Suomessa 18.6. - 5.8.2018

Niin on hujahtanut puolitoista kuukautta kuin siivillä.

Polvi voi jo aika hyvin. Neljän viikon jälkeen sain jättää tuen pois ja alkaa käytellä jalkaa kivun sallimissa rajoissa. Kävely sujuu jo luojan kiitos hyvin, mutta epätasaisessa maastossa ja rappusissa pitää olla vielä varuillaan. Lattialta ylös kömpiminen on melko haastavaa ja kömpelöä. Voimaa kintussa ei ole vielä tarpeeksi ja fysioterapeutin ohjein jumppaan sitä.

Hietasaari. Hieno ankkuripaikka. Moottoriveneillä on tapana ajaa keula hiekkarantaan.

Vääksyn kanava oli mielenkiintoinen juttu!

Olemme joutuneet ajamaan ahkerasti Päijänne – Helsinki –väliä milloin polveni, milloin silmälääkärin, lapsenlasten viemisen/tuomisen, milloin autonkorjauksen takia. Viimeksi mainittua saimmekin odottaa pitkään ja hartaasti. Noin puolentoista kuukauden päästä tapahtumasta tuli vakuutusyhtiöstä tieto, että vakuutusasia on kunnossa ja saimme peilin ja oven korjatuiksi.

Ukko ja lapset ongella

 

Säät ovat hellineet meitä. Varsinkin kun Suvi ja Lauri olivat meillä kaksi ja puoli viikkoa, oli hienoa, kun vesi oli lämmintä. Suvi oppi uimaan ja Laurikin, joka aluksi hädin tuskin tohti kastella varpaansa, oppi uimaan käsipohjaa. Päijänteen vesi oli onneksi kristallinkirkasta. Helsingin Aurinkolahdessa ei uimista voinut harkitakaan sinilevän takia.

Venematkat tenavien kanssa rajoitimme puolentoista-kahden tunnin mittaisiksi ja kävimme vain Kuhmoisten ja Padasjoen läheisissä saaripaikoissa. (Hienoja paikkoja olivatkin, Asikkalan Pursiseuran Pirttisaari ja Kelveneen luonnonsuojelualueen hiekkarantojen edustan ankkuripaikka.) Onneksi olimme älynneet lainata kirjastosta satu-cd-levyjä (Peppi Pitkätossu, Koko kaupungin Vinski ja Kolme iloista rosvoa) ja niiden parissa lasten aika kului mukavasti siirtymämatkojen aikana.

Kävimme lasten kanssa Kuopiossa tervehtimässä Raija-isomummoa. Ryhmäkodista soitettiin minulle ja pyydettiin hankkimaan tuuletin, jos sellaisen jostain onnistuisimme löytämään. (Rakennuksessa on meneillään remontti ja ilmastointi toimii vain puolella teholla!!!) Ei löytynyt koko Kuopion kaupungista. Ei auttanut muu kuin ostaa äidilleni väljä intianpuuvillamekko tukalaa oloa edes hiukan helpottamaan.

Pääsimme tietysti käymään myös mökillä ja lapset olivat revetä riemusta, kun Pepe-eno ajoi moottoriveneellä kovaa, aallokko keinutteli venettä ja ympyräkin tehtiin kovassa vauhdissa! Tukka vain pöllysi ja sekös oli lystiä! Mökillä tietysti paistettiin muurinpohjalettuja, saunottiin ja uitiin. Ongelle emme päässeet, sillä madot entisestä perunapellosta olivat kaivautuneet jonnekin syvälle, syvälle ja saavuttamattomiin.

Nyt seuraavaksi on aika yrittää järjestää tapaamisia sukulaisten ja ystävien kanssa, ennen kuin paluu Guadeloupeen koittaa.

Suomessa 24.5. – 17.6.2018

Jonega kuljetettiin rantaan ja saatiin veteen kaikella kunnialla. Maston nostokin sujui mainiosti. Sitä hiukan jännitimme, sillä emme ole ennen laittaneet kannen läpi menevää mastoa paikalleen. Pieni kämmi sattui, kun kuminen mastonkaulus jäi väärään asentoon, mutta saimme sen taituroitua paikalleen. (Jonegan kipparin) Hannun ystävä Timi – useita kertoja Jonegaa vesille laittamassa ollut – oli apunamme.

Uusi sadekatos - vielä ei ole tarvittu...

Monenlaista puuhaa riitti useiksi päiviksi: siivousta, sähkökytkennät, purjeet paikalleen, tavarat paikoilleen, sadekatoksen tekeminen. Jouduimme piipahtamaan Helsingissäkin, koska sadevaatteet eivät olleet tulleet mukaan. Ei niitä kyllä löytynyt kotoakaan, joten joko ne jäivät lähtöhässäkässä Neetiin tai sitten olemme hukanneet jossain vaiheessa tavaroita siirreltäessä yhden kassin.

Oivan päivä 29.5. ei ollut meille kovinkaan oivallinen. Olimme palanneet edellispäivänä Helsingistä ja valtava kuorma tavaraa oli onnistuneesti ”piilotettu” Jonegan uumeniin.

Aamupalan jälkeen istuimme salongissa tutkailemassa merikorttia ja satamaopasta ja suunnittelimme ensimmäistä purjehdustamme. Keulaan koputettiin ja tavalliseen tapaani nousin reippaasti ylös mennäkseni katsomaan, kuka koputtelee. Kompastuin salongin ja pentterin väliseen kynnykseen ja rojahdin voimalla polvilleni. Sattui!

Jäin lattialle makaamaan ja toipumaan tärähdyksestä ja Kari meni ulos. Timihän se siellä – oli leiponut sämpylöitä ja toi lämpimäisiä.

Polvi oli todella kipeä ja huolimatta Kylmäkallehoidosta ja koholla pitämisestä kipu paheni ja polvi alkoi turvota. Ei auttanut muu kuin soittaa Padasjoen terveysasemalle. Sieltä ohjeistettiin menemään Lahteen Akuutti-poliklinikalle. Kun pääsimme sinne, polvi oli turvonnut pölkyksi ja oli niin kipeä, että Karin piti käydä hakemassa minulle pyörätuoli.

Lääkäri imi polvesta 0,9 desiä verta ja kipu hiukan hellitti. Röntgenkuvissa näkyi ”siisti” pystysuora murtuma polvilumpiossa. Jalkaan laitettiin tuki, jolla jalkaa pystyi taivuttamaan 15 astetta. Kahden viikon kuluttua pitäisi mennä lääkäriin tarkastuttamaan tilanne. Jalalle saisi varata kipujen salliessa ja kyynärkepit annettiin mukaan. Että silleen.

En pystynyt kiipeämään jalallani Jonegaan, joten Kari kävi keräilemässä ruuat ja muut tavarat veneestä ja läksimme Helsinkiin.

Lauantaina 2. kesäkuuta läksimme taas Padasjoelle. Jos en pystyisi kapuamaan Jonegaan, palaisimme Helsinkiin. Pääsin kuin pääsinkin veneeseen, tosin avojaloin keulatikkaiden kapeuden vuoksi. Melkoista keinottelua se oli, mutta onnistui!

Irrotimme köydet ja riemuissamme moottoroimme lähes pläkässä ulos satamasta. Kari päätti kurkistaa konehuoneeseen ja varmistaa, että kaikki on OK. Ei ollut. Vesipumpusta tiputteli vähän vettä, joten käännyimme mailin päässä satamasta takaisin.

Kuluttelimme sunnuntaipäivän satamassa. Kari kävi lenkillä näköalapaikalla ja kävimme yhdessä vähän kävelemässä lähistöllä. Kepit käytössä edelleen!

Maanantaina ajoimme ensin Vääksyn konehuoltoon tiedustelemaan vesipumpun korjausmahdollisuutta. Ei onnistunut. Helsinkiin siis. Jätimme pumpun Jollaksen Volvo-huoltoon korjattavaksi. Sää oli viilentynyt hyytävän kylmäksi!

Keskiviikkona lainasimme lapsia ja vietimme heidän kanssaan mukavia hetkiä leikkipuistossa rullakenkien ja golfin merkeissä. Vesipumppu oli korjattu ja illalla ajelimme taas Padasjoelle.

Jouduimme vielä odottelemaan satamassa tuulten asettumista järkeviin lukemiin ja VIHDOIN perjantaina 8.6. pääsimme seilaamaan!

Meillä oli muutama päivä aikaa, sillä maanantaina minun piti mennä Helsingissä aamulla ensin röntgeniin ja iltapäivällä näyttämään polvea lääkärille.

Ehdimme kuitenkin päästä sisävesipurjehduksen makuun eli tuuli tuntui melkein koko ajan olevan vastainen, menimme mihin suuntaan tahansa… Nautimme kylmästä tuulesta huolimatta täysin siemauksin vesillä olosta ja kauniista Päijänteen maisemista.

Ensimmäisen yön vietimme ankkurissa kahden pikku saaren välissä, toisen upeassa Jyväskylän kaupungin ylläpitämässä Mämminiemessä. Karin sisar Laura Raimo-puolisoineen ja mukanaan ystävänsä Nadja tulivat Anniina-moottoriveneellään meitä moikkaamaan Mämminiemeen.

Kotisatamassa

Seuraavana päivänä moottoroimme Jonegan uuteen kotisatamaan Rutalahteen ja parkkeerasimme sen Anniinan viereen. Huom! Olen joutunut pakosta opettelemaan laituriin ajoa, koska suorasäärisenä en pysty hoitamaan rantautumismanööverejä kannella.

Raimo ja Laura heittivät meidät Padasjoelle autollemme ja taas ajelimme Helsinkiin.

Lääkäri totesi jalan olevan paranemaan päin ja (kolmen terveyskeskushenkilön voimin) polvitukeani säädettiin niin, että nyt taivutus on jo ruhtinaalliset 60 astetta. Helpottaa jonkin verran liikkumista (välillä kuljen varoen jopa ilman keppiä, välillä yhdellä kepillä). Sain lähetteen fysioterapeutille viikon päähän.

Ehdimme siis purjehtimaan – ja ihan oikeasti välillä pääsimme etenemään purjeillakin. Teimme lenkin Korpilahti (hieno satama) – Kumina (venekerhon paikka, upea!) – Korpilahti (Jonegan katsastus ja Portugali-Espanja- MM-jalkapallo-ottelu ravintolassa illalla) – Mämminiemi – Rutalahti.

Huomenna maanantaina siis fysioterapeutti. Saa nähdä miten asiat polveni suhteen nyt etenevät. Toivottavasti ei alvariinsa tarvitse hölkätä Helsingissä!

Suomessa 21.4. – 23.5.2018

Ensimmäinen kuukausi Suomessa on mennyt kuin siivillä. Laitoimme Vuosaaren asunnon minimalisiseen asumiskuntoon (olohuoneessa sohva, sohvapöytä,  ruokapöytä, tuolit ja televisio, makuuhuoneessa patjat lattialla ja keittiössä ”pakolliset” astiat ja ruoanlaittovälineet).

Suvi ja Lauri olivat meillä yökylässä ja nautimme valtavasti heidän kanssaan touhuamisesta, kuten aina.

Padasjoella purimme Jonin päältä talvipeitot ja Kari ja Jukka (kylkienkiillotus”eksperttimme”) kiillottivat sen kyljet. Saamme sen veteen huomenna 23.5. Vihdoinkin!

Teimme sukulaiskierroksen: Vimpeli, Perho, Kokkola, Kuopio, Leivonmäki. Oli hienoa tavata taas Karin sisaruksia ja äitini. Kokkolassa pääsimme nauttimaan merenrannan kesämökin ihanuuksista ja herkullisista savuahvenista. (Kahdesta katiskasta saaliina yhteensä sangollinen ahvenia!)

Aurinko laskee Kokkolassa

Kuopion mökillä viihdyimme melkein viikon. Teimme hiukan halkohommia, saunoimme, nautimme Suomen keväästä ja tietysti jännäsimme myös Suomen menestystä jääkiekon MM-kisoissa.

Kallavesi toukokuisena iltana

Huonoa onnea meillä näyttää piisaavan: Kuopiossa kadun viereen pysäköidyn auton kuljettaja räväytti ovensa yllättäen auki ja ovi osui meidän sivupeiliimme ja kylkeen. Peili meni rikki ja ovilista irtosi, onneksi ei mitään pahempaa käynyt. Kuljettaja kiisti syyllisyytensä ja Kari joutui kutsumaan poliisit paikalle. No, asiahan oli itsestään selvä ja kaveri sai sakot. Hän uhkasi vetää asian käräjille ja nyt odottelemme vakuutusyhtiöiltä tietoa asian etenemisestä.

Saatuamme Jonegan veteen laitamme sen purjehduskuntoon, hoidamme katsastuksen ja sitten menoksi! Sisävesillä venekerhon lipun alla purjehtivat, katsastetut veneet voivat käyttää muidenkin kerhojen saarisatamia. Jännä nähdä, miltä järvipurjehdus tuntuu. Pitkiä matkoja ei tarvitse purjehtia, sillä Jonin maston korkeuden vuoksi pystymme purjehtimaan Päijänteellä pohjois-eteläsuunnassa vain alle 60 mailia.  Vertailun vuoksi kerrottakoon, että Suomessa kotisatamastamme kerhon saarisatamaan on 32 mailia.

Saimme järjestettyä tukikohdan Jonegalle Rutalahdesta Leivonmäen lähistöltä. Paikka on suojaisa lahti ja se on kätevästi suunnilleen Helsingin ja Kuopion puolivälissä.

Pian pääsemme purjehtimaan!

Blue Lagoon – Helsinki (13. – 20.4.)

Viimeinen viikko ennen Suomeen lähtöä oli täynnä touhua. Pääsimme laituriin päivää ennen sovittua aikaa eli lauantaina 14.4. Jouduimme marinan edustalle ajettuamme odottelemaan puolisen tuntia laituriin ohjaavaa marineroa. Saimme erinomaisen aisapaikan ja kaiken lisäksi keulan kohti vallitsevia tuulia.

Näkymä Neetin sitloorasta Blue Lagoonissa

Kalatiski

Laituripaikkoja marinassa on kaikkiaan lähes 1100. Osa on lähempänä merta (suojaisaa kuitenkin), osa eli Blue Lagoon peremmällä. Blue Lagoonissa olevat veneet ovat pitempiaikaisilla sopimuksilla. Rannalla on saniteettitilat ja sekä miesten että naisten puolella myös pesukone ja kuivuri. Aivan vieressä on Guadeloupe Aqvarium, jossa emme vielä ehtineet käydä. Lähellä on muutama ravintola ja pienen matkan päässä oikein hyvä supermarket. Marinan konttorille ja marinan palveluiden luokse on noin 15 minuutin kävelymatka, mutta se ei haittaa.

Laituriin kiinnittymisen jälkeen alkoikin varsinainen urakointi: kuimivene, purjeeet ja skuutit pois, kompassi- ja ruorisuojan ompelu, polttoainesuodattimen vaihto, siivousta, pyykinpesua ja pakkausta ja niin edelleen. Kaiken touhun keskellä ehdimme kuitenkin käydä Lumikissa istumassa ja vaihtamassa viimeisimmät kuulumiset ja yhtenä iltana vielä Juken ja Jaanan kanssa ulkona syömässä. Muut söivät lobsteria, minä tyydyin tandoorikanaan. Mukavaa oli.

Suvi2 tuli marinaan muutamaa päivää ennen lähtöamme. Suvin paikka on aivan Nereidin lähellä, näköetäisyyden päässä. Oli mukavaa nähdä toisenkin Suomen lipun liehuvan satamassa ja tietenkin saada seurustella taas Alpon ja Eevan kanssa.

Naapurinamme on vene, jonka mukava ranskalais-italialainen omistajapariskunta pitää autovuokraamoa marinassa. Kysyimme heiltä, josko he voisivat katsoa, että Nereidillä on kaikki hyvin poissa ollessamme. He suostuivat ilomielin. He kertoivat, että edelliskesänä he olivat olleet huolissaan omasta veneestään jättäessään sen pitkäksi aikaa Martiniquelle. Joku ystävällinen naapuri oli luvannut katsoa heidän veneensä perään ja oli sen tehnytkin. Nyt he halusivat laittaa hyvän kiertämään ja auttaa meitä. He lupasivat peräänkatsomisen lisäksi käydä kerran kuukaudessa tuulettamassa Neetin ja käynnistää koneen – ja lisäksi vielä lähettää meille sähköpostia Neetin ”voinnista”. Helpotuksemme oli suuri, sillä Neetin jättäminen oli meille todella vaikea pala.

Lähtöpäivänä biminin poistamisen ja muiden viimeisten askareiden jälkeen kävimme vielä Suvissa lounaalla. Naapurimme oli luvannut meille kuljetuksen lentokentälle. Hiukan haikeina, toisaalta iloisina Suomeen pääsystä jätimme Nereidin kesää viettämään. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja hurrikaanit eivät osu Guadeloupelle!

Lento läksi ajallaan ja meillä oli hyvä tuuri istumapaikkojemme suhteen: saimme paikat varauloskäytävän luota, joten jalkatilaa oli runsaasti. Kahdeksan tunnin lento Pariisiin meni paljon ennakko-odotuksia (pelkoja!) mukavammin.

Pariisissa oli kolme tuntia aikaa jonotella matkatavarat ja siirtyä Orlyn lentokentältä Charles de Gaullen kentälle. Kiire tuli. Ylimääräisenä viiveenä oli ennen matkatavarahihnalle pääsyä vielä passintarkastus. Aikaa kului, ennen kuin pääsimme jonottelemaan Charles de Gaullen kentälle menevään bussiin, jonka liput sisältyivät lentojen hintaan.

Varsinainen hässäkkä oli bussijonotus ja meidän ja kanssamatkustajien matkatavaroiden saaminen bussiin. Sekavaa touhua, ja jossain vaiheessa jotkut matkustajat korottivat jo ääntäänkin.

Bussimatkalla alkoi jo hermostuttaa. Kello kävi ja matka jatkui ja jatkui. Lentoasemalla turvatarkastuksessa Kari jäi ”kiinni”. Käsimatkatavaroista löytyi edellisestä turvatarkastuksesta läpi päässyt deodorantti, Guadeloupen asemalta ostettu kokispullo ja pari rommipulloa, jotka olisi pitänyt älytä laittaa ruumaan meneviin laukkuihin. Kokispullo piti pistää roskiin, muut sentään saimme ottaa mukaan.

 Jatkolentomme oli Finnairilla ja Finskin tiskillä meille sanottiin, että olimme myöhässä eivätkä matkatavaramme ehtisi mukaan! Ehdimme jo pelästyä, mutta virkailija kävi juttelemassa jossain ja asia selvisi. Olimme kuitenkin viimeiset koneeseen nousijat.

Lento kesti vain kolme tuntia ja meni nopeasti. Karin sisaren puoliso Tapio oli meitä vastassa ja pääsimme Askolassa heti ruokapöytään ja ihanaan saunaan!

Lauantaina ajoimme Vuosaareen ja aloimme laittaa kotiamme taas asuttavaan kuntoon.

Nyt edessämme on Suomen kevät ja kesä. Saamme käyttöömme Jon33- purjeveneen Päijänteeltä ja sillä vietämme varmasti paljon aikaa. Järvipurjehduskokemusta meillä on parilta kesältä Saimaalta, nyt saamme sitä lajia enemmänkin. Käymme Kuopiossa mökillä, tapaamme sukulaisia ja ystäviä – ja tärkein kaikesta: meillä on aikaa olla lapsenlasten Suvin ja Laurin kanssa.

Toivomme omasta ja kaikkien muidenkin puolesta, että Suomen kesä on lämmin, aurinkoinen ja vähäitikkainen. Karibialle palaamme lokakuun alussa.

Jos tarmoa riittää, kirjoitan tänne vähän tarinaa myös Päijänteen purjehduksistamme.

Gosier – Pointe á Pitre (6.- 12.4.2018)

Taas näitä auringonlaskuja. Aina yhtä kiehtovia!

Ihan ensin oikaisu kehtolaulupimputusasiaan: Eräänä iltapäivänä Port St. Louisin rantaan tullessamme näimme soiton alkulähteen: jäätelöauto! Huh huh. Mahtaa olla pää täynnä kehtolaulua työvuoron päättyessä!

Menojalkaa alkoi taas kutkuttaa ja sunnuntaina päätimme siirtyä uuteen paikkaan. Saimme mukavan purjehduksen 18 mailin päähän Gosierin kylän edustan ankkuripaikalle. Kalastuksesta ei valitettavasti tälläkään kertaa tullut mitään ”kukkien” vuoksi. 

Ilet du Gosier

Gosierin ankkuripaikka on pienen Îlet du Gosier-saaren ja sen kahta puolta olevien riuttojen suojaama. Matalaa (3 – 7 metriä) vettä on pitkästi, mutta mitä taaemmaksi ankkuroi, sitä enemmän vene keikkuu kun saaren ja riuttojen suoja ei enää ole kovin hyvä. 

Veneitä oli melko paljon ja reippaassa tuulessa laskimme ankkurin aivan takimmaiseksi. Tuntui tarttuvan. Pian jälkeemme tuli yksinpurjehtija, joka tuli purjein perille asti ja vielä ankkuroikin ilman moottorin apua. Taitava heppu!

Iltapäivällä aloimme tähystellä ympärillemme ja katsella, minkä valtakunnan lippuja täällä oli veneiden perässä. Ja kuinka ollakaan: aivan edessämme oli Suvi2! Alpo kertoi seuraavana päivänä tavatessamme, että he olivat yrittäneet huitoa ja vilkuttaa pyyhkeellä herättääkseen huomiomme ja osoittaakseen vierestään hyvän ankkurointi kohdan. (Emme huomanneet, ankkuroidessa – varsinkin reippaalla tuulella – joutuu keskittymään vain siihen ja lähinnä sivulla ja takana oleviin veneisiin.) 

Seuraavana päivänä kävimme Suvissa vaihtamassa viimeiset kuulumiset. Neetin ankkuripaikka oli melko kuoppainen ja Alpo neuvoi siirtymään edemmäs parempaan suojaan, vettä olisi vielä riittävästi. Sen teimmekin myöhemmin, mutta huonolla menestyksellä. Emme saaneet ankkuria millään pitämään. Välillä se oli rekaamisen jälkeen täynnä heinää. Jouduimme palaamaan takaisin Suvin taakse, tosin vähän suojempaan. 

Sadekuuroja, lyhyitä mutta rankkoja on saatu joka päivä. Tuuli oli koko Gosierissa olomme ajan melko reipasta, 8 – 12 sekuntimetriä. Kumiveneellä ajaminen ei aina ollut ihan kuivaa puuhaa, sillä aallokkoakin oli. Kävimme tutustumassa Îlet du Gosieriin. Gosierin kylästä kulkee yhtenään yhteysalus saarelle ja matkaajia näyttää riittävän. Rannalla on tukeva laituri, mutta ei ilmeisestikään tarkoitettu kumiveneiden kiinnittämiseen. Saimme omamme kuitenkin paikalleen saarikävelyn ajaksi. 

Saaressa on majakka, jonne kulkee polku metsän halki. Puut olivat pudottaneet lehtensä ja kahisivat jaloissa. Versot työnsivät jo uusia lehtiä kuin viimeistä päivää. Majakan alimmalle tasanteelle pääsee kiipeämään ja mukavat olivat näkymät. Aallot murtuivat rannan riutalle kohisten upeasti.

Saarella on kauniit hiekkarannat ja riutan luona rajattu snorklausalue. Pieni ravintola ja ”soppakeittiö” huolehtivat retkeläisten ravitsemuksesta. Aurinkokatoksia on rakennettu muutamia. Kivan näköinen paikka. Ehkä ensi syksynä saamme aikaiseksi snorklailuretken.

Kylän rannassa on tukeva aallonmurtaja-laituri, joka oli nyt remontissa. Sen vierellä on yhteysaluslaituri, johon kumiveneet voivat kiinnittyä. Laituria ei ole laisinkaan varustettu siihen tarkoitukseen (ei kiinnityslenkkejä), mutta laiturin rakenteisiin saa kuitenkin köydet kiinni. 

Aivan vieressä on kelluvista laatoista tehty 5-ratainen meriuima-allas ja uimaranta. Uimarannalla näkyi pidettävän uimakouluja, sekä lapsille että aikuisille. Uiminen täällä näyttääkin olevan tärkeä harrastus. Aamuisin anivarhain (kello 6 – 7) uimarit – jopa 20 hengen porukoissa – lähtevät uimalenkille. Lenkki suuntautuu riutalle päin ja siitä Îlet du Gosierin luo ja takaisin. Aika pitkä uimareissu. Mukavasti  näyttää sujuvan ja puheenpulputuksesta kuulee jo kaukaa, että uimarit ovat lähteneet liikkeelle.

Laiturilta nousee jyrkkä polku puiston halki kylään. Guadeloupen itäpäästä Pointe á Pitreen kulkeva tie halkoo kylää. Eevan kanssa kävelimme pari kilometriä länteen päin oikein hyvään Leader Price-ruokakauppaan. Matkan varrella on hotellialue, ravintoloita, rautakauppa ja pari vihanneskauppaakin. Ja Mäkkäri ja KFC! Emme edes muista, milloin olemme viimeksi käyttäneet McDonaldsin palveluksia!

Palattuamme huomasimme, että Neeti oli valunut alaspäin. Olimme olleet samalla paikalla jo edellisillasta lähtien ja lähtiessämme sijaintimme oli sama kuin ankkuroituessa. Nyt ilmeisesti kovat tuulenpuuskat olivat tehneet tepposensa ankkurille. Meille tuli kiire. Veimme Eevan Suvi2:een ja edes purkamatta ostoksia aloimme nostaa ankkuria. Sen ”kourassa” oli suuri korallilohkare – ei ihme ettei pitänyt. Kumma vain, että olimme pysyneet paikallaan lähes vuorokauden ja sitten rekasimme.  No, eipä mitään. Taas uusi ankkurointi ja nyt nappasi kiinni kuin tauti välittömästi. 

Koska emme uskaltaneet täysin luottaa ankkurin pitävyyteen, maissakäyntireissumme olivat melko lyhyitä. WiFiä etsiskelimme monesta paikkaa. Kylällä näytti olevan oma ilmainen Wifi, mutta sain sen toimimaan vasta lähtöämme edeltävänä päivänä. Mobiilidatakaan ei toiminut Digicel-operaattorilla. Monen monen yrityksen jälkeen puhelimeni suostui hakemaan Orangen operaattoriksi. Sähköpostit saimme kuitenkin luetuksi ja tärkeimmät eli Formula-uutiset.

Viranomaisetkin liikuskelivat ankkurointialueella. Ensimmäisenä päivänä he vain ajelivat edestakaisin ja tarkastelivat veneitä. Seuraavana he kiinnittyivät vieressämme olevaan ranskalaiseen katamaraaniin ja kävivät sisälläkin. 

Olemme aalkaneet keräillä Suomeen lähteviä tavaroita. Toisin sanoen koko perähytti piti tyhjentää ja tutkia kaikki laatikot. Muutkin lokerot ja penkinaluset on pengottava. Kyllä sitä tavaraa vain näyttää kertyvänkin. Saa nähdä, joudummeko jopa tekemään karsintaa!

Torstaina moottoroimme vajaan neljän mailin matkan Pointe á Pitreen. Marinan läheisellä ankkurointialueella oli aika paljon veneitä, mutta monen yrityksen jälkeen saimme Neetin riittävän suureen väliin ja ankkurin pitämään. 

Kävimme marinassa kysymässä, josko voisimme päästä laituriin jo ennen sunnuntaita. Pääsemme lauantaina. Hyvä niin. Piipahdimme patonkiostoksilla ja ravintolassa lukemassa meilit ja vähän uutisiakin. Peräsinasiasta saimme Thomakselta vastauksen, jossa hän kertoo vain tilanneensa peräsimen metallifirmalta, lähettäneensä viestimme sinne ja vetäytyy vastuusta. Pohdimme tässä, miten etenisimme asiassa.

Shoelcher – Portsmouth (Dominica) – Marie Galante (Guadeloupe) / 30.3. – 5.4.2018

Dominican lippu

Kiirastorstaina kävimme kirjautumassa ulos Martiniquelta jatkaaksemme matkaa pohjoista kohti. Kävimme ruokaostoksilla – useammaksi päiväksi pääsiäisen vuoksi.

Pitkäperjantain aamuna nostimme ankkurin ja läksimme kohti St. Pierren ankkuripaikkaa. Nostimme purjeet, mutta tuuli lopahti kerta kaikkiaan ja niinpä moottoroimme 14 mailin matkan Pierren edustalle. Siellä oli mahdoton swell! Veneessä asuminen ja nukkuminen olisi ollut piinallista. Päätimme jatkaa matkaa kohti Dominicaa ja mahdollisesti jopa Guadeloupea.

Päästyämme Martiniquen pohjoispäähän vastatuuleen moottoroiden jouduimme toteamaan, että Martiniquen ja Dominican välinen 26 mailin matka noin 10 metrin vastatuulessa ja ärhäkässä aallokossa ei ollut miellyttävä vaihtoehto. Olimme edenneet Fort de Francesta jo 18 mailia, mutta päätimme joka tapauksessa kääntyä takaisin odottelemaan suotuisampia tuulia.

Takaisin päin purjeet kuljettivat meitä oikein mukavasti. Saimme kuitenkin kokea yhden säikähdyksen: jostain Neetin peräpuolelta vasemmalta alkoi kuulua kummallista rahisevaa ääntä. Ihmettelimme aikamme ja ehdimme jo huolestua, että potkuriin on tarttunut jotain. Mitään ei näkynyt ja viimein Kari hoksasi, että tuuligeneraattori se piti ääntä. Akkujen lataus oli 100 % ja tuuligeneraattori yritti pysäyttää itseään ja siitä ääni. Olimme kokeneet sen joskus aiemminkin, mutta asia oli päässyt unohtumaan.

Pierren ankkuripaikka oli yhtä kuoppainen kuin menomatkallakin, joten purjehdimme Shoelcheriin asti. Fort de Francesta Shoelcheriin on 3 mailia, me saimme kyseiseen matkaan kulumaan 32,2, mailia.

Tuuliennusteet eivät luvanneet meille mukavaa kyytiä pohjoiseen päin lauantaiksi, joten vietimme päivän Schoelchrissa. Piipahdimme kaupalla ja kävelimme kylällä paistattelimme päivää ja lueskelimme. Mikä lie kotimaan kaiho iskenyt: illalla kuuntelimme suomalaisia suosikkisäveliä insrumentaaliversioina ja suomalaista haitarimusiikkia kolme CD:llistä.

Seuraavana aamuna puhelin herätti meidät kello viisi ja nopeasti valmistelimme Neetin purjehduskuntoon. Tuulta ei ollut Martiniquen vierustalla, joten moottoroimme. Saaren päässä tuuli heräsi ja kuinka ollakaan! Pääsimme lähes perille asti purjein 5 -  6 sekuntimetrin tuulessa 40 – 60 asteen tuulikulmassa. Nautittavaa menoa!

Delfiiniparvikin kävi pitkästä aikaa meitä tervehtimässä. Edellinen delfiinihavaintomme oli muistimme mukaan matkalla Barbadokselta Bequialle – silloinkin vain yksi vilahdus! Kalaa ei tullut, vain kirkkaan keltaoranssia levää, jota oli veden pinnalla välillä suurina lauttoina. (Me kutsumme sitä leväksi, mutta Lawrence of Arabe, joka tuli veneellään meitä vastaan useita maileja ennen Portsmouhia, kutsui sitä ”flowers” eli kukiksi. Tarkemmin näitä leviä katsoessamme huomasimmekin, että kukintoja kasvin haarapaikoissa olikin.)

Portsmouthin ankkuripaikkaan oli laitettu runsaasti uusia poijuja ja sellaiseen meidätkin nyt avustettiin. Hinta ei päätä huimaa, 10 USD tai 25 EC / vuorokausi.

Matkaa kertyi 63,9 mailia ja aikaa kului 11,5 tuntia. Mukava legi!

Tuuliennusteet olivat luvanneet meille sopivia purjetuulia, joten jatkoimme tihkusateessa matkaa kohti pohjoista heti seuraavana aamuna. Emme vielä olleet päättäneet mennäkö Iles des Saintsille vai Marie Galantelle. Koska tuuli pysytteli idän puolella, otimme kurssin kohti Marie Galantea, jossa emme olleet aiemmin käyneet. Kevyessä tuulessa, sateenkin jo hellittäessä teimme 26 mailin matkan väliin purjein, väliin koneella auttaen.

Port St. Louis

Ankkurointialueella Port St Louisissa oli paljon veneitä, mutta onnekkaasti löysimme vapaan poijun (ilmaisia!).

Marie Galante on saari 18 mailia Guadelooupen pääkaupungista Point a Pitrestä kaakkoon. Se on lähes pyöreä, halkaisijaltaan noin 15 kilometriä. Korkeimmat kukkulat ovat noin parisataa metriä. Todella matalaa verrattuna muihin saariin. Hiekkarantoja riittää ja vesi on kristallinkirkasta!

Laituri kylän rannassa on erittäin suuri ja tukeva, autollakin sillä ajetaan. Ankkuripaikalta katsoen siihen kiinnittyminen näytti epätoivoiselta, mutta sen toisella puolen onkin oikein hyvä matala dingilaituri. Yhteysaluksia ajaa laituriin useita päivässä. Jotkut ajavat hiljaa eivätkä tee juurikaan aaltoja, toiset taas porhaltavat niin, että hyvä että siinä keikutuksessa penkillä pysyy.

Meillä on melko erikoiset naapurit edessämme ankkurissa. Emme ole oikein päässeet perille siitä, montako henkeä kyseisessä ranskalaisveneessä on. Kumivene on melkein kaiket päivät poissa veneen perästä. Erikoista on se, että siellä soi Schubertin kehtolaulu sellaisella vauvojen ”pimputtimella” välillä jopa puoli tuntia tai tunninkin. Ja kovaa, meilläkin melkein korvia vihloo. Vauvaa emme ole nähneet… koiran kylläkin.

Chez Henrin terassi

Kävimme iltapäivällä kävelemässä kylällä, joka oli – mahdollisesti pääsiäismaanantain takia – hiljaistakin hiljaisempi. Vain muutama ihminen ja yksi kissa näkyi kadulla. Chez Henri-ravintolassa sentään oli jokunen asiakaskin, purjehtijoita luultavasti. Ravintolassa on oikein mainiosti toimiva WiFi-yhteys.

Patsas ranta-aukiolla 1. maailmansodassa

kaatuneiden muistoksi

Kylä ei ole suuren suuri. Talot ovat matalia, osa oikein hyvässä kunnossa ja kauniisti maalattuja, osa taas autioina ja aivan romahtamaisillaan. Kirkko on aika suuri, mutta se ei ollut auki kun kävimme sitä katsomassa. Kirkon edustan aukiolla tepasteli kukko, kanoja ja liuta pikku tipuja. Kissanpentu istui pienen matkan päässä tarkkailemassa tilannetta. Kun poikaset menivät ymmärtämättömyyksissään liian lähelle kissaa, kukko puuttui asiaan ja hätisti kissan kauemmaksi.

Pikkutyttöjen unelmakoti?

Kylällä on jokunen kauppa ja ravintola. Torikin löytyy, mutta kertaakaan emme ole vielä nähneet siellä mitään elämää. Toinen ruokakauppa on lähellä kylän keskustaa, toinen, uudempi (josta purjehdusoppaamme ei tiennyt mitään) juuri kylän ulkopuolella. Johtuneeko pitkistä pääsiäispyhistä, mutta molempien kauppojen hyllyt ovat olleet aika tyhjillään. Tänään, torstaina, näytti isompaan kauppaan tulleen kuorma ja tavaroita purettiin kiivaasti hyllyihin.

Koska St. Louisissa ei ole tullia, jouduimme menemään saaren pääkaupunkiin Grand Bourgiin kirjatumaan sisään. Tiistaiaamuna etsiskelimme bussipysäkin. Aikatauluista meillä ei ollut aavistustakaan, mutta meillä oli onnea. Emme joutuneet odottelemaan kovinkaan pitkään, kun 9-paikkainen pikkubussi porhalsi paikalle. Siinä sitä sitten istuskeltiin ja odoteltiin, että kyyti tulisi täyteen.

Sokeriruoko (sekä sokerin että rommin tekemiseen) on täällä tärkeä elinkeino. Tie Grand _Bourgiin kulki suurten sokeriruokopeltojen halki. Välillä köröttelimme sokeriruokokuormaa kuljettavan traktorin perässäkin. Rommitislaamo tai sokeritehdas – emme tiedä kumpi – tuprutteli sankkaa savua piipustaan. Monet talot sokeriruokovainioiden vieressä olivat todella komeita kaksikerroksisia rakennuksia. Jotkut asumukset taas olivat vaatimattomia peltihökkeleitä. Karjaa oli laiduntamassa monin paikoin. Metsätaivalta ei tällä matkalla ollut laisinkaan.

Grans Bourgissa halusimme ensin hoitaa viralliset asiat eli sisäänkirjautumisen. Helpommin sanottu kuin tehty. Purjehdusoppaan karttaan oli merkitty tullin sijainti, mutta emme onnistuneet löytämään sitä. Kysyimme ensin Turisti-infosta, joka oli kartan mukaan aivan tullin vieressä. Virkailija – joka ei puhunut lainkaan englantia - opasti meidät ”keltaiselle talolle oikealla”. Me etsimme. Ja etsimme. – Ei tullia. Kiersimme rannan puolelle ja kysyimme tällä kertaa autovuokraamosta ja saimme taas ohjeet ranskaksi. Ei löytynyt vieläkään.

Kolmannen neuvonkyselyn jälkeen paikka jo löytyikin – olimme kävelleet sen ohi jo pari kertaa, mutta verkkoportti oli ollut kiinni eikä missään lukenut ”Douane” tai ”Customs”. Se luki vasta pienessä lapussa tulirakennuksen päädyssä, ovisyvennyksessä olevassa ovessa. Joka oli lukossa. Ei aukioloaikoja, ei puhelinnumeroa, ei mitään. Ovikello löytyi. Soittelimme sitä aikamme ja odottelimme, mutta kukaan ei tullut avaamaan.

Päätimme antaa olla. Ehkäpä emme ihan linnaan joutuisi, vaikka tekisimme kirjautumisen sitten joskus…olimmehan kuitenkin siirtyneet vain Ranskan saarelta toiselle.

Kylän kirkon vieressä on jätelaudoista ja muusta kierrätysmateriaalista tehtyjä ”taideteoksia”. Osa aika hienojakin, hauskasti keksittyjä ja toteutettuja itse asiassa.

Kirkko on suuri. Katto on siniseksi maalattu ja kun astuin kirkkoon sisään, luulin ensin, että siellä välkkyi valoja kuvaamassa tähtitaivasta. Ehei. Päivähän sieltä pilkotteli! Kirkko oli päässyt surkean huonoon kuntoon. Toinen sivulaiva ja alttarialue oli suljettu sulkunauhoin ja alttarialueen lattialla oli vesilätäköitä. Oikein säälitti. Kirkko-poloinen. Toivottavasti jostain löytyy rahaa sen kunnostamiseen.

Grand Bourgin tori

Kirkon vieressä on tori, jossa on myynnissä sitä tavallista: Muutamalla pöydällä hedelmiä, vihanneksia, mehuja ja mausteita, jossain taas vaatetavaraa – täällä rintaliiveistä lähtien! Koruja, laukkuja, koriste-esineitä ja matkamuistoja jos jonkinlaisia oli tietenkin myös tarjolla. Tyydyimme katselemaan.

Talo Grand Bourgissa

Kuljeskelimme pitkin katuja, jotka ovat aika kapeita. Juuri ja juuri kaksi autoa mahtuu rinnakkain. Kauppoja on todella paljon, suurin osa aika pieniä. Optikkoliikkeitä ja apteekkeja tuntui olevan runsaasti kylän kokoon nähden. Täälläkin oli surullisen paljon ränsistyneitä, lähes romahtamispisteessä olevia rakennuksia ihan keskustassakin. Toki myös siistiä, uudempaakin rakennuskantaa.

Kävimme kurkkaamassa ainoata löytämäämme ruokakauppaa ja ihmettelimme, kun täällä rommin syntysijoilla ei ole kuin muutamia vaivaisia rommipulloja tarjolla. (Le Marinissa esimerkiksi rommipulloja oli kaupoissa hyllymetreittäin!)

Menimme odottelemaan paluukyytiä samaan paikkaan kirkon kupeeseen, johon olimme tulleetkin. Tulihan se auto ja otti meidät kyytiin. Ajoi muutaman kortteliväli, pysähtyi kadun reunaan n ja kehotti meitä siirtymään toiseen autoon. Tämä kadunpätkä oli ilmeisestikin bussiasema.

Se toinen auto oli täynnä, kaikki penkit varattuina. Meitä viittilöitiin sisään, mutta täysi mikä täysi meidän mielestämme. Siinä se kuitenkin olla törötti paikallaan, kunnes siihen kapusi vielä neljä (!!!) henkeä lisää. Kyllä siinä mammat saivat olla tiukasti kylki kyljessä.

No, sitten pääsimme nousemaan toiseen autoon ja saimme ihan omat penkkipaikat. Ja sitten iski paniikki! Kukkaroni oli hukassa! Viimeinen havainto siitä oli, kun olin kaivanut kyytirahat (2 € / nenä) ja antanut ne Karille. Nyt sitä ei ollut repussani eikä missään. Sitten hoksasin, että se saattoi olla siinä edellisessä autossa. Sen kuski istuskeli tien vieressä katoksen alla ja minä selittämään hänelle, että kukkaroni voi olla hänen autossaan. Hän ei oikein ymmärtänyt ontuvaa ranskankielistä mongerrustani. Onneksi ystävälliset kanssamatkustajat ryhtyivät tulkkaamaan ja kukkaro löytyi sen ensimmäisen auton lattialta. Helpotus. Siinä oli kuitenkin yli 60 € rahaa.

Kylän rantaan oli yön aikana ilmestynyt telttaleiri. Kymmeniä pieniä telttoja, kaikki samanlaisia. Ihmettelimme, että mistähän mahtoi olla kysymys. Se selvisi, kun palasimme kävelemästä ihanaa pitkää hiekkarantaa takaisin kylälle päin. Juoksukilpailu. Emme tiedä miten pitkää matkaa oli juostu, mutta maaliviivan yläpuolen kello näytti vähän yli kahden ja puolen tunnin aikoja. Melko hikisiä näyttivät juoksijat olevan urakkansa jälkeen.

Rannalla leikki muutama koira, isäntäväkeä ei näkynyt missään. Kovasti lystiä hauvoilla näytti olevan kun ne juoksentelivat pitkin hiekkarantaa ja syöksyivät välillä mereen. Muutoin täällä, kuten myös Martiniquella on yllättävän vähän koiria. Välillä voi mennä päiviä, ettemme näe ainoatakaan.

Torstaiaamuna päätimme lähteä yrittämään uudelleen tulliin ilmoittautumista. Ajattelimme vuokrata skootterin ja kierrellä vähän saarta. (Olin 1997 Elballa vannonut, etten enää ikinä istu skootterin kyytiin. Tiet siellä olivat todella mutkaisia ja jyrkkiä. Pelotti. Täällä on niin tasaista, että aikani arveltuani ajattelin uskaltaa.)

Autovuokraamo

Astelimme pikkuruiseen auto- ja skootterivuokraamoon ja aikanaan tuli meidän vuoromme. Omistaja alkoi täyttää vuokrauslomaketta. Ei mennyt ihan kuin Strömsössä. Ensinnäkin hän puhui ja ymmärsi vain ranskaa. Ensin piti löytää Karin ajokortista merkintä siitä, että hän saa ajaa moottoripyörää. Näytin ja selitin moneen kertaan, että etupuolen kirjaimet A,B jne. tarkoittavat mitä ajoneuvoa saa ajaa ja selitykset ovat takapuolella. Seuraava pulma oli syntymäaika. Meillähän se on sosiaaliturvatunnus. No, sekin asia selvisi kun aikamme solkkasimme. Sitten tuli paha! Ajokortin myöntämispäivä. Sitä ei Karin kortissa ole laisinkaan. Tässä vaiheessa jonossa takana olevat ranskalaiset, jotka sentään osasivat englantiakin, tulivat jo hätiin. Vihdoin kaveri ymmärsi, että sitä päivää ei tässä ajokortissa ole mutta voimassa se on ollut jo lähes 50 vuotta. Ja sitten: ajokortin numero! Sitä ei ole Karin vanhanmallisessa ajokortissa. (Tarkastin omastani, uudemmasta, ja siinä se on.) Ja kun ei ole ajokortin numeroa, ei voi vuokrata skootteria. Piste.

Kari on vuokrannut lukuisia autoja tällä ajokortilla monessa maassa ilman mitään hankaluuksia. Ehkä kuitenkin täytyy hankkia uudemman mallinen, jottemme joudu toista kertaa samanlaiseen tilanteeseen.

Siispä läksimme bussilla liikenteeseen.  Tällä kertaa tullin ovet olivat auki ja peräti neljä miestä istui yhdessä suuressa huoneessa, kuka touhuten mitäkin. Taaskaan kukaan ei puhunut englantia. Vähän jänskätti, tuleeko jotain härdelliä kun kirjautumisemme oli mennyt vähän pitkäksi. Eikä mitä. Täyttelin planketin, Kari kuittasi sen, tullimies iski leimat sitä vilkaisemattakaan. Asia kunnossa.

Viivähdämme täällä luultavasti viikonlopun yli ja lähdemme sitten Guadeloupen pääsaarelle. Ensin olemme ankkurissa Point a Pitren lähistöllä ja alamme valmistella Neetiä ”kesätauolleen”. 15.4. pääsemme marinaan laituriin ja sitten se touhu vasta alkaakin.

Fort de France (23. – 29.3.2018)

Kummallisia hedelmiä Super-U:ssa

Lauantaina läksimme Alpon ja Eevan opastuksella isoon Super-U –ruokakauppaan noin kolmen kilometrin päähän. Iso se olikin, ja valikoimiltaan paras ”valovuosiin”. Lihaakin oli tarjolla jos jonkinlaista, jopa tuoretiskissä. Muutakin tavaraa ja tietysti elintarvikkeita oli joka lähtöön.

Kun palasimme kauppareissulta, pari miestä suurella kumiveneellä tuli kertomaan, että ankkurointialueelta pitäisi lähteä viimeistään sunnuntaiaamuna jonkin tapahtuman vuoksi. Ihmettelimme, että miksei dingilaiturille ollut laitettu jo monta päivää ennen tiedotteita asiasta. Nyt itse kunkin piti lähteä etsimään uutta paikkaa veneelleen melko nopealla aikataululla.

Olimme sopineet Alpon ja Eevan kanssa, että he tulisivat iltapäivällä Neetiin syömään. Sovimme nyt, että lähtisimme muutaman mailin päähän Schoelcherin ankkuripaikalle ja söisimme siellä. Tuumasimme, että on viisainta lähteä mahdollisimman nopeasti, ennen kuin kaikki muutkin veneet ovat tunkemassa samaan paikkaan.

Shcoelcher

Scholecherin ankkuripaikka oli yllättävän tasainen, vähemmän swelliä kuin esimerkiksi Petit Anse d’Arletissa. Laskimme ankkurin 7 metriin kylälaiturin lähistölle. Yllätyksekseni kylän ilmainen WiFi toimi jotenkuten hetkittäin ankkurissa asti! (Kylällä välillä toimi ja toisinaan sitten taas ei.)

Schoelcherin kirkko

Kylä on pieni, oikein soma. Ranta on mukavan näköinen istutuksineen ja kiveyksineen. Pitkin kylää on paljon patsaita. Kirkko on kaunis. Se on varsin erilainen kuin muut täällä näkemämme. Varsin yksinkertainen ja sisustuksessa on käytetty paljon puuta.

Pieni kauppakin kylältä löytyy ja pari ravintolaa. Valitettavasti hauskimman näköinen oli kiinni joka kerta, kun kävimme kylällä.

Schoelcher

Suvi2 läksi sunnuntaiaamuna kohti pohjoista. Me läksimme vielä takaisin päin. Tarkoituksemme oli mennä ankkuriin Trois Ilets’iin Fort de Francea vastapäätä. Luovimme kevyessä tuulessa ja Neeti kulki oikein mukavasti.

Trois Ilets ei meitä kuitenkaan kiinnostanut. Rannoilla oli mangrovemetsää, maisema ei kauneudellaan päätä huimannut. Lisäksi ankkuripaikalle tuli jonkin verran aallokkoa, joten päätimme jatkaa matkaa.

Seilasimme z’Abricotin marinaan ja tankkasimme vettä. Maksoi kokonaiset 4,60 euroa. Emme tiedä paljonko tankkiin meni, en älynnyt kysyä enkä saanut kuittia.

Purjehdimme vielä Fort de Franceen, jossa laskimme ankkurin suunnilleen samaan paikkaan josta olimme muutama päivä sitten lähteneet. Muutaman mailin matkasta (suoraan) Schoelcheristä Fort de Franceen saimme kertymään luovimisineen ja muine mutkineen lähes 15 mailia. Mutta mukavaa oli, hienoa purjehdusta.

Kirjasto

Fort de Francessa ulotimme kävelyretkiämme aikaisempaa vähän kauemmaksi, teimme tuliaisostoksia ja kävimme tietenkin nauttimassa kirjaston hyvästä WiFi-palvelusta. Marssimme myös vielä Super-U -ostoksille.

Iltataivaan ihmeitä Fort de Francessa

Sää on ollut edelleen lämmintä ja sadetta ei ole tullut pitkään aikaan. Tuuli kääntyi yhtenä päivänä hetkessä 180 astetta ja yks’kaks huomasimme Neetin keulan kääntyneen länteen. Olimme laskeneet ankkurin poijussa olevan luotsiveneen perän lähelle ja tuulen kääntyessä Neeti alkoi lähestyä uhkaavasti tätä alusta. Muutama metri jäi kuitenkin väliä eikä meidän tarvinnut ryhtyä toimenpiteisiin. Muutaman tunnin päästä tuuli palasi taas normaaliin suuntaansa.

Jotkut puut tiputtavat lehtiään ja dingilaiturinkin luona puut ovat aivan keltaisia. Lehtipuhaltimien ääni on uusi ”luontoääni” täällä.

Tätä kirjoittaessani torstaina alkoi rannalta kuulua valtavan kova auton äänitorvien ääni. Ne huusivat yhtenään. Piti oikein tähystellä kiikareilla, että mistä on kyse. Arvelimme ensin, että metelillä olisi jotain tekemistä pääsiäisen kanssa, pääsiäiskulkue ehkä. Mutta ei sentään. Betoniautojahan ne olivat, toinen toisensa jälkeen, kymmeniä. Lieneekö taas mielenosoitus?

Kävimme ostamassa ruokaa useaksi päiväksi ja venetarvikeliikkeessä kirjautumassa ulos Martiniquelta. Tänään käymme vielä etsimässä nettiravintolan (kirjasto aloitti jo pääsiäisen vieton). Huomisaamuna jatkamme taas matkaa. Yövymme ensin St. Pierren ankkuripaikalla ja seuraavan yön Dominicalla. Tuulista riippuen suuntaamme Guadeloupella joko Iles de Saints:ille tai Marie Galantelle, jossa emme vielä ole käyneetkään.

---

Sen verran uutisia reklamaatioistamme, että Azoreiden peräsimentekofirma on sitä mieltä, että he ovat tehneet peräsimen entisen mallin mukaan ja samoilla vahvuuksilla. (Emme voi tietää, miten asian laita on.) Vetäytyvät kaikesta vastuusta, väittävät että olemme osuneet johonkin. Canasen Veka antoi meille neuvoja jatkoa ajatellen. (Kiitos!) Valitettavasti venevakuutukseemme ei sisälly oikeusturvavakuutusta, joten sille polulle emme voi lähteä. Yritämme varmaankin vielä neuvotella Thomaksen kanssa edes osakorvauksesta.

Cascaisista ja Volvolta ei ole kuulunut mitään. Cascaisiin laitoin ”hoputusviestin”.