Shoelcher – Portsmouth (Dominica) – Marie Galante (Guadeloupe) / 30.3. – 5.4.2018

Dominican lippu

Kiirastorstaina kävimme kirjautumassa ulos Martiniquelta jatkaaksemme matkaa pohjoista kohti. Kävimme ruokaostoksilla – useammaksi päiväksi pääsiäisen vuoksi.

Pitkäperjantain aamuna nostimme ankkurin ja läksimme kohti St. Pierren ankkuripaikkaa. Nostimme purjeet, mutta tuuli lopahti kerta kaikkiaan ja niinpä moottoroimme 14 mailin matkan Pierren edustalle. Siellä oli mahdoton swell! Veneessä asuminen ja nukkuminen olisi ollut piinallista. Päätimme jatkaa matkaa kohti Dominicaa ja mahdollisesti jopa Guadeloupea.

Päästyämme Martiniquen pohjoispäähän vastatuuleen moottoroiden jouduimme toteamaan, että Martiniquen ja Dominican välinen 26 mailin matka noin 10 metrin vastatuulessa ja ärhäkässä aallokossa ei ollut miellyttävä vaihtoehto. Olimme edenneet Fort de Francesta jo 18 mailia, mutta päätimme joka tapauksessa kääntyä takaisin odottelemaan suotuisampia tuulia.

Takaisin päin purjeet kuljettivat meitä oikein mukavasti. Saimme kuitenkin kokea yhden säikähdyksen: jostain Neetin peräpuolelta vasemmalta alkoi kuulua kummallista rahisevaa ääntä. Ihmettelimme aikamme ja ehdimme jo huolestua, että potkuriin on tarttunut jotain. Mitään ei näkynyt ja viimein Kari hoksasi, että tuuligeneraattori se piti ääntä. Akkujen lataus oli 100 % ja tuuligeneraattori yritti pysäyttää itseään ja siitä ääni. Olimme kokeneet sen joskus aiemminkin, mutta asia oli päässyt unohtumaan.

Pierren ankkuripaikka oli yhtä kuoppainen kuin menomatkallakin, joten purjehdimme Shoelcheriin asti. Fort de Francesta Shoelcheriin on 3 mailia, me saimme kyseiseen matkaan kulumaan 32,2, mailia.

Tuuliennusteet eivät luvanneet meille mukavaa kyytiä pohjoiseen päin lauantaiksi, joten vietimme päivän Schoelchrissa. Piipahdimme kaupalla ja kävelimme kylällä paistattelimme päivää ja lueskelimme. Mikä lie kotimaan kaiho iskenyt: illalla kuuntelimme suomalaisia suosikkisäveliä insrumentaaliversioina ja suomalaista haitarimusiikkia kolme CD:llistä.

Seuraavana aamuna puhelin herätti meidät kello viisi ja nopeasti valmistelimme Neetin purjehduskuntoon. Tuulta ei ollut Martiniquen vierustalla, joten moottoroimme. Saaren päässä tuuli heräsi ja kuinka ollakaan! Pääsimme lähes perille asti purjein 5 -  6 sekuntimetrin tuulessa 40 – 60 asteen tuulikulmassa. Nautittavaa menoa!

Delfiiniparvikin kävi pitkästä aikaa meitä tervehtimässä. Edellinen delfiinihavaintomme oli muistimme mukaan matkalla Barbadokselta Bequialle – silloinkin vain yksi vilahdus! Kalaa ei tullut, vain kirkkaan keltaoranssia levää, jota oli veden pinnalla välillä suurina lauttoina. (Me kutsumme sitä leväksi, mutta Lawrence of Arabe, joka tuli veneellään meitä vastaan useita maileja ennen Portsmouhia, kutsui sitä ”flowers” eli kukiksi. Tarkemmin näitä leviä katsoessamme huomasimmekin, että kukintoja kasvin haarapaikoissa olikin.)

Portsmouthin ankkuripaikkaan oli laitettu runsaasti uusia poijuja ja sellaiseen meidätkin nyt avustettiin. Hinta ei päätä huimaa, 10 USD tai 25 EC / vuorokausi.

Matkaa kertyi 63,9 mailia ja aikaa kului 11,5 tuntia. Mukava legi!

Tuuliennusteet olivat luvanneet meille sopivia purjetuulia, joten jatkoimme tihkusateessa matkaa kohti pohjoista heti seuraavana aamuna. Emme vielä olleet päättäneet mennäkö Iles des Saintsille vai Marie Galantelle. Koska tuuli pysytteli idän puolella, otimme kurssin kohti Marie Galantea, jossa emme olleet aiemmin käyneet. Kevyessä tuulessa, sateenkin jo hellittäessä teimme 26 mailin matkan väliin purjein, väliin koneella auttaen.

Port St. Louis

Ankkurointialueella Port St Louisissa oli paljon veneitä, mutta onnekkaasti löysimme vapaan poijun (ilmaisia!).

Marie Galante on saari 18 mailia Guadelooupen pääkaupungista Point a Pitrestä kaakkoon. Se on lähes pyöreä, halkaisijaltaan noin 15 kilometriä. Korkeimmat kukkulat ovat noin parisataa metriä. Todella matalaa verrattuna muihin saariin. Hiekkarantoja riittää ja vesi on kristallinkirkasta!

Laituri kylän rannassa on erittäin suuri ja tukeva, autollakin sillä ajetaan. Ankkuripaikalta katsoen siihen kiinnittyminen näytti epätoivoiselta, mutta sen toisella puolen onkin oikein hyvä matala dingilaituri. Yhteysaluksia ajaa laituriin useita päivässä. Jotkut ajavat hiljaa eivätkä tee juurikaan aaltoja, toiset taas porhaltavat niin, että hyvä että siinä keikutuksessa penkillä pysyy.

Meillä on melko erikoiset naapurit edessämme ankkurissa. Emme ole oikein päässeet perille siitä, montako henkeä kyseisessä ranskalaisveneessä on. Kumivene on melkein kaiket päivät poissa veneen perästä. Erikoista on se, että siellä soi Schubertin kehtolaulu sellaisella vauvojen ”pimputtimella” välillä jopa puoli tuntia tai tunninkin. Ja kovaa, meilläkin melkein korvia vihloo. Vauvaa emme ole nähneet… koiran kylläkin.

Chez Henrin terassi

Kävimme iltapäivällä kävelemässä kylällä, joka oli – mahdollisesti pääsiäismaanantain takia – hiljaistakin hiljaisempi. Vain muutama ihminen ja yksi kissa näkyi kadulla. Chez Henri-ravintolassa sentään oli jokunen asiakaskin, purjehtijoita luultavasti. Ravintolassa on oikein mainiosti toimiva WiFi-yhteys.

Patsas ranta-aukiolla 1. maailmansodassa

kaatuneiden muistoksi

Kylä ei ole suuren suuri. Talot ovat matalia, osa oikein hyvässä kunnossa ja kauniisti maalattuja, osa taas autioina ja aivan romahtamaisillaan. Kirkko on aika suuri, mutta se ei ollut auki kun kävimme sitä katsomassa. Kirkon edustan aukiolla tepasteli kukko, kanoja ja liuta pikku tipuja. Kissanpentu istui pienen matkan päässä tarkkailemassa tilannetta. Kun poikaset menivät ymmärtämättömyyksissään liian lähelle kissaa, kukko puuttui asiaan ja hätisti kissan kauemmaksi.

Pikkutyttöjen unelmakoti?

Kylällä on jokunen kauppa ja ravintola. Torikin löytyy, mutta kertaakaan emme ole vielä nähneet siellä mitään elämää. Toinen ruokakauppa on lähellä kylän keskustaa, toinen, uudempi (josta purjehdusoppaamme ei tiennyt mitään) juuri kylän ulkopuolella. Johtuneeko pitkistä pääsiäispyhistä, mutta molempien kauppojen hyllyt ovat olleet aika tyhjillään. Tänään, torstaina, näytti isompaan kauppaan tulleen kuorma ja tavaroita purettiin kiivaasti hyllyihin.

Koska St. Louisissa ei ole tullia, jouduimme menemään saaren pääkaupunkiin Grand Bourgiin kirjatumaan sisään. Tiistaiaamuna etsiskelimme bussipysäkin. Aikatauluista meillä ei ollut aavistustakaan, mutta meillä oli onnea. Emme joutuneet odottelemaan kovinkaan pitkään, kun 9-paikkainen pikkubussi porhalsi paikalle. Siinä sitä sitten istuskeltiin ja odoteltiin, että kyyti tulisi täyteen.

Sokeriruoko (sekä sokerin että rommin tekemiseen) on täällä tärkeä elinkeino. Tie Grand _Bourgiin kulki suurten sokeriruokopeltojen halki. Välillä köröttelimme sokeriruokokuormaa kuljettavan traktorin perässäkin. Rommitislaamo tai sokeritehdas – emme tiedä kumpi – tuprutteli sankkaa savua piipustaan. Monet talot sokeriruokovainioiden vieressä olivat todella komeita kaksikerroksisia rakennuksia. Jotkut asumukset taas olivat vaatimattomia peltihökkeleitä. Karjaa oli laiduntamassa monin paikoin. Metsätaivalta ei tällä matkalla ollut laisinkaan.

Grans Bourgissa halusimme ensin hoitaa viralliset asiat eli sisäänkirjautumisen. Helpommin sanottu kuin tehty. Purjehdusoppaan karttaan oli merkitty tullin sijainti, mutta emme onnistuneet löytämään sitä. Kysyimme ensin Turisti-infosta, joka oli kartan mukaan aivan tullin vieressä. Virkailija – joka ei puhunut lainkaan englantia - opasti meidät ”keltaiselle talolle oikealla”. Me etsimme. Ja etsimme. – Ei tullia. Kiersimme rannan puolelle ja kysyimme tällä kertaa autovuokraamosta ja saimme taas ohjeet ranskaksi. Ei löytynyt vieläkään.

Kolmannen neuvonkyselyn jälkeen paikka jo löytyikin – olimme kävelleet sen ohi jo pari kertaa, mutta verkkoportti oli ollut kiinni eikä missään lukenut ”Douane” tai ”Customs”. Se luki vasta pienessä lapussa tulirakennuksen päädyssä, ovisyvennyksessä olevassa ovessa. Joka oli lukossa. Ei aukioloaikoja, ei puhelinnumeroa, ei mitään. Ovikello löytyi. Soittelimme sitä aikamme ja odottelimme, mutta kukaan ei tullut avaamaan.

Päätimme antaa olla. Ehkäpä emme ihan linnaan joutuisi, vaikka tekisimme kirjautumisen sitten joskus…olimmehan kuitenkin siirtyneet vain Ranskan saarelta toiselle.

Kylän kirkon vieressä on jätelaudoista ja muusta kierrätysmateriaalista tehtyjä ”taideteoksia”. Osa aika hienojakin, hauskasti keksittyjä ja toteutettuja itse asiassa.

Kirkko on suuri. Katto on siniseksi maalattu ja kun astuin kirkkoon sisään, luulin ensin, että siellä välkkyi valoja kuvaamassa tähtitaivasta. Ehei. Päivähän sieltä pilkotteli! Kirkko oli päässyt surkean huonoon kuntoon. Toinen sivulaiva ja alttarialue oli suljettu sulkunauhoin ja alttarialueen lattialla oli vesilätäköitä. Oikein säälitti. Kirkko-poloinen. Toivottavasti jostain löytyy rahaa sen kunnostamiseen.

Grand Bourgin tori

Kirkon vieressä on tori, jossa on myynnissä sitä tavallista: Muutamalla pöydällä hedelmiä, vihanneksia, mehuja ja mausteita, jossain taas vaatetavaraa – täällä rintaliiveistä lähtien! Koruja, laukkuja, koriste-esineitä ja matkamuistoja jos jonkinlaisia oli tietenkin myös tarjolla. Tyydyimme katselemaan.

Talo Grand Bourgissa

Kuljeskelimme pitkin katuja, jotka ovat aika kapeita. Juuri ja juuri kaksi autoa mahtuu rinnakkain. Kauppoja on todella paljon, suurin osa aika pieniä. Optikkoliikkeitä ja apteekkeja tuntui olevan runsaasti kylän kokoon nähden. Täälläkin oli surullisen paljon ränsistyneitä, lähes romahtamispisteessä olevia rakennuksia ihan keskustassakin. Toki myös siistiä, uudempaakin rakennuskantaa.

Kävimme kurkkaamassa ainoata löytämäämme ruokakauppaa ja ihmettelimme, kun täällä rommin syntysijoilla ei ole kuin muutamia vaivaisia rommipulloja tarjolla. (Le Marinissa esimerkiksi rommipulloja oli kaupoissa hyllymetreittäin!)

Menimme odottelemaan paluukyytiä samaan paikkaan kirkon kupeeseen, johon olimme tulleetkin. Tulihan se auto ja otti meidät kyytiin. Ajoi muutaman kortteliväli, pysähtyi kadun reunaan n ja kehotti meitä siirtymään toiseen autoon. Tämä kadunpätkä oli ilmeisestikin bussiasema.

Se toinen auto oli täynnä, kaikki penkit varattuina. Meitä viittilöitiin sisään, mutta täysi mikä täysi meidän mielestämme. Siinä se kuitenkin olla törötti paikallaan, kunnes siihen kapusi vielä neljä (!!!) henkeä lisää. Kyllä siinä mammat saivat olla tiukasti kylki kyljessä.

No, sitten pääsimme nousemaan toiseen autoon ja saimme ihan omat penkkipaikat. Ja sitten iski paniikki! Kukkaroni oli hukassa! Viimeinen havainto siitä oli, kun olin kaivanut kyytirahat (2 € / nenä) ja antanut ne Karille. Nyt sitä ei ollut repussani eikä missään. Sitten hoksasin, että se saattoi olla siinä edellisessä autossa. Sen kuski istuskeli tien vieressä katoksen alla ja minä selittämään hänelle, että kukkaroni voi olla hänen autossaan. Hän ei oikein ymmärtänyt ontuvaa ranskankielistä mongerrustani. Onneksi ystävälliset kanssamatkustajat ryhtyivät tulkkaamaan ja kukkaro löytyi sen ensimmäisen auton lattialta. Helpotus. Siinä oli kuitenkin yli 60 € rahaa.

Kylän rantaan oli yön aikana ilmestynyt telttaleiri. Kymmeniä pieniä telttoja, kaikki samanlaisia. Ihmettelimme, että mistähän mahtoi olla kysymys. Se selvisi, kun palasimme kävelemästä ihanaa pitkää hiekkarantaa takaisin kylälle päin. Juoksukilpailu. Emme tiedä miten pitkää matkaa oli juostu, mutta maaliviivan yläpuolen kello näytti vähän yli kahden ja puolen tunnin aikoja. Melko hikisiä näyttivät juoksijat olevan urakkansa jälkeen.

Rannalla leikki muutama koira, isäntäväkeä ei näkynyt missään. Kovasti lystiä hauvoilla näytti olevan kun ne juoksentelivat pitkin hiekkarantaa ja syöksyivät välillä mereen. Muutoin täällä, kuten myös Martiniquella on yllättävän vähän koiria. Välillä voi mennä päiviä, ettemme näe ainoatakaan.

Torstaiaamuna päätimme lähteä yrittämään uudelleen tulliin ilmoittautumista. Ajattelimme vuokrata skootterin ja kierrellä vähän saarta. (Olin 1997 Elballa vannonut, etten enää ikinä istu skootterin kyytiin. Tiet siellä olivat todella mutkaisia ja jyrkkiä. Pelotti. Täällä on niin tasaista, että aikani arveltuani ajattelin uskaltaa.)

Autovuokraamo

Astelimme pikkuruiseen auto- ja skootterivuokraamoon ja aikanaan tuli meidän vuoromme. Omistaja alkoi täyttää vuokrauslomaketta. Ei mennyt ihan kuin Strömsössä. Ensinnäkin hän puhui ja ymmärsi vain ranskaa. Ensin piti löytää Karin ajokortista merkintä siitä, että hän saa ajaa moottoripyörää. Näytin ja selitin moneen kertaan, että etupuolen kirjaimet A,B jne. tarkoittavat mitä ajoneuvoa saa ajaa ja selitykset ovat takapuolella. Seuraava pulma oli syntymäaika. Meillähän se on sosiaaliturvatunnus. No, sekin asia selvisi kun aikamme solkkasimme. Sitten tuli paha! Ajokortin myöntämispäivä. Sitä ei Karin kortissa ole laisinkaan. Tässä vaiheessa jonossa takana olevat ranskalaiset, jotka sentään osasivat englantiakin, tulivat jo hätiin. Vihdoin kaveri ymmärsi, että sitä päivää ei tässä ajokortissa ole mutta voimassa se on ollut jo lähes 50 vuotta. Ja sitten: ajokortin numero! Sitä ei ole Karin vanhanmallisessa ajokortissa. (Tarkastin omastani, uudemmasta, ja siinä se on.) Ja kun ei ole ajokortin numeroa, ei voi vuokrata skootteria. Piste.

Kari on vuokrannut lukuisia autoja tällä ajokortilla monessa maassa ilman mitään hankaluuksia. Ehkä kuitenkin täytyy hankkia uudemman mallinen, jottemme joudu toista kertaa samanlaiseen tilanteeseen.

Siispä läksimme bussilla liikenteeseen.  Tällä kertaa tullin ovet olivat auki ja peräti neljä miestä istui yhdessä suuressa huoneessa, kuka touhuten mitäkin. Taaskaan kukaan ei puhunut englantia. Vähän jänskätti, tuleeko jotain härdelliä kun kirjautumisemme oli mennyt vähän pitkäksi. Eikä mitä. Täyttelin planketin, Kari kuittasi sen, tullimies iski leimat sitä vilkaisemattakaan. Asia kunnossa.

Viivähdämme täällä luultavasti viikonlopun yli ja lähdemme sitten Guadeloupen pääsaarelle. Ensin olemme ankkurissa Point a Pitren lähistöllä ja alamme valmistella Neetiä ”kesätauolleen”. 15.4. pääsemme marinaan laituriin ja sitten se touhu vasta alkaakin.