Ylitimme Atlantin nyt kolmannen kerran. Legi oli tämän reissun pisin tähän mennessä
sitten Azoreiden jälkeen. Lähdön valmistelu on terapiaa johon hukkuvat kaikki
mahdolliset epämieluisat ajatukset, mahdolliset välinerikot tai epämukavat
purjehduspäivät. Lähtöpäivänä on pieni kutina vatsan pohjassa joka tarkoittaa
yksinkertaisesti sitä, että narut on parasta irrottaa rannasta mahdollisimman
pian.
Rauha palautuu mieleen hetimiten kun tuuli nappaa purjeisiin vieden paattia
hyvää vauhtia kohti uusia kokemuksia. Tätä tunnelmaa ei kannata pilata taakse
pälyilemällä, sillä pääsemiseksi ”maan vetovoimasta”, sataman valot tai korkeat
maastomuodot näkyvät vielä 30-40 nm päähän saakka. Teemme edelleen
paperikarttoihin merkinnät purjehduksen etenemisestä. Alkumatkasta
vuorokausimerkinnät merikarttaan lisääntyvät kiusallisen hitaasti, ei oikein
kiinnostaisi merkitä lainkaan ja lisäksi ne ovat kovin lähellä rantaviivaa. Sitten noin viiden vuorokauden jälkeen
merkintöjä tekee suurella hartaudella, pysähtyen tuijottamaan merkattua paikkaa
kartalla, vaikka ulos katsoessa taivaanrantaan piirtyvää meren selkää on ympäriinsä.
Vain yön ja päivän vaihtuminen, auringon nousut ja laskut, tähtitaivas sekä
kuutamoyöt muuttuvat ympärillä.
Kun on purjehtinut pari vuorokautta keho sopeutuu veneen
liikkeisiin. Päivän tehtävät veneessä
liittyvät kuhunkin tilanteeseen sopivien purjeiden valintoihin, niiden sekä
tuuliperäsimen säätöihin, sekä ympäristön tarkkailuun. Pitkällä legillä ei ole turhan tarkkaa pitää
tiettyä kurssia, parasta on ohjata tuulikulmaan joka parhaiten kuljettaa
paattia eteenpäin. Lisäksi vuorokautta rytmittävät vahtihukit, jotka meillä
ovat hyvin säännöllisen epäsäännöllisiä. Hienointa päivässä on saada tehdä
havaintoja meren eri väreistä, aalloista ja mietiskellä mualiman menoa myös tässä äärellisessä
lätäkössä.
Purjehdus meni ilman mitään välinerikkoja. Meille matkan
taittaminen ei ole mikään kisatapahtuma, ohittaa sopii jos pääsee. Kahden
hengen miehistöllä on turha ottaa mitään riskejä. Etenkin yöpurjehdusosuuksille
emme mieluusti ottaneet genaakkeria, päinvastoin iso 2 reiviin ja keulapurjeet
käyttöön vauhdin pitämiseksi sopivana.
Tosin tällä kertaa tuulet olivat kaikkiaan melko maltillisia. Pääsääntöisesti koko matkan tuulet olivat 5-8 m/s ja tietenkin, kuten pasaatissa aina, lähes takaa. Tällöin suhteellinen tuuli oli
pari pykälää vähemmän ja vauhti 4 – 7 kn. Oli tietenkin muutama heikkotuulinen
vuorokausi jolloin tekisi mieli käynnistää kone. Se, jos mikä koettelee aina
kärsivällisyyttä, kun madellaan 2-4
metrin takatuulessa. Parina vuorokautena
tuulen nopeudet yltivät yli 10 metriin. Kun tarkasteli reitin jälkipiirtoa,
emme juuri poikenneet isoympyräreitiltä, eikä ollut juuri tarvetta, sillä
täysmyötäisissä käytimme fokkaa spiiralla ja genoaa vastakkaisella puolella.
Päivisin tuulen ollessa sopivissa lukemissa ylhäällä oli genaakkeri yksin tai
ison kanssa. Genaakkerin skuutteihin
olin laittanut pikalukot, jotka irtosivat muutaman kerran mm. halssin vaihdon yhteydessä. Nyt ne
lähtevät ja otamma paalusolmut uudelleen käyttöön.
Kalaa tuli aina kun vieheen laski veteen. Tällä erää kaikki
kalat olivat kultamakrilleja, vauhdikkaita taistelijoita ja maukkaita kaloja,
onneksi vain yksi oli lähes 10 kg, muut 2 kg tietämissä.
Sähkön riittävyys on edelleen ongelmana, paneelit tuottavat virtaa
melko lyhyen ajan päivästä ja toisaalta tuuligenu ei paljon tuota myötäisissä
tuulissa. Niinpä konetta jouduimme
käyttämään matkan aikana sähkön tuottoon 23 tuntia.
Kaikkiaan matkaa teimme vajaa 17 vuorokautta, josta
jouduimme ajamaan koneella 2,5 vuorokautta. Polttoainetta jäi tälläkin kertaa,
kuten kymmenen vuotta sitten säiliöihin yli 300 litraa. Pieni määrä mikäli
joutuu satojen mailien tuulettomaan alueeseen. Tällä kertaa meillä on
mahdollisuus matkan aikana ottaa säätiedot, jolloin voidaan tehdä joitakin
päätöksiä tulevan varalle. Säätiedot pitivät kyllä hyvin paikkansa muun muassa
tyvenen alueen, sekä kovimman tuulialueen osalta.
Kun matkaa on tehnyt useita vuorokausia, jonkin asteinen
väsymys kieltämättä painaa päälle ja ”maan vetovoima” alkaa hiipua mieleen.
Samainen tunne tapahtuu jo Itämeren legeillä… kun on asettanut tavoitteen,
viime kymmenet tai viime sadat mailit tuntuvat vähenevän etanan vauhtia. Sitten
satamaan tai ankkuriin päästyään mielen valtaa upea fiilis.
Me teimme sen ja matka jatkuu. Huomenna voimme alkaa miettimään seuraavaa
legiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti