Blue Lagoon – Helsinki (13. – 20.4.)

Viimeinen viikko ennen Suomeen lähtöä oli täynnä touhua. Pääsimme laituriin päivää ennen sovittua aikaa eli lauantaina 14.4. Jouduimme marinan edustalle ajettuamme odottelemaan puolisen tuntia laituriin ohjaavaa marineroa. Saimme erinomaisen aisapaikan ja kaiken lisäksi keulan kohti vallitsevia tuulia.

Näkymä Neetin sitloorasta Blue Lagoonissa

Kalatiski

Laituripaikkoja marinassa on kaikkiaan lähes 1100. Osa on lähempänä merta (suojaisaa kuitenkin), osa eli Blue Lagoon peremmällä. Blue Lagoonissa olevat veneet ovat pitempiaikaisilla sopimuksilla. Rannalla on saniteettitilat ja sekä miesten että naisten puolella myös pesukone ja kuivuri. Aivan vieressä on Guadeloupe Aqvarium, jossa emme vielä ehtineet käydä. Lähellä on muutama ravintola ja pienen matkan päässä oikein hyvä supermarket. Marinan konttorille ja marinan palveluiden luokse on noin 15 minuutin kävelymatka, mutta se ei haittaa.

Laituriin kiinnittymisen jälkeen alkoikin varsinainen urakointi: kuimivene, purjeeet ja skuutit pois, kompassi- ja ruorisuojan ompelu, polttoainesuodattimen vaihto, siivousta, pyykinpesua ja pakkausta ja niin edelleen. Kaiken touhun keskellä ehdimme kuitenkin käydä Lumikissa istumassa ja vaihtamassa viimeisimmät kuulumiset ja yhtenä iltana vielä Juken ja Jaanan kanssa ulkona syömässä. Muut söivät lobsteria, minä tyydyin tandoorikanaan. Mukavaa oli.

Suvi2 tuli marinaan muutamaa päivää ennen lähtöamme. Suvin paikka on aivan Nereidin lähellä, näköetäisyyden päässä. Oli mukavaa nähdä toisenkin Suomen lipun liehuvan satamassa ja tietenkin saada seurustella taas Alpon ja Eevan kanssa.

Naapurinamme on vene, jonka mukava ranskalais-italialainen omistajapariskunta pitää autovuokraamoa marinassa. Kysyimme heiltä, josko he voisivat katsoa, että Nereidillä on kaikki hyvin poissa ollessamme. He suostuivat ilomielin. He kertoivat, että edelliskesänä he olivat olleet huolissaan omasta veneestään jättäessään sen pitkäksi aikaa Martiniquelle. Joku ystävällinen naapuri oli luvannut katsoa heidän veneensä perään ja oli sen tehnytkin. Nyt he halusivat laittaa hyvän kiertämään ja auttaa meitä. He lupasivat peräänkatsomisen lisäksi käydä kerran kuukaudessa tuulettamassa Neetin ja käynnistää koneen – ja lisäksi vielä lähettää meille sähköpostia Neetin ”voinnista”. Helpotuksemme oli suuri, sillä Neetin jättäminen oli meille todella vaikea pala.

Lähtöpäivänä biminin poistamisen ja muiden viimeisten askareiden jälkeen kävimme vielä Suvissa lounaalla. Naapurimme oli luvannut meille kuljetuksen lentokentälle. Hiukan haikeina, toisaalta iloisina Suomeen pääsystä jätimme Nereidin kesää viettämään. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja hurrikaanit eivät osu Guadeloupelle!

Lento läksi ajallaan ja meillä oli hyvä tuuri istumapaikkojemme suhteen: saimme paikat varauloskäytävän luota, joten jalkatilaa oli runsaasti. Kahdeksan tunnin lento Pariisiin meni paljon ennakko-odotuksia (pelkoja!) mukavammin.

Pariisissa oli kolme tuntia aikaa jonotella matkatavarat ja siirtyä Orlyn lentokentältä Charles de Gaullen kentälle. Kiire tuli. Ylimääräisenä viiveenä oli ennen matkatavarahihnalle pääsyä vielä passintarkastus. Aikaa kului, ennen kuin pääsimme jonottelemaan Charles de Gaullen kentälle menevään bussiin, jonka liput sisältyivät lentojen hintaan.

Varsinainen hässäkkä oli bussijonotus ja meidän ja kanssamatkustajien matkatavaroiden saaminen bussiin. Sekavaa touhua, ja jossain vaiheessa jotkut matkustajat korottivat jo ääntäänkin.

Bussimatkalla alkoi jo hermostuttaa. Kello kävi ja matka jatkui ja jatkui. Lentoasemalla turvatarkastuksessa Kari jäi ”kiinni”. Käsimatkatavaroista löytyi edellisestä turvatarkastuksesta läpi päässyt deodorantti, Guadeloupen asemalta ostettu kokispullo ja pari rommipulloa, jotka olisi pitänyt älytä laittaa ruumaan meneviin laukkuihin. Kokispullo piti pistää roskiin, muut sentään saimme ottaa mukaan.

 Jatkolentomme oli Finnairilla ja Finskin tiskillä meille sanottiin, että olimme myöhässä eivätkä matkatavaramme ehtisi mukaan! Ehdimme jo pelästyä, mutta virkailija kävi juttelemassa jossain ja asia selvisi. Olimme kuitenkin viimeiset koneeseen nousijat.

Lento kesti vain kolme tuntia ja meni nopeasti. Karin sisaren puoliso Tapio oli meitä vastassa ja pääsimme Askolassa heti ruokapöytään ja ihanaan saunaan!

Lauantaina ajoimme Vuosaareen ja aloimme laittaa kotiamme taas asuttavaan kuntoon.

Nyt edessämme on Suomen kevät ja kesä. Saamme käyttöömme Jon33- purjeveneen Päijänteeltä ja sillä vietämme varmasti paljon aikaa. Järvipurjehduskokemusta meillä on parilta kesältä Saimaalta, nyt saamme sitä lajia enemmänkin. Käymme Kuopiossa mökillä, tapaamme sukulaisia ja ystäviä – ja tärkein kaikesta: meillä on aikaa olla lapsenlasten Suvin ja Laurin kanssa.

Toivomme omasta ja kaikkien muidenkin puolesta, että Suomen kesä on lämmin, aurinkoinen ja vähäitikkainen. Karibialle palaamme lokakuun alussa.

Jos tarmoa riittää, kirjoitan tänne vähän tarinaa myös Päijänteen purjehduksistamme.

Gosier – Pointe á Pitre (6.- 12.4.2018)

Taas näitä auringonlaskuja. Aina yhtä kiehtovia!

Ihan ensin oikaisu kehtolaulupimputusasiaan: Eräänä iltapäivänä Port St. Louisin rantaan tullessamme näimme soiton alkulähteen: jäätelöauto! Huh huh. Mahtaa olla pää täynnä kehtolaulua työvuoron päättyessä!

Menojalkaa alkoi taas kutkuttaa ja sunnuntaina päätimme siirtyä uuteen paikkaan. Saimme mukavan purjehduksen 18 mailin päähän Gosierin kylän edustan ankkuripaikalle. Kalastuksesta ei valitettavasti tälläkään kertaa tullut mitään ”kukkien” vuoksi. 

Ilet du Gosier

Gosierin ankkuripaikka on pienen Îlet du Gosier-saaren ja sen kahta puolta olevien riuttojen suojaama. Matalaa (3 – 7 metriä) vettä on pitkästi, mutta mitä taaemmaksi ankkuroi, sitä enemmän vene keikkuu kun saaren ja riuttojen suoja ei enää ole kovin hyvä. 

Veneitä oli melko paljon ja reippaassa tuulessa laskimme ankkurin aivan takimmaiseksi. Tuntui tarttuvan. Pian jälkeemme tuli yksinpurjehtija, joka tuli purjein perille asti ja vielä ankkuroikin ilman moottorin apua. Taitava heppu!

Iltapäivällä aloimme tähystellä ympärillemme ja katsella, minkä valtakunnan lippuja täällä oli veneiden perässä. Ja kuinka ollakaan: aivan edessämme oli Suvi2! Alpo kertoi seuraavana päivänä tavatessamme, että he olivat yrittäneet huitoa ja vilkuttaa pyyhkeellä herättääkseen huomiomme ja osoittaakseen vierestään hyvän ankkurointi kohdan. (Emme huomanneet, ankkuroidessa – varsinkin reippaalla tuulella – joutuu keskittymään vain siihen ja lähinnä sivulla ja takana oleviin veneisiin.) 

Seuraavana päivänä kävimme Suvissa vaihtamassa viimeiset kuulumiset. Neetin ankkuripaikka oli melko kuoppainen ja Alpo neuvoi siirtymään edemmäs parempaan suojaan, vettä olisi vielä riittävästi. Sen teimmekin myöhemmin, mutta huonolla menestyksellä. Emme saaneet ankkuria millään pitämään. Välillä se oli rekaamisen jälkeen täynnä heinää. Jouduimme palaamaan takaisin Suvin taakse, tosin vähän suojempaan. 

Sadekuuroja, lyhyitä mutta rankkoja on saatu joka päivä. Tuuli oli koko Gosierissa olomme ajan melko reipasta, 8 – 12 sekuntimetriä. Kumiveneellä ajaminen ei aina ollut ihan kuivaa puuhaa, sillä aallokkoakin oli. Kävimme tutustumassa Îlet du Gosieriin. Gosierin kylästä kulkee yhtenään yhteysalus saarelle ja matkaajia näyttää riittävän. Rannalla on tukeva laituri, mutta ei ilmeisestikään tarkoitettu kumiveneiden kiinnittämiseen. Saimme omamme kuitenkin paikalleen saarikävelyn ajaksi. 

Saaressa on majakka, jonne kulkee polku metsän halki. Puut olivat pudottaneet lehtensä ja kahisivat jaloissa. Versot työnsivät jo uusia lehtiä kuin viimeistä päivää. Majakan alimmalle tasanteelle pääsee kiipeämään ja mukavat olivat näkymät. Aallot murtuivat rannan riutalle kohisten upeasti.

Saarella on kauniit hiekkarannat ja riutan luona rajattu snorklausalue. Pieni ravintola ja ”soppakeittiö” huolehtivat retkeläisten ravitsemuksesta. Aurinkokatoksia on rakennettu muutamia. Kivan näköinen paikka. Ehkä ensi syksynä saamme aikaiseksi snorklailuretken.

Kylän rannassa on tukeva aallonmurtaja-laituri, joka oli nyt remontissa. Sen vierellä on yhteysaluslaituri, johon kumiveneet voivat kiinnittyä. Laituria ei ole laisinkaan varustettu siihen tarkoitukseen (ei kiinnityslenkkejä), mutta laiturin rakenteisiin saa kuitenkin köydet kiinni. 

Aivan vieressä on kelluvista laatoista tehty 5-ratainen meriuima-allas ja uimaranta. Uimarannalla näkyi pidettävän uimakouluja, sekä lapsille että aikuisille. Uiminen täällä näyttääkin olevan tärkeä harrastus. Aamuisin anivarhain (kello 6 – 7) uimarit – jopa 20 hengen porukoissa – lähtevät uimalenkille. Lenkki suuntautuu riutalle päin ja siitä Îlet du Gosierin luo ja takaisin. Aika pitkä uimareissu. Mukavasti  näyttää sujuvan ja puheenpulputuksesta kuulee jo kaukaa, että uimarit ovat lähteneet liikkeelle.

Laiturilta nousee jyrkkä polku puiston halki kylään. Guadeloupen itäpäästä Pointe á Pitreen kulkeva tie halkoo kylää. Eevan kanssa kävelimme pari kilometriä länteen päin oikein hyvään Leader Price-ruokakauppaan. Matkan varrella on hotellialue, ravintoloita, rautakauppa ja pari vihanneskauppaakin. Ja Mäkkäri ja KFC! Emme edes muista, milloin olemme viimeksi käyttäneet McDonaldsin palveluksia!

Palattuamme huomasimme, että Neeti oli valunut alaspäin. Olimme olleet samalla paikalla jo edellisillasta lähtien ja lähtiessämme sijaintimme oli sama kuin ankkuroituessa. Nyt ilmeisesti kovat tuulenpuuskat olivat tehneet tepposensa ankkurille. Meille tuli kiire. Veimme Eevan Suvi2:een ja edes purkamatta ostoksia aloimme nostaa ankkuria. Sen ”kourassa” oli suuri korallilohkare – ei ihme ettei pitänyt. Kumma vain, että olimme pysyneet paikallaan lähes vuorokauden ja sitten rekasimme.  No, eipä mitään. Taas uusi ankkurointi ja nyt nappasi kiinni kuin tauti välittömästi. 

Koska emme uskaltaneet täysin luottaa ankkurin pitävyyteen, maissakäyntireissumme olivat melko lyhyitä. WiFiä etsiskelimme monesta paikkaa. Kylällä näytti olevan oma ilmainen Wifi, mutta sain sen toimimaan vasta lähtöämme edeltävänä päivänä. Mobiilidatakaan ei toiminut Digicel-operaattorilla. Monen monen yrityksen jälkeen puhelimeni suostui hakemaan Orangen operaattoriksi. Sähköpostit saimme kuitenkin luetuksi ja tärkeimmät eli Formula-uutiset.

Viranomaisetkin liikuskelivat ankkurointialueella. Ensimmäisenä päivänä he vain ajelivat edestakaisin ja tarkastelivat veneitä. Seuraavana he kiinnittyivät vieressämme olevaan ranskalaiseen katamaraaniin ja kävivät sisälläkin. 

Olemme aalkaneet keräillä Suomeen lähteviä tavaroita. Toisin sanoen koko perähytti piti tyhjentää ja tutkia kaikki laatikot. Muutkin lokerot ja penkinaluset on pengottava. Kyllä sitä tavaraa vain näyttää kertyvänkin. Saa nähdä, joudummeko jopa tekemään karsintaa!

Torstaina moottoroimme vajaan neljän mailin matkan Pointe á Pitreen. Marinan läheisellä ankkurointialueella oli aika paljon veneitä, mutta monen yrityksen jälkeen saimme Neetin riittävän suureen väliin ja ankkurin pitämään. 

Kävimme marinassa kysymässä, josko voisimme päästä laituriin jo ennen sunnuntaita. Pääsemme lauantaina. Hyvä niin. Piipahdimme patonkiostoksilla ja ravintolassa lukemassa meilit ja vähän uutisiakin. Peräsinasiasta saimme Thomakselta vastauksen, jossa hän kertoo vain tilanneensa peräsimen metallifirmalta, lähettäneensä viestimme sinne ja vetäytyy vastuusta. Pohdimme tässä, miten etenisimme asiassa.

Shoelcher – Portsmouth (Dominica) – Marie Galante (Guadeloupe) / 30.3. – 5.4.2018

Dominican lippu

Kiirastorstaina kävimme kirjautumassa ulos Martiniquelta jatkaaksemme matkaa pohjoista kohti. Kävimme ruokaostoksilla – useammaksi päiväksi pääsiäisen vuoksi.

Pitkäperjantain aamuna nostimme ankkurin ja läksimme kohti St. Pierren ankkuripaikkaa. Nostimme purjeet, mutta tuuli lopahti kerta kaikkiaan ja niinpä moottoroimme 14 mailin matkan Pierren edustalle. Siellä oli mahdoton swell! Veneessä asuminen ja nukkuminen olisi ollut piinallista. Päätimme jatkaa matkaa kohti Dominicaa ja mahdollisesti jopa Guadeloupea.

Päästyämme Martiniquen pohjoispäähän vastatuuleen moottoroiden jouduimme toteamaan, että Martiniquen ja Dominican välinen 26 mailin matka noin 10 metrin vastatuulessa ja ärhäkässä aallokossa ei ollut miellyttävä vaihtoehto. Olimme edenneet Fort de Francesta jo 18 mailia, mutta päätimme joka tapauksessa kääntyä takaisin odottelemaan suotuisampia tuulia.

Takaisin päin purjeet kuljettivat meitä oikein mukavasti. Saimme kuitenkin kokea yhden säikähdyksen: jostain Neetin peräpuolelta vasemmalta alkoi kuulua kummallista rahisevaa ääntä. Ihmettelimme aikamme ja ehdimme jo huolestua, että potkuriin on tarttunut jotain. Mitään ei näkynyt ja viimein Kari hoksasi, että tuuligeneraattori se piti ääntä. Akkujen lataus oli 100 % ja tuuligeneraattori yritti pysäyttää itseään ja siitä ääni. Olimme kokeneet sen joskus aiemminkin, mutta asia oli päässyt unohtumaan.

Pierren ankkuripaikka oli yhtä kuoppainen kuin menomatkallakin, joten purjehdimme Shoelcheriin asti. Fort de Francesta Shoelcheriin on 3 mailia, me saimme kyseiseen matkaan kulumaan 32,2, mailia.

Tuuliennusteet eivät luvanneet meille mukavaa kyytiä pohjoiseen päin lauantaiksi, joten vietimme päivän Schoelchrissa. Piipahdimme kaupalla ja kävelimme kylällä paistattelimme päivää ja lueskelimme. Mikä lie kotimaan kaiho iskenyt: illalla kuuntelimme suomalaisia suosikkisäveliä insrumentaaliversioina ja suomalaista haitarimusiikkia kolme CD:llistä.

Seuraavana aamuna puhelin herätti meidät kello viisi ja nopeasti valmistelimme Neetin purjehduskuntoon. Tuulta ei ollut Martiniquen vierustalla, joten moottoroimme. Saaren päässä tuuli heräsi ja kuinka ollakaan! Pääsimme lähes perille asti purjein 5 -  6 sekuntimetrin tuulessa 40 – 60 asteen tuulikulmassa. Nautittavaa menoa!

Delfiiniparvikin kävi pitkästä aikaa meitä tervehtimässä. Edellinen delfiinihavaintomme oli muistimme mukaan matkalla Barbadokselta Bequialle – silloinkin vain yksi vilahdus! Kalaa ei tullut, vain kirkkaan keltaoranssia levää, jota oli veden pinnalla välillä suurina lauttoina. (Me kutsumme sitä leväksi, mutta Lawrence of Arabe, joka tuli veneellään meitä vastaan useita maileja ennen Portsmouhia, kutsui sitä ”flowers” eli kukiksi. Tarkemmin näitä leviä katsoessamme huomasimmekin, että kukintoja kasvin haarapaikoissa olikin.)

Portsmouthin ankkuripaikkaan oli laitettu runsaasti uusia poijuja ja sellaiseen meidätkin nyt avustettiin. Hinta ei päätä huimaa, 10 USD tai 25 EC / vuorokausi.

Matkaa kertyi 63,9 mailia ja aikaa kului 11,5 tuntia. Mukava legi!

Tuuliennusteet olivat luvanneet meille sopivia purjetuulia, joten jatkoimme tihkusateessa matkaa kohti pohjoista heti seuraavana aamuna. Emme vielä olleet päättäneet mennäkö Iles des Saintsille vai Marie Galantelle. Koska tuuli pysytteli idän puolella, otimme kurssin kohti Marie Galantea, jossa emme olleet aiemmin käyneet. Kevyessä tuulessa, sateenkin jo hellittäessä teimme 26 mailin matkan väliin purjein, väliin koneella auttaen.

Port St. Louis

Ankkurointialueella Port St Louisissa oli paljon veneitä, mutta onnekkaasti löysimme vapaan poijun (ilmaisia!).

Marie Galante on saari 18 mailia Guadelooupen pääkaupungista Point a Pitrestä kaakkoon. Se on lähes pyöreä, halkaisijaltaan noin 15 kilometriä. Korkeimmat kukkulat ovat noin parisataa metriä. Todella matalaa verrattuna muihin saariin. Hiekkarantoja riittää ja vesi on kristallinkirkasta!

Laituri kylän rannassa on erittäin suuri ja tukeva, autollakin sillä ajetaan. Ankkuripaikalta katsoen siihen kiinnittyminen näytti epätoivoiselta, mutta sen toisella puolen onkin oikein hyvä matala dingilaituri. Yhteysaluksia ajaa laituriin useita päivässä. Jotkut ajavat hiljaa eivätkä tee juurikaan aaltoja, toiset taas porhaltavat niin, että hyvä että siinä keikutuksessa penkillä pysyy.

Meillä on melko erikoiset naapurit edessämme ankkurissa. Emme ole oikein päässeet perille siitä, montako henkeä kyseisessä ranskalaisveneessä on. Kumivene on melkein kaiket päivät poissa veneen perästä. Erikoista on se, että siellä soi Schubertin kehtolaulu sellaisella vauvojen ”pimputtimella” välillä jopa puoli tuntia tai tunninkin. Ja kovaa, meilläkin melkein korvia vihloo. Vauvaa emme ole nähneet… koiran kylläkin.

Chez Henrin terassi

Kävimme iltapäivällä kävelemässä kylällä, joka oli – mahdollisesti pääsiäismaanantain takia – hiljaistakin hiljaisempi. Vain muutama ihminen ja yksi kissa näkyi kadulla. Chez Henri-ravintolassa sentään oli jokunen asiakaskin, purjehtijoita luultavasti. Ravintolassa on oikein mainiosti toimiva WiFi-yhteys.

Patsas ranta-aukiolla 1. maailmansodassa

kaatuneiden muistoksi

Kylä ei ole suuren suuri. Talot ovat matalia, osa oikein hyvässä kunnossa ja kauniisti maalattuja, osa taas autioina ja aivan romahtamaisillaan. Kirkko on aika suuri, mutta se ei ollut auki kun kävimme sitä katsomassa. Kirkon edustan aukiolla tepasteli kukko, kanoja ja liuta pikku tipuja. Kissanpentu istui pienen matkan päässä tarkkailemassa tilannetta. Kun poikaset menivät ymmärtämättömyyksissään liian lähelle kissaa, kukko puuttui asiaan ja hätisti kissan kauemmaksi.

Pikkutyttöjen unelmakoti?

Kylällä on jokunen kauppa ja ravintola. Torikin löytyy, mutta kertaakaan emme ole vielä nähneet siellä mitään elämää. Toinen ruokakauppa on lähellä kylän keskustaa, toinen, uudempi (josta purjehdusoppaamme ei tiennyt mitään) juuri kylän ulkopuolella. Johtuneeko pitkistä pääsiäispyhistä, mutta molempien kauppojen hyllyt ovat olleet aika tyhjillään. Tänään, torstaina, näytti isompaan kauppaan tulleen kuorma ja tavaroita purettiin kiivaasti hyllyihin.

Koska St. Louisissa ei ole tullia, jouduimme menemään saaren pääkaupunkiin Grand Bourgiin kirjatumaan sisään. Tiistaiaamuna etsiskelimme bussipysäkin. Aikatauluista meillä ei ollut aavistustakaan, mutta meillä oli onnea. Emme joutuneet odottelemaan kovinkaan pitkään, kun 9-paikkainen pikkubussi porhalsi paikalle. Siinä sitä sitten istuskeltiin ja odoteltiin, että kyyti tulisi täyteen.

Sokeriruoko (sekä sokerin että rommin tekemiseen) on täällä tärkeä elinkeino. Tie Grand _Bourgiin kulki suurten sokeriruokopeltojen halki. Välillä köröttelimme sokeriruokokuormaa kuljettavan traktorin perässäkin. Rommitislaamo tai sokeritehdas – emme tiedä kumpi – tuprutteli sankkaa savua piipustaan. Monet talot sokeriruokovainioiden vieressä olivat todella komeita kaksikerroksisia rakennuksia. Jotkut asumukset taas olivat vaatimattomia peltihökkeleitä. Karjaa oli laiduntamassa monin paikoin. Metsätaivalta ei tällä matkalla ollut laisinkaan.

Grans Bourgissa halusimme ensin hoitaa viralliset asiat eli sisäänkirjautumisen. Helpommin sanottu kuin tehty. Purjehdusoppaan karttaan oli merkitty tullin sijainti, mutta emme onnistuneet löytämään sitä. Kysyimme ensin Turisti-infosta, joka oli kartan mukaan aivan tullin vieressä. Virkailija – joka ei puhunut lainkaan englantia - opasti meidät ”keltaiselle talolle oikealla”. Me etsimme. Ja etsimme. – Ei tullia. Kiersimme rannan puolelle ja kysyimme tällä kertaa autovuokraamosta ja saimme taas ohjeet ranskaksi. Ei löytynyt vieläkään.

Kolmannen neuvonkyselyn jälkeen paikka jo löytyikin – olimme kävelleet sen ohi jo pari kertaa, mutta verkkoportti oli ollut kiinni eikä missään lukenut ”Douane” tai ”Customs”. Se luki vasta pienessä lapussa tulirakennuksen päädyssä, ovisyvennyksessä olevassa ovessa. Joka oli lukossa. Ei aukioloaikoja, ei puhelinnumeroa, ei mitään. Ovikello löytyi. Soittelimme sitä aikamme ja odottelimme, mutta kukaan ei tullut avaamaan.

Päätimme antaa olla. Ehkäpä emme ihan linnaan joutuisi, vaikka tekisimme kirjautumisen sitten joskus…olimmehan kuitenkin siirtyneet vain Ranskan saarelta toiselle.

Kylän kirkon vieressä on jätelaudoista ja muusta kierrätysmateriaalista tehtyjä ”taideteoksia”. Osa aika hienojakin, hauskasti keksittyjä ja toteutettuja itse asiassa.

Kirkko on suuri. Katto on siniseksi maalattu ja kun astuin kirkkoon sisään, luulin ensin, että siellä välkkyi valoja kuvaamassa tähtitaivasta. Ehei. Päivähän sieltä pilkotteli! Kirkko oli päässyt surkean huonoon kuntoon. Toinen sivulaiva ja alttarialue oli suljettu sulkunauhoin ja alttarialueen lattialla oli vesilätäköitä. Oikein säälitti. Kirkko-poloinen. Toivottavasti jostain löytyy rahaa sen kunnostamiseen.

Grand Bourgin tori

Kirkon vieressä on tori, jossa on myynnissä sitä tavallista: Muutamalla pöydällä hedelmiä, vihanneksia, mehuja ja mausteita, jossain taas vaatetavaraa – täällä rintaliiveistä lähtien! Koruja, laukkuja, koriste-esineitä ja matkamuistoja jos jonkinlaisia oli tietenkin myös tarjolla. Tyydyimme katselemaan.

Talo Grand Bourgissa

Kuljeskelimme pitkin katuja, jotka ovat aika kapeita. Juuri ja juuri kaksi autoa mahtuu rinnakkain. Kauppoja on todella paljon, suurin osa aika pieniä. Optikkoliikkeitä ja apteekkeja tuntui olevan runsaasti kylän kokoon nähden. Täälläkin oli surullisen paljon ränsistyneitä, lähes romahtamispisteessä olevia rakennuksia ihan keskustassakin. Toki myös siistiä, uudempaakin rakennuskantaa.

Kävimme kurkkaamassa ainoata löytämäämme ruokakauppaa ja ihmettelimme, kun täällä rommin syntysijoilla ei ole kuin muutamia vaivaisia rommipulloja tarjolla. (Le Marinissa esimerkiksi rommipulloja oli kaupoissa hyllymetreittäin!)

Menimme odottelemaan paluukyytiä samaan paikkaan kirkon kupeeseen, johon olimme tulleetkin. Tulihan se auto ja otti meidät kyytiin. Ajoi muutaman kortteliväli, pysähtyi kadun reunaan n ja kehotti meitä siirtymään toiseen autoon. Tämä kadunpätkä oli ilmeisestikin bussiasema.

Se toinen auto oli täynnä, kaikki penkit varattuina. Meitä viittilöitiin sisään, mutta täysi mikä täysi meidän mielestämme. Siinä se kuitenkin olla törötti paikallaan, kunnes siihen kapusi vielä neljä (!!!) henkeä lisää. Kyllä siinä mammat saivat olla tiukasti kylki kyljessä.

No, sitten pääsimme nousemaan toiseen autoon ja saimme ihan omat penkkipaikat. Ja sitten iski paniikki! Kukkaroni oli hukassa! Viimeinen havainto siitä oli, kun olin kaivanut kyytirahat (2 € / nenä) ja antanut ne Karille. Nyt sitä ei ollut repussani eikä missään. Sitten hoksasin, että se saattoi olla siinä edellisessä autossa. Sen kuski istuskeli tien vieressä katoksen alla ja minä selittämään hänelle, että kukkaroni voi olla hänen autossaan. Hän ei oikein ymmärtänyt ontuvaa ranskankielistä mongerrustani. Onneksi ystävälliset kanssamatkustajat ryhtyivät tulkkaamaan ja kukkaro löytyi sen ensimmäisen auton lattialta. Helpotus. Siinä oli kuitenkin yli 60 € rahaa.

Kylän rantaan oli yön aikana ilmestynyt telttaleiri. Kymmeniä pieniä telttoja, kaikki samanlaisia. Ihmettelimme, että mistähän mahtoi olla kysymys. Se selvisi, kun palasimme kävelemästä ihanaa pitkää hiekkarantaa takaisin kylälle päin. Juoksukilpailu. Emme tiedä miten pitkää matkaa oli juostu, mutta maaliviivan yläpuolen kello näytti vähän yli kahden ja puolen tunnin aikoja. Melko hikisiä näyttivät juoksijat olevan urakkansa jälkeen.

Rannalla leikki muutama koira, isäntäväkeä ei näkynyt missään. Kovasti lystiä hauvoilla näytti olevan kun ne juoksentelivat pitkin hiekkarantaa ja syöksyivät välillä mereen. Muutoin täällä, kuten myös Martiniquella on yllättävän vähän koiria. Välillä voi mennä päiviä, ettemme näe ainoatakaan.

Torstaiaamuna päätimme lähteä yrittämään uudelleen tulliin ilmoittautumista. Ajattelimme vuokrata skootterin ja kierrellä vähän saarta. (Olin 1997 Elballa vannonut, etten enää ikinä istu skootterin kyytiin. Tiet siellä olivat todella mutkaisia ja jyrkkiä. Pelotti. Täällä on niin tasaista, että aikani arveltuani ajattelin uskaltaa.)

Autovuokraamo

Astelimme pikkuruiseen auto- ja skootterivuokraamoon ja aikanaan tuli meidän vuoromme. Omistaja alkoi täyttää vuokrauslomaketta. Ei mennyt ihan kuin Strömsössä. Ensinnäkin hän puhui ja ymmärsi vain ranskaa. Ensin piti löytää Karin ajokortista merkintä siitä, että hän saa ajaa moottoripyörää. Näytin ja selitin moneen kertaan, että etupuolen kirjaimet A,B jne. tarkoittavat mitä ajoneuvoa saa ajaa ja selitykset ovat takapuolella. Seuraava pulma oli syntymäaika. Meillähän se on sosiaaliturvatunnus. No, sekin asia selvisi kun aikamme solkkasimme. Sitten tuli paha! Ajokortin myöntämispäivä. Sitä ei Karin kortissa ole laisinkaan. Tässä vaiheessa jonossa takana olevat ranskalaiset, jotka sentään osasivat englantiakin, tulivat jo hätiin. Vihdoin kaveri ymmärsi, että sitä päivää ei tässä ajokortissa ole mutta voimassa se on ollut jo lähes 50 vuotta. Ja sitten: ajokortin numero! Sitä ei ole Karin vanhanmallisessa ajokortissa. (Tarkastin omastani, uudemmasta, ja siinä se on.) Ja kun ei ole ajokortin numeroa, ei voi vuokrata skootteria. Piste.

Kari on vuokrannut lukuisia autoja tällä ajokortilla monessa maassa ilman mitään hankaluuksia. Ehkä kuitenkin täytyy hankkia uudemman mallinen, jottemme joudu toista kertaa samanlaiseen tilanteeseen.

Siispä läksimme bussilla liikenteeseen.  Tällä kertaa tullin ovet olivat auki ja peräti neljä miestä istui yhdessä suuressa huoneessa, kuka touhuten mitäkin. Taaskaan kukaan ei puhunut englantia. Vähän jänskätti, tuleeko jotain härdelliä kun kirjautumisemme oli mennyt vähän pitkäksi. Eikä mitä. Täyttelin planketin, Kari kuittasi sen, tullimies iski leimat sitä vilkaisemattakaan. Asia kunnossa.

Viivähdämme täällä luultavasti viikonlopun yli ja lähdemme sitten Guadeloupen pääsaarelle. Ensin olemme ankkurissa Point a Pitren lähistöllä ja alamme valmistella Neetiä ”kesätauolleen”. 15.4. pääsemme marinaan laituriin ja sitten se touhu vasta alkaakin.

Fort de France (23. – 29.3.2018)

Kummallisia hedelmiä Super-U:ssa

Lauantaina läksimme Alpon ja Eevan opastuksella isoon Super-U –ruokakauppaan noin kolmen kilometrin päähän. Iso se olikin, ja valikoimiltaan paras ”valovuosiin”. Lihaakin oli tarjolla jos jonkinlaista, jopa tuoretiskissä. Muutakin tavaraa ja tietysti elintarvikkeita oli joka lähtöön.

Kun palasimme kauppareissulta, pari miestä suurella kumiveneellä tuli kertomaan, että ankkurointialueelta pitäisi lähteä viimeistään sunnuntaiaamuna jonkin tapahtuman vuoksi. Ihmettelimme, että miksei dingilaiturille ollut laitettu jo monta päivää ennen tiedotteita asiasta. Nyt itse kunkin piti lähteä etsimään uutta paikkaa veneelleen melko nopealla aikataululla.

Olimme sopineet Alpon ja Eevan kanssa, että he tulisivat iltapäivällä Neetiin syömään. Sovimme nyt, että lähtisimme muutaman mailin päähän Schoelcherin ankkuripaikalle ja söisimme siellä. Tuumasimme, että on viisainta lähteä mahdollisimman nopeasti, ennen kuin kaikki muutkin veneet ovat tunkemassa samaan paikkaan.

Shcoelcher

Scholecherin ankkuripaikka oli yllättävän tasainen, vähemmän swelliä kuin esimerkiksi Petit Anse d’Arletissa. Laskimme ankkurin 7 metriin kylälaiturin lähistölle. Yllätyksekseni kylän ilmainen WiFi toimi jotenkuten hetkittäin ankkurissa asti! (Kylällä välillä toimi ja toisinaan sitten taas ei.)

Schoelcherin kirkko

Kylä on pieni, oikein soma. Ranta on mukavan näköinen istutuksineen ja kiveyksineen. Pitkin kylää on paljon patsaita. Kirkko on kaunis. Se on varsin erilainen kuin muut täällä näkemämme. Varsin yksinkertainen ja sisustuksessa on käytetty paljon puuta.

Pieni kauppakin kylältä löytyy ja pari ravintolaa. Valitettavasti hauskimman näköinen oli kiinni joka kerta, kun kävimme kylällä.

Schoelcher

Suvi2 läksi sunnuntaiaamuna kohti pohjoista. Me läksimme vielä takaisin päin. Tarkoituksemme oli mennä ankkuriin Trois Ilets’iin Fort de Francea vastapäätä. Luovimme kevyessä tuulessa ja Neeti kulki oikein mukavasti.

Trois Ilets ei meitä kuitenkaan kiinnostanut. Rannoilla oli mangrovemetsää, maisema ei kauneudellaan päätä huimannut. Lisäksi ankkuripaikalle tuli jonkin verran aallokkoa, joten päätimme jatkaa matkaa.

Seilasimme z’Abricotin marinaan ja tankkasimme vettä. Maksoi kokonaiset 4,60 euroa. Emme tiedä paljonko tankkiin meni, en älynnyt kysyä enkä saanut kuittia.

Purjehdimme vielä Fort de Franceen, jossa laskimme ankkurin suunnilleen samaan paikkaan josta olimme muutama päivä sitten lähteneet. Muutaman mailin matkasta (suoraan) Schoelcheristä Fort de Franceen saimme kertymään luovimisineen ja muine mutkineen lähes 15 mailia. Mutta mukavaa oli, hienoa purjehdusta.

Kirjasto

Fort de Francessa ulotimme kävelyretkiämme aikaisempaa vähän kauemmaksi, teimme tuliaisostoksia ja kävimme tietenkin nauttimassa kirjaston hyvästä WiFi-palvelusta. Marssimme myös vielä Super-U -ostoksille.

Iltataivaan ihmeitä Fort de Francessa

Sää on ollut edelleen lämmintä ja sadetta ei ole tullut pitkään aikaan. Tuuli kääntyi yhtenä päivänä hetkessä 180 astetta ja yks’kaks huomasimme Neetin keulan kääntyneen länteen. Olimme laskeneet ankkurin poijussa olevan luotsiveneen perän lähelle ja tuulen kääntyessä Neeti alkoi lähestyä uhkaavasti tätä alusta. Muutama metri jäi kuitenkin väliä eikä meidän tarvinnut ryhtyä toimenpiteisiin. Muutaman tunnin päästä tuuli palasi taas normaaliin suuntaansa.

Jotkut puut tiputtavat lehtiään ja dingilaiturinkin luona puut ovat aivan keltaisia. Lehtipuhaltimien ääni on uusi ”luontoääni” täällä.

Tätä kirjoittaessani torstaina alkoi rannalta kuulua valtavan kova auton äänitorvien ääni. Ne huusivat yhtenään. Piti oikein tähystellä kiikareilla, että mistä on kyse. Arvelimme ensin, että metelillä olisi jotain tekemistä pääsiäisen kanssa, pääsiäiskulkue ehkä. Mutta ei sentään. Betoniautojahan ne olivat, toinen toisensa jälkeen, kymmeniä. Lieneekö taas mielenosoitus?

Kävimme ostamassa ruokaa useaksi päiväksi ja venetarvikeliikkeessä kirjautumassa ulos Martiniquelta. Tänään käymme vielä etsimässä nettiravintolan (kirjasto aloitti jo pääsiäisen vieton). Huomisaamuna jatkamme taas matkaa. Yövymme ensin St. Pierren ankkuripaikalla ja seuraavan yön Dominicalla. Tuulista riippuen suuntaamme Guadeloupella joko Iles de Saints:ille tai Marie Galantelle, jossa emme vielä ole käyneetkään.

---

Sen verran uutisia reklamaatioistamme, että Azoreiden peräsimentekofirma on sitä mieltä, että he ovat tehneet peräsimen entisen mallin mukaan ja samoilla vahvuuksilla. (Emme voi tietää, miten asian laita on.) Vetäytyvät kaikesta vastuusta, väittävät että olemme osuneet johonkin. Canasen Veka antoi meille neuvoja jatkoa ajatellen. (Kiitos!) Valitettavasti venevakuutukseemme ei sisälly oikeusturvavakuutusta, joten sille polulle emme voi lähteä. Yritämme varmaankin vielä neuvotella Thomaksen kanssa edes osakorvauksesta.

Cascaisista ja Volvolta ei ole kuulunut mitään. Cascaisiin laitoin ”hoputusviestin”.

Le Marin – Petit Anse d’arlet – Anse Noir – Fort de France (15. – 22.3.2018)

Tuli annettua väärää tietoa: näköjään veneet kuljetetaan Atlantin yli mastoineen päivineen!

Torstaipäivänä hoitelimme monenlaisia asioita. Saimme lähetetyksi reklamaation Ponta Delgadaan. Halusimme Neetiin vinssinsuojat ja suojan tuuliperäsimelle Suomessa olomme ajaksi ja tarkoitus oli ommella ne itse. Yllätykseksemme kanvaasia ei niin vain ollutkaan purjemaakareilla myytävänä. Toiset eivät myyneet laisinkaan, toiset olisivat laittaneet tilaukseen. Viimein yhdestä liikkeestä (Sellerie) löytyi riittävästi kanvaasipaloja. Vielä naruostokset suojien kiinnitykseen ja pääsisin hommiin. Koko lysti kustansi 22,50 €. Hiukka enemmän olisi mennyt venetarvikeliikkeestä ostettuihin.

Ompelu sujui mukavasti aivan viime metreille asti. Aloin hienostella ja kone alkoi katkoa neuloja. (Onneksi olin ostanut niitä jostain ruokakaupasta muutama kuukausi sitten jemmaan!) Sitten kone alkoi retuilla. Kankaan alapuolelle kasaantui melkoiset kasat alalankaa. Rassasimme ja rassasimme konetta ja viimein vika löytyi: Neulojen katkeaminen (ja ehkä neulanpätkä) olivat tehneet naarmuja sukkulapesään ja lanka takertui niihin. Kari hio hienoakin hienommalla hiekkapaperilla naarmut pois ja sain homman tehtyä loppuun. 

Volvon mies tuli perjantaina melkein sovittuun aikaan mukanaan palikat moottorin alle ja hoiteli homman vajaassa kolmessa tunnissa. Ihanaa! Nyt voisimme alkaa tehdä lähtövalmisteluja.

Ponta Delgadasta tuli vastaus reklamaatiomme. Thomas pahoitteli kovasti tapahtunutta. Hän kertoi että peräsimen tehnyt firma oli parhaita Azoreilla ja pyysi lisää valokuvia. No, ainakaan vastaamme ei tullut ”ei” tai jäätävää hiljaisuutta. Lähetimme lisää kuvia. 

Päätimme hoitaa lähtövalmistelut ja ruokahankinnat rauhassa ja maksoimme marinan sunnuntaihin asti. Lauantaina lähetimme vielä reklamaation moottoriasennuksesta Cascaisiin ja ohjausyksikkö- ja moottoriasennuksesta Volvolle.

Pohdimme pitkään jatkosuunnitelmiamme. Meillä olisi vajaa kuukausi aikaa seilailla ja seikkailla ennen Guadeloupelle menoa. Toisaalta teki mieli kovasti käydä edes kuuluisilla ja ihanilla Tobago Caysin ankkuripaikoilla. Toisaalta emme halunneet, että joutuisimme kiirehtimään tai lähtemään huonoissa keleissä takaisinpäin. Pohjoiseen päin purjehdittaessa vastatuulet ovat varsin mahdollisia ja tiukkojakin.

Päätimme siis jättää etelänpurjehdukset ensi talveen ja suunnistaa hiljaksiin pohjoista ja Guadeloupea kohti.

Sunnuntaina hieno 14 mailin purjehdus takatuulessa pelkällä Genoalla tuttuun Petit Anse d’Arletiin. Lahdella oli tällä kertaa ankkurissa myös aika paljon pikkuveneitä sunnuntaita viettämässä. Mahduimme kuitenkin sekaan.

Vihdoin avasimme kuohuviinipullon ja elämä hymyili taas! Oli ihanaa olla taas vesillä! Herkuttelimme parsakaali-porkkanapaistoksella ja possufileellä (todella harvinaista herkkua täällä!). Jälkiruuaksi nautimme muutaman rommipunssin juhlapäivän kunniaksi.

Maanantaina ajoimme pienen matkan päähän kylän edustan ankkuripaikalle. Halusimme käydä matkamuisto-ostoksilla kylällä emmekä viitsineet laittaa perämoottoria dingiin. Kävimme tekemässä pikaiset ostokset, vilkaisimme toria ja palasimme veneelle. Swelliä oli niin paljon, että hyvä että penkillä pysyi. Ajoimme siis takaisin lähtöpaikkaamme.

Valitettavasti emme tahtoneet millään löytää ankkurille pitoa. Monta yritystä ja manausta tarvittiin, ennen kuin Neeti suostui asettumaan aloilleen. Swelliä oli täälläkin, mutta sentään vähemmän kuin kylän edustalla.

Kalastajat tekivät taas ympärillämme ”taikojaan”. He ajoivat ympäriinsä, heittelivät veteen palmunoksista katkomiaan tikkuja ja tähystelivät ankarasti. Ilmeisesti joskus löytyi kalaparvi, sillä vene ajoi nopean pienen ympyrän ja veteen laskettiin verkko. Miehet kiskoivat hetken päästä verkon sisään ja jotain noin silakan kokoisia hopeakylkisiä kaloja näytti olevan saaliina.

Jatkoimme matkaa Anse Noireen 3,8 mailin päähän. Ennen lähtöä otimme fokan alas, sillä se oli tullessamme ollut todella jäykkä sekä avautumaan että menemään kasaan. Käänsimme ylhäällä olevan sakkelin toisin päin, kiskoimme purjeen paikalleen ja kaikki oli taas hyvin.

Anse Noire

Anse Noire on pieni, noin 200 metriä leveä lahti. Molemmilla reunoilla on hyvät snorklauspaikat ja  melko jyrkät rannat. Lahden perukassa on kivinen hiekkaranta, aivan mustaa hiekkaa. Pitkä laituri on ollut aikanaan hieno, mutta nyt siitä puuttuu lautoja siellä täällä. Rannalla on suuri talo aidattuine pihoineen. Yksityisaluetta. Lisäksi on vaatimaton rakennus, josta voi vuokrata kanootteja ja ostaa koruja, postikortteja ja muita artesaanituotteita.

Anse Noire

Ihmettelimme kovasti, kun väkeä oli rannalla paljon, vaikkei ankkurissa ollut kuin neljä venettä meidän lisäksemme. Lahden pohjukasta ei lähtenyt minkäänlaista tietä sisämaahan päin. Sitten huomasimme, että rinnettä nousevat portaat johtavat mäen päällä olevalle parkkipaikalle. 

Anse Noir

Nuoret miehet hyppelivät rantajyrkänteeltä veteen. Hurjan näköistä meininkiä! Snorklailijoita polski pitkin rantoja ja niemen kärjessä mies istui ongella tunnista toiseen. Turistialuksia kävi kääntymässä lahdella. Osa pysähtyi hetkeksi ja matkustajat pääsivät käymään uimassa tai snorklaamassa, osa jatkoi saman tien matkaa. Meillä riitti katseltavaa – ja pitihän tietysti Karinkin käydä snorklaamassa. Pieniä värikkäitä kaloja ja kalmariparvi ”saaliina”.

Seuraavana aamuna kapusimme rappuset ylös ja kävimme niemen toisella puolella Anse Dufourissa. Sen hiekkaranta oli vaalea. Lahden perukassa oli muutama ravintoja ja ilmeisestikin myös vaatimattomia majoitustiloja. Auringonottajia ja uimareita oli jo heti aamupäivällä runsaasti.

Ankkuripaikka oli kaunis, rauhallinen ja mielenkiintoinen. Menojalkaa kuitenkin alkoi kutkuttaa ja päätimme vaihtaa maisemaa. Tavoitteena oli Trois Ilets aivan Fort de Francea vastapäätä. Tuuli oli täysin vastainen ja moottoroimme. Kun näytti siltä, että määränpäämme ei ole näillä tuulilla kovinkaan suojainen, päätimme katsoa löytyisikö Anse Mitanista sopivaa paikkaa. Ahtaalta näytti, ja kun viimeksi emme erityisesti ihastuneet Anse Mitaniin, päätimme suunnistaa Fort de Franceen. Noin 10 metrin sivutuulessa viiletimme fokalla aivan sataman edustalle.

Suvi2,Nereidi ja joku pikku purjealus taustalla.

Suvi2 oli ”vakiopaikallaan” aivan rannan läheisyydessä. Kolmannella yrityksellä kovassa hiivarissa saimme Neetin sopivasti muiden veneiden väliin aivan Suvi2: n eteen.

Iltapäivällä kävimme Suvissa vaihtamassa tuoreimmat kuulumiset. Sen jälkeen kävelimme jännittyneinä kirjastoon tutkimaan sähköpostejamme. Ei mitään Ponta Delgasta, Cascaisista tai Volvolta. Höh. 

Sen sijaan Karille oli tullut viesti Point a Pitren marinasta: Nereidille ei ole laituripaikkaa. Hetken haukoimme henkeämme. Mitä ihmettä? Vahvistuskin oli jo tullut!!! Sitten välähti: Paperilla tekemämme paikkahakemus oli vihdoinkin kaiveltu esiin jostain. Kukaan ei huomannut, että sen jälkeen olimme tehneet paikka-anomuksen sähköpostitse ja saaneet paikan. No, eipä mitään. Pistin sähköpostia asiasta ja kaikki on kunnossa. 

Kangaskaupan väriloistoa

Torstaina läksimme ruokakauppaan pitkästä aikaa. Ajattelimme kurkata sähköpostit kirjastossa matkan varrella, mutta se olikin kiinni! Ihmettelimme asiaa kovasti. Paluumatkalla pääkadulla oli suuri mielenosoituskulkue ja päättelimme, että kirjaston väki (ja ketkähän muut) lakkoilevat. Iltapäivälläkään kirjasto ei ollut auki. 

Virvoitusjuoma- ja makeiskioski Martiniquen tapaan

Viivähdämme täällä Fort de Francessa nyt useamman päivän. Täällä on kuitenkin käveltävää ja katseltavaa ja vielä kaiken kukkuraksi suomalaista seuraakin!

Le Marin (9.- 14.3.2018

Tämä purjevene ei ole edes suurin tällä telakalla!

K

Tämä matkustaja-alus on käynyt pahasti kivillä. 

Kuoharipullo otettiin pois jääkaapista. Ei juotavaksi, vaan odottamaan sitä, että Neetillä on kaikki kunnossa.

Peräsin valmistui perjantaina, mutta ei ajoissa. Siirsimme vesillelaskun lauantaille (95 euron lisälasku lauantaityöstä. Onneksi Kash Mir lupasi hyvittää sen laskun loppusummasta.)

Kari ja Jan kantoivat peräsimen pajalta ja saivat sen yllättävän helposti ja nopeasti asennetuksi paikalleen. Vielä praimerit ja maalit pintaan ja voilá - hienolta näyttää!

Vesillelaskuaikamme oli kello 10, nosturi tuli paikalle ennen yhtätoista. Kaikki meni hyvin kunnes Neeti oli vedessä. Moottori ei käynnistynyt! Mittaritauluun ei tullut virtaa!

Onneksi jälkeemme ei enää ollut tulossa veneitä veteen, joten saimme jäädä paikallemme tutkimaan tilannetta. Epäilimme heti, että Las Palmasissa tapahtunut ohjausyksikköongelma oli uusinut.

Kari tutki asiaa ja hänen irrotettuaan sulakkeen ja laitettuaan sen takaisin ohjausyksikköön kone käynnistyi ja sammui kuten kuuluukin. Seuraavalla yrityksellä ei mittaritauluun taaskaan tullut virtaa, kohta tuli ja kone käynnistyi taas. Ei sammunut mittaritaulusta. Käynnistyi, kävi epätasaisesti, sammui…

Kari tavoitteli Simo Winteriä onnistumatta. Tiesimme, että Simolla oli moottorinkorjaushommia myös Canacessa ja Veikon kautta saimme Simolle viestin pulmistamme. Hän tuli paikalle ja toteisi saman kuin mekin, toimii – ei toimi – toimii. Hänellä oli toinen ohjausyksikkö mukana ja sitä kokeiltiin. Se poltti sulakkeita. Ei siis auttanut muu kuin jäädä odottelemaan maanantaiaamua, jolloin telakka-alueella oleva Volvon huoltoliike avautuisi.

Kirjoitin varmuuden vuoksi koko ohjausyksikkötarinan ”oireineen” Las Palmasista asti ylös siltä varalta, että kone taas käynnistyisikin mekaanikon tullessa paikalle.

Varhain maanantaiaamuna pari telakan miestä auttoi meitä siirtämään Neetin veneiden laskupaikalta huoltoaseman eteen toisen veneen kylkeen.

Volvon liikkeessä kaveri ei kyseenalaistanut ongelmaamme lainkaan, etsi hyllystä uuden ohjausyksikön ja tuli jonkin ajan päästä vaihtamaan sen paikalleen. Kone käynnistyi heti! Olimme helpottuneita, varsinkin kun koko juttu menisi takuuseen. Tämän version pitäisi nyt olla uusi korjattu versio, jonka pitäisi toimia jatkossa. Johonkin paattiin oli kuulemma vanhoja yksiköitä vaihdettu viiteen kertaan.

Koneen rouskutellessa Kari kysäisi asentajalta koneesta kuuluvasta pienestä helinästä. Tämä alkoi katsella moottoria tarkemmin ja silmät alkoivat pyöriä päässä. Kyseli, missä kone olikaan asennettu ja puisteli päätään. Kävi ilmi, että monet mutterit, joilla moottori oli kiinnitetty paikalleen, olivat pyörineet auki. Ei ollut käytetty lukkoliimaa.

Pahempaa oli tulossa: moottori oli kiinnitetty kumitassuihin vain muutaman ruuvikierteen verran. Tassujen alle olisi pitänyt asentaa korokkeet. Ennemmin tai myöhemmin moottori olisi voinut irrota alustastaan. Kaveri ihmetteli asennusta ja sanoi, että jos hän olisi tehnyt moisen asennuksen, hänellä ei enää olisi työpaikkaa.

Jouduimme tilaamaan häneltä korjaustyön. Hän tosin epäili, että se ei menisi Volvon takuuseen, koska itse moottorissa ei ollut vikaa vaan asennustyössä. (Hänen varmistettuaan asian esimieheltään, valitettavasti näin asian laita oli.)

Hän soitti telakan laituripaikoista vastaavalle henkilölle ja kertoi, että tarvitsisimme laituripaikan. Meidän piti mennä tunnin kuluttua tämän Ann:en kanssa sopimaan asiasta.

Puolen tunnin päästä huoltoaseman pitäjä tuli huutamaan meille kuin hinaaja, että meidän pitäisi välittömästi siirtyä pois hänen huoltoasemansa edestä. Häiritsimme hänen bisnestään. Emme saaneet olla siinä edes sitä vähää aikaa, minkä laituripaikan saaminen olisi vaatinut. Kiinnityimme siis telakan ”Mangrove”-laituriin.

Tuossa tuokiossa paikalle pörähti dingillään telakan työntekijä (Camille) tivaamaan, kenen luvalla olimme kiinnittyneet. Selitimme tilanteen.

Jollailimme Ann:en juttusille ja asia oli selvä. Hän yritti tavoittaa Camillea onnistumatta. Sanoi, että Camille tulisi osoittamaan meille paikan ja auttamaan veneen kiinnittämisessä.

Odotimme. Ja odotimme. Söimme lounasta. Ei Camillea. Lopulta läksimme kumpparilla rantaan selvittämään tilannetta. Camille oli h-moilasena: hän ei ollut saanut Ann:ilta mitään ohjetta meidän laituripaikastamme. Hän lupasi selvittää asian. Palasimme Neetille ja jonkin ajan kuluttua hän palasi ja pääsimme ”oikeaan” laituriin. Sähköjohtoa piti tosin vetää jatkojohdoilla yli 40 metriä lähimpään sähköpistokkeeseen.

Iltapäivällä Volvon mies piipahti ja lupasi tulla seuraavana (tiistai) aamuna noin puoli yhdeksän maissa. Tuntui siltä, että se oli liian hyvää ollakseen totta – niin kuin tietysti olikin.

Aamulla laitoimme kaiken valmiiksi asentajaa varten: Perähytin toinen puolisko tyhjäksi, jotta moottorin takaosaan pääsee käsiksi. Portaat irti. Sovitun ajan tultua odotimme. Ja odotimme. Läksimme satamakonttorin eteen katsomaan sähköpostit (WiFi ei toimi laiturilla) ja kävimme katsomassa Volvon liikettä. Ovet olivat kiinni.

Puolenpäivän maissa läksin kauppaan ja mennessäni poikkesin Volvolle. Kaveri pahoitteli, ettei ollut ehtinyt meille eikä ollut tullut ottaneeksi yhteyttä. Lupasi tulla perjantaina. Hmm…

Värkkäilin Volvolle reklamaation asennuksesta. Kävimme kylillä ostamassa leipää ja matkan varrella kävimme kertomassa kuulumiset Suvi2:lle ja Canacelle. Hanna ja Veikko lupasivat tulla käymään Neetillä.

Juttua piisasi. On hienoa päästä juttelemaan muiden seilorisuomalaisten kanssa, jakaa kokemuksia ja saada hyviä neuvoja. Ja me tarvitsimme muutakin ajateltavaa kuin loputtomat ongelmamme.

Telakan Katti-kissa ei ole unohtanut meitä. Vaikka Neeti on vesissä ja ruokinta on loppunut, se juosta jolkuttaa innokkaasti luoksemme ja kiehnää jaloissa. (Valitettavasti en voi silittää sitä, sillä olen ärhäkän allerginen kissoille.)

Tämän päivän (torstai) ohjelmassa on kankaan etsiminen vinssisuojia ja tuuliperäsimen suojaa varten. Nyt kun olemme sähkössä ja aikaakin on, ajattelin ommella sellaiset. Heti aamutuimaan skannailimme dokumentteja reklamaatioita varten ja tulostimme käyntikortteja. Niitä tuntuu menevän yllättävän paljon!

Volvon asentaja arvioi että moottoriasennuksen korjaus veisi neljä tuntia. Meistä se tuntuu uskomattoman vähältä emmekä edes uskalla toivoa, että homma olisi valmis vielä perjantaina. Pettymyksiä on ollut niin useita, että mieluummin valmistaudumme henkisesti pitempään odotukseen ja riemuitsemme sitten, jos asiat etenevätkin niin kuin on suunniteltu. Toivomme parasta.

Jo toinen veneidenkuljetuslaiva vajaan viikon sisällä. Veneet nostetaan mastoineen kyytiin, mastot alas ja laiva kohti Välimerta.