kertyi 56 mailia ja aikaa kului vajaat
yksitoista tuntia. Saimme ankkurin alas juuri ennen auringonlaskua. (Aurinko
nousee täällä noin kello kuusi ja laskee vähän ennen kuutta.)
Onneksi tällä kertaa mainingit eivät päässeet
ankkuripaikalle, vaan saimme viettää kohtalaisen rauhallisen yön.
Emme viitsineet lähteä laisinkaan maihin. Kari sääteli
vantteja aamulla ja kevyen lounaan syötyämme suuntasimme kohti Fort de Francea.
Yritimme purjehtia, mutta kuten tavallista näiden saarten rantojen lähellä,
tuulta ei ollut laisinkaan tai sitten se yks’kaks puuskutteli 8 – 10
sekuntimetriä vastaista. Moottoroimme siis suurimman osan 12,7 mailin matkasta.
Fort de Francen ankkuripaikalla oli tällä kertaa hyvin
tilaa, vain kymmenkunta venettä ankkurissa. Hyvillä mielin laskimme ankkurin.
Jääkaappi oli jo aika tyhjä ja koska emme viitsineet lähteä maihin, leivoin
sämpylöitä ja niillä kuittasimme iltaruuan.
Yhteysalukset lahden toisen puolen satamiin ajavat ihan yhtä
kovaa ja usein ja tekevät ihan yhtä isot aallot kuin aiemminkin täällä
ollessamme. Kuumien kattiloiden, vesien ja viinilasien kanssa saa olla
tarkkana!
Tiistaiaamuna menimme ensi töiksemme venetarvikeliikkeeseen
kirjautuaksemme Martiniquelle. Se kävi taas näppärästi tietokoneella
itsepalveluna. (Täällä se ei maksanut mitään, Iles des Saintesilla kaksi euroa
ja Le Marinissa viisi euroa!)
SPOT-laitetta ei tässä liikkeessä ollut saatavilla, mutta
ystävällinen myyjätär neuvoi meille toisen venetarvikeliikkeen pienen
jollamatka päässä.
Kävimme ruokakaupassa – ihanaa, vaikka mitä ostettavaa!
Lounastettuamme ajoimme kumiveneellä Fort de Francen
linnakkeen toiselle puolelle, tankkasimme dingin ja kävimme kysymässä SPOTia.
No ei.
Mobiilidatasta tässä vaiheessa sananen. Meillä on Telian
liittymät, joiden pitäisi toimia Ranskassa ihan kuin Suomessakin ja Suomen
hinnoilla. Joopa joo. Guadeloupelle tultuamme minun mobiilidatani alkoi toimia
kolmen päivän päästä ja Karin vähän myöhemmin. Yritimme ja yritimme saada
yhteyttä toimimaan, ja sitten yks’kaks se toimikin. Samoin kävi kun tulimme
Dominicalta Martiniquelle (Karin yhteys syntyi noin 20 tunnin päästä, minulla
meni toista vuorokautta). Tabletin yhteys ei toimi tänäkään päivänä, vaikka
olen soittanut Telialle asiasta kolme kertaa ja kaiken pitäisi olla sieltä
päästä kunnossa. Joudumme menemään täällä Orangen myymälään kyselemään apua.
Kohta lähdemme paikalliseen
kirjastoon ilmaisen nettiyhteyden päähän pistämään tämän tarinan blogiin.
Ei mennyt eilen ihan kuin Strömsössä. Sain kirjaston WiFillä
väännettyä blogitekstin paikalleen ja hitaasti, hitaasti viisi kuvaakin. Yks’kaks
yhteys katkesi ja kaikki paitsi otsikko katosivat bittien taivaaseen. Yhteys ei
alkanut enää toimia ja hermo meni. Tänään uusi yritys.
 |
| Indian River ravintola |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti