Tobago Cays – Clifton (Union Island) / 3. – 9.12.2018

Infoa - ei tosin ihan tuoretta - St Vincent ja Grenadinesta

Matka jatkui, 3,4 mailia Tobago Caysin luonnonsuojelualueelle ankkuriin. Täällä onneksi mikään ei näyttänyt muuttuneen vuosien saatossa poijujen lukumäärän lisääntymistä lukuun ottamatta. Veneitä oli todella vähän ja löysimme mielestämme hyvän ankkuripaikan vaivatta Baradel-saaren vierestä. Ankkuri nappasi kiinni heti hiekkapohjaan viiteen metriin, kristallinkirkkaaseen veteen.

Tämä lienee paras konnaotos. Tuntikausien vahtimisen tulos...

Baradelin ranta on sitten viime käynnin rauhoitettu kilpikonnille ja kyllä niitä näimmekin! Viimeksi niitä ei näkynyt laisinkaan, nyt niitä uiskenteli vieressämme vähän väliä. Aikaa kului tunti toisensa jälkeen, kun niistä yritti saada valokuvan. Juuri kun onnistuit bongaamaan jonkun veden pinnalta, se sukelsi taas pohjaan laiduntamaan siellä kasvavaa vaaleata lyhyttä heinää. Jos taas näit jonkun konnan tumman hahmon lähestyvän pintaa, se mokoma useimmiten muutti suuntaa kauemmas veneestä ennen pintaan tuloa ja taas kuvasta ei tullut mitään! Mukavaa ajanvietettä konnien vahtiminen joka tapauksessa oli!

Snorklailureissullaan Kari onnistui näkemään myös elämänsä ensimmäisen rauskun, noin metrin mittaisen.

Virtaukset vedessä tuntuvat välillä olevan aika kovat. Aiemmin näkemämme kanadalaiskatamaraani pikkutyttöineen oli naapurinamme. Pikkulikat uiskentelivat ja sukeltelivat katin perässä. Heille oli laitettu veneen perästä roikkumaan köysi ja kelluke turvaksi ja luultavasti takarajaksikin. Pienempi tyttö ajautui kauemmaksi eikä jaksanut millään uida veneelle päin. Isompi meni hätiin. Tässä vaiheessa vanhemmat alkoivat jo seurailla tilannetta veneestä käsin. Kun lapset ajautuivat ankarasta yrityksestä huolimatta yhä kauemmaksi, isä hyppäsi lopulta veteen ja kävi auttamassa heitä.

Rommipunssit Tobago Caysin kunniaksi

Tuuli oli melko kova, enimmäkseen yli 10 m/s koko Tobago Caysilla olomme ajan. Olosuhteet olivat melko kuoppaiset, sillä ehkä aaltoa pääsi jo vähän riutan ylikin ja kymppituuli saa aikaan aaltoa jo muutenkin. Kävimme dingillä etsiskelemässä snorklailupaikkaa, mutta maininki hiekkarannalle näytti liian hankalalta joten luovuimme ajatuksesta.

Veneitä tuli ja meni. Selvänä enemmistönä olivat (vuokra)katamaraanit. Yksirunkoreissupurjeveneet olivat selvänä vähemmistönä, kuten muissakin paikoissa aikaisemmin. Luultavasti tilanne muuttuu jonkin verran pikapuoliin, kun sadat ARC-kisaan osallistuneet veneet lähtevät liikkeelle päästyään St. Lucialle.

Barbeque-tunnelmaa

Meitä vastassa ollut dingipoikamme Teddy kyseli meitä sunnuntai-illan barbequehen ja päätimme osallistua. Hän kävi hakemassa meidät vähän ennen kuutta Petit Bateau-saaren suojanpuolen rannalle. Siellä on useiden ”yrittäjien” keittokatoksia ja omat pöydät. Illan pimetessä valot sytytettiin ja pöydille kannettiin vesikanistereista tehdyt kynttilälyhdyt. Koska alue on suuri, asiakkaita oli yllättävän paljon huolimatta siitä, että veneitä ei näyttänyt olevan kovinkaan paljon.

Lobsterateria Tobago Caysin tapaan

Kari oli tilannut lobsterin ja minä kanaa. Lisäkelautaset olivat jättimäisen suuret, minä en jaksanut syödä omastani puoliakaan. (Olin jo varautunut siihen eli mukana oli foliota ja muovipusseja ylijäämän mukaan ottamista varten.) Karin lobster oli oikein hyvää eikä minun kanankintuissakaan mitään vikaa ollut. Hintaa tälle aterialle tuli lobster 100 EC, kana 60 EC, juomat 40 EC.

Olimme tyytyväisiä, kun emme tulleet omalla dingillä vaan Teddyn kyydillä. Paluumatka pilkkopimeässä niemen ympäri Nereidille olisi ollut tuskien taival!

Itsenäisyyspäivän aamuna purjehdimme viiden mailin matkan Union Islandin Cliftonin ankkuripaikalle. Alue näytti isolta, mutta matalikkojen takia ei tilaa kuitenkaan näyttänyt olevat ruhtinaallisesti. Risteilimme hyvän matkaa poijujen ja ankkuroituneiden veneiden seassa ennen kuin löysimme sopivan paikan läheltä matalikon reunaa. 

Tälläkin kertaa meitä onnisti ja ankkuri puraisi heti kiinni hiekkapohjaan noin kuuteen metriin. Hiukan aikaa ankkurin pitävyyttä seurattuamme ja Karin käytyä tarkastussukelluksella läksimme kylälle ruokaostoksille.

Ostoslistamme oli taasen pitkä kuin nälkävuosi. Matkaopas hehkutti kovasti erinomaisia ”provisioning”-mahdollisuuksia. Me emme ole ihan samaa mieltä. Vihanneksia ja hedelmiä toki löytyi torilta, mutta muista ”supermarketeista” ei tahtonut löytyä mitään erityisiä herkkuja itsenäisyyspäiväjuhliimme. Täydensimme siis huvenneita varastojamme erilaisilla säilykkeillä.

Ostimme dingipojalta noin kahden kilon tonnikalan, jonka hän kävi fileeraamassa rannalla. 40 euroa!

Toki saimme itsenäisyyspäiväjuhlaherkut aikaiseksi:

-          tuorejuusto-majoneesipohjaan tehtyjä tonnikala-, salami-  ja parmesaani-aurinkokuivattu tomaatti-tahnalla päällystettyjä tortillapaloja suolakurkulla, tomaatilla, punasipulilla ja karambolalla koristeltuina (ja tietysti Suomen pienoislipuilla!)

-          paistettua tonnikalaa ja keitetyt perunat

-          hedelmäsalaatti

Nyt meillä oli kunnon itsenäisyyspäivämusiikkiakin – sitä etsittiin pitkään ja hartaasti viime kesänä! Soitimme siis Finlandia-hymniä ja muuta isänmaallista musiikkia, myös mieskuorolauluna.

Kuvan yläreunassa oli alle 3 metriä vettä! 

Illan hämärtyessä aloin katsella pohjaa Neetin vieressä ja se näytti olevan kovin kovin lähellä. Syväysmittari näytti vain 2,9 metriä! Kari oli laskenut lisää ankkuriketjua ulos kauppareissulta palattamme ja nyt (tosi kevyt) tuuli oli kääntynyt aivan epätodennäköiseen suuntaan eli etelään! Ei muuta kuin ketjua vähän takaisin sisään ja sitten pitikin aloittaa tilanteen tarkkailu.

Alkuyönä en paljon nukkunut. Vettä kuitenkin näytti riittävän yli kolme metriä ja aamuyöllä tuulikin kääntyi ja pääsin unten maille.

Clifton on pieni värikäs kylä. Pääkatu alkaa vaatimattomalta pienkonelentoasemalta aivan ankkurointialueen vierestä ja kulkee rannan suuntaisesti. Koirat, vuohet, kukot, kanat ja lentokentän päässä jopa hiehot tallustelevat kaikessa rauhassa pitkin katua. Autoliikennettä ei juurikaan ole ja tarmokkaasti ne vähät autoilijat tööttäilevät jalankulkijoille varoituksiaan. Jalkakäytäviä ei tietenkään ole ja kadun molemmilla puolilla on monessa kohdassa noin puolen metrin syvyiset betoniojat rankkasateiden varalta. Kulkiessa on syytä huolellisesti katsoa, mihin astuu!

Sillan takana dingipoukama

Aivan rannan tuntumassa Yacht Clubin laiturista kylälle päin kulkee betoninen kulkuväylä ravintoloiden, kalasataman ja muutamien pienten myyntikojujen editse. Pääkadun varrella on lukuisia ravintoloita, osa aivan pikkuruisia kopperoita muutamine jakkaroineen. Matkamuistoja ja vaatetavaraa on kaupan runsaasti.

Torikauppaa Cliftonissa

Värikkäät torikojut reunustavat nurmettunutta aukiota. Hedelmiä ja vihanneksia on myytävänä myös pienillä pöydillä kadun varrella tai maahan levitettyjen kankaiden päältä.

Supermarketeja on useita. Suurin osa niistä on pienempiä kuin Suomen R-kioskit. Olemme käyneet luultavasti lähes kaikissa etsimässä ostoslistamme tuotteita. Hinnat ovat välillä lähes pöyristyttävät: Ällistyttävin löytö oli litran 100 % appelsiinituoremehu 65 EC eli yli 20 euroa! (Lieneekö hinnoitteluvirhe, toisesta kaupasta löysimme vastaavan mehun 9,5 EC:llä. Toinen vaihtoehto hinnoittelulle on ”turistiansa”. Kyseisestä kaupasta saa kuitin vain koko summasta, ei erittelyjä.) Kahdesta viiden litran vesikanisterista maksoimme yhtensä 37 EC. Litrahinta siis yli euron!

Perjantaina hyvissä ajoin iltapäivällä kylänraitilla alettiin selvästi valmistautua illan viettoon. Väkeä oli paljon liikkeellä, katukeittiöitä viriteltiin ja musiikki pauhasi! Sunnuntai-iltapäivällä samoja tienoita hädin tuskin tunsi samaksi: Ei sieluakaan liikkeellä, ei koiriakaan, ja kaikki putiikit ja ravintolat kiinni!

Vihdoin viimein pääsimme taas aloittamaan kävelylenkit. Jalkateräni kipeytyi pahasti jo Suomessa, kun olin samoissa harvoin käyttämissäni jalkineissa koko päivän jaloillani. Hyvä että pystyin aluksi kävelemään ja pitkään se oli turvoksissa ja kipeä jo ilman rasitustakin. Tähän asti olemme kävelleet vain pakolliset kauppareissut ja tutustuneet aivan lähiympäristöihin.

Täkäläinen jätehuolto surettaa meitä kovasti. Minkäänlaista lajittelua ei näytä olevan, kaikki pannaan samaan roskikseen. Kävelyllämme näimme kaatopaikan, jonka päällä lehmät seisoskelivat värikkäiden roskapussien seassa. Sähkö tehdään voimalaitoksessa. Täällä on ilmeisesti niin niukkaa, ettei aurinkopaneeleihin tai tuulivoiman käyttöön ottoon ole varaa. Harmillista, sillä sekä aurinkoa että tuulta täällä on riittämiin.  Meillä ei ole ollut huolen häivää sähkön kanssa, vaikka polttelemme valoja iltaisin aivan surutta , lataamme läppäriä inventterin kautta ja jääkaappi joutuu ahertamaan koko ajan.  Akkujen varaus on jatkuvasti 99 – 100 %

Yläkerrassa asutaan, alakerta vielä vähän vaiheessa

Talot täällä ovat varsin usein keskeneräisiä. On alettu rakentaa kaksi- tai kolmekerroksista pytinkiä ja yhdessä kerroksessa asustellaan. Muut kerrokset näyttävät olleen ”vaiheessa” jo useita vuosia. Hyvässä kunnossa olevien talojen värimaailma on riemastuttavan iloinen. Aaltopelti on suosittu aita- ja pienemmissä rakennuksissa jopa seinämateriaali.

Ashtonin anglikaaninen kirkko

Kävelylle siis. Ashton on pieni kylä parin kilometrin päässä. Kapusimme mäkeä ylös, toista alas. Katolinen kirkko muine rakennuksineen on tiukasti rauta-aidan ja lukitun portin takana. Ashtonissa aglikaaninen kirkko oli auki. Se on vaatimaton, muistuttaa melko lailla meidän luterilaisia kirkkojamme. Pienen matkan päässä mäenrinteellä on joku toinen kirkko, jossa veisattiin reippaasti. Koko kylä kaikui!

Ja kirkon hinnasto

Pienen Ashtonin kylänraittia kulkiessamme meitä taas tervehdittiin innokkaasti ja kutsuttiin milloin hedelmäostoksille, milloin kuppiloihin syömään/juomaan.

Tie päättyy rantaan, josta on näkymä Frigate Islandille. Sen luona näytti olevan paljon ”kitesurffareita”. Luultavasti menemme jossain vaiheessa sinne ankkuriin yhdeksi yöksi.

Cliftonin ankkuripaikka

Paluumatkalla ajattelin ottaa valokuvan kylästä kavuttuamme viimeisen mäen. Näkymä on hieno. Mutta: kännykkää ei missään! Kääntelin repun nurin moneen kertaan ja kun ei niin ei. Sitten välähti: Pidimme juomatauon sillankaiteella istuen ennen paluumatkan pitkää ylämäkeä. Sinnehän se tietysti oli jäänyt betonikaiteelle! Kiireesti takaisin. Päässä takoi vain: ”Senkin pöljä, senkin taulapää!” ”Ole siellä, ole siellä!”

Ja olihan se. Onneksi. Kilometri alamäkeä ja toinen ylämäkeä tuli sitten ylimääräistä lenkkiä.

Sunnuntainen lenkkimme Richmond Bayhin oli mielenkiintoinen seikkailu. Tutkin kartasta reittiä ja katsoimme sitä myös Google Mapsista. Valitsimme Mapsin näyttämän lyhyemmän reitin. Sinne näytti vievän hyvä tie Islander’s Inn majatalon ohi. Tie olikin kohtalainen aluksi, mutta päästyämme rannan tuntumaan kyseisen majatalon luo se käytännöllisesti katsoen loppui ja muuttui mutaiseksi kynnöspelloksi.

Siirryimme rantaan ja vähän matkaa pääsimme pitkin hiekkarantaa, mutta sitten tuli pusikko vastaan ja jouduimme taas palaamaan huonolle tielle. Yks’kaks se sitten muuttui komeiden talojen reunustamaksi hyväkuntoiseksi betonitieksi, jolta poikkesimme taas rantaan. Hieno ranta se onkin. Kiviä on kasattu pieniksi aallonmurtajiksi ja ehkäpä suojaksi eroosiota vastaan. Kasojen välissä on maljamaisia pieniä hiekkarantoja.

 

Kauempana, pienen niemen toisella puolen on muutama hotelli, jotka eivät nyt näyttäneet olevan toiminnassa. Viimeisenä on upea Sparrow’s ravintola, jossa istahdimme hetken ja nautimme ylellisestä tunnelmasta. 1,4 kilometrin paluumatka olikin sitten nopea ja helppo tasaista betonitietä pitkin.

Sparrow's

Näitä viimeisiä rivejä kirjoittaessani ulkoa alkoi kuulua melkoista mekkalaa. Joku katamaraani oli ajautunut vieressämme olevalle matalikolle ja paikalliset dingipojat olivat juuri saaneet sen hinatuksi turvallisille vesille. (Minua jotenkin nolottaa tuo ilmaus ”dingipojat”, aikuisia ja jopa vanhoja miehiähän he ovat, mutta en ole muutakaan keksinyt…)

Bequia – Salt Whistle Bay ja Saline Bay (Mayreau) / 27.11. – 2.12.2018

Tobago Cays Salinen kirkon takaa nähtynä

Jouduimme hankkimaan uuden Digicellin SIMmin, viime talvena hankkimamme oli kadonnut jonnekin. Emme osanneet lainkaan arvioida datan tarvettamme ja kysyimme neuvoa myyjältä. Pidämme SIMmiä minun kännykkäni toisessa korttipaikassa ja jaan siitä mobiilidatan Karille käyttöön tablettiin tai kännykkään. Meille sanottiin, että 3 gigaa dataa kuukaudessa ei ehkä riittäisi. Seuraava vaihtoehto oli 10 gigaa ja ostimme sitten sen. (SIM + data + ulkomaan puheluita = noin 60 €). Dataa tuli hankittua ihan liikaa. Vaikka luemme nettiuutisia ihan huoletta, ei sitä näytä kovinkaan paljon kuluvan kerralla.

Harmillista oli taas, että kesti monta päivää ennen kuin sain yhteyden toimimaan siirryttyämme Bequialta Mayreaulle! Etsin operaattoria kerran toisensa jälkeen ja käynnistelin puhelinta uudelleen. Sitten yhtenä kauniina hetkenä kaikki oli ok, kunnes taas Saline Bayssa data ei liikkunut vuorokauteen. Sen jälkeen yhteys on kyllä onneksi toiminut.

Teimme Bequialla useana päivänä ruokaostoksia. ”Paikallisten ruokakaupassa” hinnat olivat maltillisempia, mutta valikoima melko niukkaa. Enemmän veneilijöille suunnatussa Doriksen kaupassa hinnat taas hipovat pilviä. Emme ostaneet mitään kovin kummallista ja saimme kulumaan 345 EC $! Huh!

Vihanneskauppa

Vihannekset ostimme pääkadun varrelta luomukauppiaalta. Tosi ystävällinen nuorehko mies, joka maistatti hedelmiä ja antoi ohjeita meille outojen vihannesten valmistuksesta. Joka kerta maksettuamme ostokset ja lähtöä tehdessämme hän antoi mukaan vielä jotain kaupanpäällisiksi. Ensimmäisellä kerralla pari sitruunaa ja useita passionhedelmiä, seuraavalla kolme karambolaa, kaksi sitruunaa ja yhden tuntemattoman hedelmän ja viimeksi, kuultuaan että olemme pois lähdössä, tertun omalla pihalla kasvattamiaan vielä vihreitä pikkubanaaneja. Hinnatkin tällä kauppiaalla ovat todella edulliset.

 Ajaessamme rantaan blogia lähettämään perämoottori alkoi yks’kaks kiukutella. Karin kääntäessä kaasukahvaa ääni koveni mutta vauhti ei lisääntynyt. Pakki toimi kyllä ihan hyvin. Pienellä kaasulla pääsimme sentään etenemään. Kipitimme kiireesti venetarvikeliikkeeseen kysymään neuvoa. Meidät opastettiin lahdelle ”Kerryn” pakeille, joka kuulemma tietää kaiken perämoottoreista.

Tämä Kerry oli rakentamassa kelluvaa ravintolaa, joka olisi tarkoitus avata muutaman viikon päästä. Selitimme asiamme ja hän tiesi heti mistä on kysymys: potkuri oli tiensä päässä. Hän lupasi hankkia uuden ja me tietysti huolestuimme: kauanko kestäisi? ”Kymmenen minuuttia”. Hän läksi veneellään jonnekin ja palasi alle kymmenessä minuutissa. Uusi potkuri oli paikallaan tuota pikaa ja kaikkineen meillä kesti tässä korjausoperaatiossa alle puoli tuntia.

Blogin lähetys sai minut ähisemään kiukusta. Edellisiltana sen viimeisteltyäni alkoi läppäristä virta olla vähissä. Kari luki tekstin ja kone alkoi herjata virran loppumisesta. Kiireesti tallensimme (tai ilmeisestikään ei!) tekstin ja sammutimme koneen. Kun sitten kuppilassa aloin etsiä tuotostani, viimeistä tekstiä ei ollut missään! Edes hakusanoilla etsien ei kyseistä tekstiä löytynyt.

Aikani huokailtuani ja välillä jo luovuttaneenakin aloin tutkia asiaa vielä kerran. Onneksi kone kaikessa viisaudessaan oli tallentanut tiedoston varmuuskopion ja löysin sen vahingossa!

Naapuripoijuumme oli tullut iso katamaraani, josta kuului suomenkielistä puhetta! Pitihän meidän tietenkin sitten käydä juttelemassa heidän kanssaan. Kyseessä oli kymmenen hengen seurue, joka vuokraa vuosittain katin ja seilaa täällä Karibialla. Seuraavaksi heillä oli suunnitelmissa suunnata Mustiquelle, jossa on keskiviikkoisin blues-jamit. Olimme itsekin ajatelleet käydä Mustiquella, joka on rikkaiden ja kuuluisien suosima (mm. Bill Gates, Mick Jagger, David Bowie, Elisabet II) yksityisomistuksessa oleva saari. Kuultuamme käyntihinnan muutimme mieltämme: 300 US $ kolmelta vuorokaudelta!

Canouan-saari oli seuraava suunniteltu pysähdyspaikkamme, mutta se ei kuulemma ole nyt turvallinen paikka. Paikalliset huumehörhöt tunkeutuvat veneisiin ihan päiväsaikaankin!

Suuntasimme siis Mayreau-saaren Salt Whistle Bay:hin. Hieno purjehdus: 25 mailia 6,4 solmun keskinopeudella!

Salt Whistle Bay

Salt Whistle Bay on pieni lahti, jonka erottaa Atlantista vain kapoinen hiekkakannas, jossa kasvaa joitakin palmuja. Viime kerralla, 12 vuotta sitten, siellä ei ollut juuri muuta kuin metsikön suojassa kauniisti piilotteleva hotelli-ravintolakombinaatti. Nyt aiemmin luonnontilassa ollut lounaisranta oli raivattu ja sinne oli rakennettu useita vaatimattomia kuppiloita ja ”rättikauppiaitakin” oli rannan tuntumassa. Illalla värivalot loistivat ja musiikki raikui – edellisen kerran luonnonrauhasta ei ollut tietoakaan!

Uutta liiketoimintaa Salt Whistle Bay.ssa

Jo kaukaa tuli vastaamme tuttuun tapaan ”dingipoika” tarjoten poijua. Päätimme kuitenkin ankkuroitua, sillä lahdella näytti vielä olevan jonkin verran tilaa. Saimmekin ankkurin heti pitämään, mutta swell keikutti Neetiä melkoisesti.

Kun lähempää rantaa yksi purjevene lähti pois, päätimme siirtyä ankkuriin sen paikalle toivon mukaan vähän tasaisempiin olosuhteisiin. Valitettavasti emme saaneet ankkuria pitämään siinä sen enempää kuin toisella ja kolmannella yritykselläkään toisessa kohden rannempana. Jouduimme siis palaamaan alkuperäiseen paikkaamme keikutukseen!

Seuraavaksi yöksi siirryimme poijuun rannan tuntumaan (60 € + dingipojan kiinnitysapu 20 €). Keikutus oli vähäisempää, mutta toisaalta poijuköydet nykivät ikävästi eivätkä nukkumaolosuhteet olleet sen paremmat.

Lapsilla on hauskaa

Viereemme ankkuroitui suuri kanadalaiskatamaraani, jossa oli kaksi pikkutyttöä – ehkä noin 5- ja 7-vuotiaat. Katselimme ihmeissämme (ja vähän huolissammekin) heidän juoksenteluaan ja keikkumistaan kannella ja kiipeilyä jopa puomin päällä. Ketteriä likkoja!

Takanamme oli ankkurissa paikallinen, aikaa sitten parhaat päivänsä nähnyt ruostejuovainen teräsketsi. Siinä näytti asustelevan perhe/seurue, jossa oli noin 12-vuotias poika, kaksi naista ja kaksi sylivauvaa sekä mies. Tämä mies näytti välillä olevan melko tavalla muissa maailmoissa keikkuessaan ja lauleskellessaan veneen kannella. Koirakin aluksessa oli. Se oleskeli enimmäkseen keulaan aurinkosuojaksi asetetun kangasriekaleen alla välillä vinkuen surkeasti. Kertaakaan emme nähneet sitä vietävän maihin tarpeilleen tai lenkille.

Kävimme pariin otteeseen rannalla kävelemässä. Ensimmäisellä kerralla hiekkarannalle rantautuessamme maininki heitti dingiä juuri kun olin astunut veteen. Pulahdushan siitä tuli! Mekko märkänä tallustelin sitten pitkin rantaa.

Salt Whistle Bay, se "alkuperäinen" ravintola

Toisella kerralla löysimme vähemmän kuoppaisen rantautumispaikan ja pääsimme molemmat kuivina rantaan. Ihaillessamme kannaksen Atlantin puolelta tulevia aaltoja taivas musteni ja siirryimme sateensuojaan nauttimaan oluet. Sen alkuperäisen ravintolan kivistä rakennetut ruokailuryhmät palmunlehväkattoineen ovat todella viehättävät!

Edellisellä kerralla kannaksen Atlantin puolella oli paljon leijalautailijoita, nyt vain muutama Taitavasti he kiitivät pitkiin meren pintaa ja henkeäsalpaavia hyppyjänsä tekivät

Seuraava ankkuripaikkamme oli 1,7 mailin päässä oleva Saline Bay. Täälläkin olimme olleet edellisellä reissulla ja mikään ei näyttänyt muuttuneen. Poijussa oli muutama vene, samoin ankkurissa. Löysimme hyvin paikan ja ankkuri piti heti.

Saline Bayn laituri silloin, kun saimme vielä sitä käyttää

Iltapäivällä ajoimme rantaan. Edellisellä kerralla emme saaneet kiinnittyä dingiystävällisempään laituriin emmekä edes vetää kumppariamme sen viereen hiekkarannalle vaan jouduimme menemään kauemmaksi. Valkopukuiset herrat hätistelivät meidät pois. Nyt pääsimme tähän parempaan laituriin ja aidatun alueen portista ulos. Alueen rakennukset olivat kaikki aivan tyhjän näköisiä.

 

Ravintola Saline Bayssa

Kapusimme kylätietä pitkin jyrkkää mäkeä ylös. Tien varressa on kauppa ja useita ravintoloita pikkuruisista ”kopperoista” hassuihin ja ihan asiallisen näköisiin. Ihmiset tervehtivät ystävällisesti ja jostain suljetusta ravintolasta palmunlehväseinän takaa kuului ”How are you? Everything all right?” Vuohia oli pihalla jos toisellakin liekaan kytkettynä ja muutama kuljeskeli vapaanakin ja koiria kuljeskeli perässämme ja makoili tiellä ja pihamailla.

Saline Bayn kirkko

Mäen päällä on kirkko, jonka takapihalta on huikeat näkymät Tobag Caysille. Istahdimme hetken hengähtämässä kirkon penkillä ja läksimme sitten takaisin mäkeä alas rantaa kohti.

Näköala Denniksen näköalatornista Saline Bayn ankkuripaikalle.

Pysähdyimme Dennis’s Hideway-ravintolaan juomaan oluet. Dennis oli kovasti juttutuulella ja kertoili elämästään charterkipparina. Kuultuaan, että olemme Suomesta hän kertoi innostuneena tunteneensa joskus jonkun tanskalaisen (ehkä Tanska ja Suomi ovat täkäläisille melkein sama asia, kaukana pohjoisessa kuitenkin…). Ravintolassa oli valkoisin pöytäliinoin katetut pöydät, uima-allas ja hieno puusta rakennettu korkea näköalatorni. Kyllä sieltä kelpasi katsella maisemaa alas kylälle ja ankkuripaikalle.

Teimme paluumatkalla muutaman ”kannatusostoksen” pikku supermarketista. Pankkikorttikin jopa kelpasi maksuvälineeksi, vaikka täälläkin maksuun lisättiin 5 % pankkikorttimaksulisä (se on näköjään aika yleistä).

Seuraavana aamuna huomasimme, että saaren suojiin oli ankkuroitunut suuri risteilylaiva. Sieltä alkoi ajaa edes takaisin yhteysaluksia ja valkopukuiset henkilöt kantoivat tavaraa kuormakaupalla rannalle. Nyt reissuveneilijät eivät enää saaneetkaan käyttää sitä ”parempaa” laituria eivätkä myöskään rantautua dingeillä hiekkarantaan, vaan heidät ohjattiin loitommaksi. Yksi kumivene partioi rannalla ja hätisteli dingit pois.

Turistihuvit Saline Bayssa. Edellisenä päivänä ranta oli rypötyhjä.

Rantatuoleja leviteltiin hiekkarannalle ja lounasaikaan laivavieraskuorma toisensa jälkeen kuskattiin laiturille. Myöhemmin iltapäivällä moottoriveneet hinasivat kelluntaliiveihin ja kypäriin varustettuja ihmisiä keltaisissa ”kelkoissa”. Vauhti oli välillä melkoinen. Rannasta lähtiessä rantamainingissa ja toisaalta kauempana isommassa aallokossa jokunen kelkka näytti kaatuvankin.

Päivä kului mukavasti päivää paistatellen ja rannan elämää seuraillen. Emme viitsineet lähteä laisinkaan maissa käymään.

Rodney Bay – Ste. Anne – Pitonit, Soufriere – Cumberland Bay (St. Vincent) – Bequia / 17. – 27.11.2018

Elämä on ihanaa!

Ensimmäisenä tiedoksi muutoksista reissukartoistamme. ”Timo Maakrapu” Kaarinasta teki ystävällisesti toivomamme muutokset blogin karttaosioon. Alussa on reittimme Karibialla. Oikealla olevan linkin ”Sijaintimme kartalla” takaa Findmespotista  näkyvät tuoreimmat sijaintitietomme (jos Spot suvaitsee toimia). Alempana on reittimme Karibilalle.

Neeti on nyt taas huollettu ja loistokunnossa ja matka jatkui.

Valmistauduimme moninaisin hankinnoin Neetin kunnostukseen. Ostimme maalia ja maalaustarvikkeet, potkurin käsittelyainetta sekä kiillotusaineet ja –rättejä. Minulla oli odotettavissa ompelutöitä sähkön ääreen päästyämme ja etsimme ompelulankaa siinä onnistumatta. Kerran toisensa jälkeen sitä ällistyy joidenkin perusasioiden hankintavaikeuksista! Lankaa etsiessämme kävimme suuressa jo täysin joulukoristellussa (siis marraskuun puolivälissä, osataan sitä täälläkin!) ostoskeskuksessa, jossa musiikki pauhasi korvia huumaavan kovaa. Sinne ei viitsinyt jäädä hengailemaan.

Sunnuntaina kuluttelimme aikaa kävelyllä telakka-alueen takana olevassa kyläpahasessa (kylttien mukaan Gros-Islet Town). Kadut ovat kapeita, talot matalia ja osa oikein sieviä, osa taas lähes romahtamispisteessä. Kävelimme kirkon ohi ja oli ihan pakko pysähtyä kuuntelemaan sitä riemukasta soittoa ja laulua, joka sieltä kaikui. Mainio meininki – ja taputtaakin siellä sai ”veisuun” päätyttyä.

Telakan koiria

Veneen nostoaika oli sovittu maanantaiaamuksi kello kahdeksaksi. Ihan ajoissa eivät kaverit olleet paikalla, mutta homma sujui ripeästi kun toimeen tartuttiin. Telakan koirat, tänä vuonna kuusi kappaletta, makoilivat kaikessa rauhassa laiturilla lukin alla ja edessä eivätkä olleet moksiskaan touhusta ympärillään. Toki ne nostovaiheessa siirtyivät sivummaksi tarkkailemaan tilannetta.

Jo puoli yhdeltätoista Neeti oli pohja painepesurilla pestynä pukeilla. Onneksemme paikka oli aivan sama kuin viime talvenakin, aivan WC- ja suihkuparakin vieressä. Iloksemme huomasimme vielä, että telakalla oli toimiva WiFi!

Vähän jarrua pohjassa

Ennen painepesuripesua Neetin pohja oli toisin paikoin aivan karmeassa kunnossa. Uuteen peräsimeen ei Le Marinissa ollut saatavissa samaa maalia millä muu pohja oli maalattu (Jotun Megayacht), vaan jouduimme ostamaan muuta maalia. Peräsimen maalauksen jälkeen maalia jäi yli ja Kari veteli loppuja paikkamaaliksi Neetin peräosaan ja köliin.  Näihin paikkoihin oli tarttunut melkoinen kasvusto, Megayacht-alueet olivat aivan puhtaat!

Kari kävi jossain vaiheessa snorklaten putsaamassa potkuria, mutta melkoisessa kunnossa sekin oli. Ei ollut kumma, ettei Neeti liikkunut kovinkaan liukkaasti varsinkaan koneella ajettaessa.

Kyselimme kylkien kiillottajaa ja saimme tarjouksen: 550 dollaria (US). No huh. Kari alkoi tingata ja kertoi, että viime talvena saimme kiillotuksen 200 dollarilla. Tinkaaminen kannatti, hinnaksi sovittiin lopulta 250 dollaria ja siihen sisältyi tällä kertaa myös sitlooran kiillotus.

Sama kaveri kuin viime vuonnakin hoiti homman nopeasti ja taitavasti. Tarjoutui vielä lisäksi hiomaan hiekkapaperilla pohjasta ylimääräiset rosot pois. Siitä hommasta maksoimme kyllä liikaa, 100 dollaria.

Neeti oli ”syönyt” jossain vaiheessa biminin ompelusta jääneet kankaat. Olimme etsineet niitä tuloksetta moneen kertaan ja päätyneet viimein siihen lopputulokseen, ettei niitä ehkä sittenkään ollut otettu mukaan. Sattumalta ne löytyivätkin: ne lymyilivät salongin sohvan alla kuumavesivaraajan takana. Sohvan aluskin oli katsottu jo moneen kertaan, muttei tarpeeksi takaa…

Siispä ompelin biminiimme ”laajennusosat” eli noin 25 cm leveät räystäät, jotta pahimmat vesiroiskeet pysyisivät vähän ulompana. Ompelukone toimi melko kiltisti ja biminimme toimii nyt entistä paremmin.

Tiistaina illan hämärtyessä meillä oli kaikki työt jo tehtynä: Kyljet oli kiillotettu, Kari oli saanut pohjan maalatuksi ja potkurin käsitellyksi ja minä olin saanut ompelutyöni melkein valmiiksi. Ja mikä parasta: olimme saaneet vihdoin viimein viiden kilon kaasupullomme täytetyiksi! Edellisen kerran täyttö onnistui Kanarialla. Olemme joutuneet käyttämään pieniä Camping-kaasupulloja, joita on saatavissa joka paikassa.

Illalla kävimme ulkona syömässä, ”jo” toista kertaa Kariballe saapumisen jälkeen. Thai-ruoka oli Karilla oikein ja minulla ”ihan” hyvää. Oli mukava fiilistellä ravintolan yläkerrassa ja seurailla sataman (joskin melko hiljaista) elämää.

Säiden suhteen meillä oli onnea, sillä telakka-aikanamme vettä satoi vain yöllä.

Keskiviikkoaamuna teimme vielä viimeiset viimeistelytyöt ja kävimme maksamassa laskun: 1733 EC eli 580 €. Ei paha. Kahdelta olimme jo vedessä ja ajoimme ankkuriin samaan paikkaan josta olimme lähteneetkin. Olimme todella tyytyväisiä, kaikki oli sujunut mainiosti ilman mitään ikäviä yllätyksiä.

Neetin perä on uinut melko syvässä ja niinpä seuraavana aamuna olikin ohjelmassa tavaroiden järjestelyä uusiin paikkoihin. (Mitähän tässä jonain päivänä vielä etsitään kissain ja koirain kanssa?)

Pelastuslautta pakattiin sille Cascaisissa tekemääni suojapussiin ja nostettiin perähytistä kannelle. Karin painavia työkoneita ja ”roinalaatikoita” siirrettiin keulaboksiin ja tyhjät (4 x 20 l.) polttoainekanisterit keulaboksista perähyttiin.

Täällä ei tarvitse katsella reality-tv-purjehdusohjelmia. Saamme nähdä monenlaista ihan livenä. Muutama 470-purjehtija harjoitteli ankkurointialueella. Yksi heistä ei tainnut olla vielä kovin kokenut, sillä hän keikahti kerran toisensa jälkeen puuskaisessa tuulessa nurin. Hänen saatuaan paatin pystyyn se kaatui tuota pikaa uudelleen. Kaiken lisäksi köli ei pysynyt kunnolla paikallaan, vaan hän joutui taiteilemaan sen kanssa. Viimein joku tuli kumiveneellä auttamaan hänet pystyyn ja lähti tiehensä jättäen kaverin taas yrittämään. Aikansa hän jaksoi, mutta luovutti sitten, kiipesi ylösalaisin olevan jollansa päälle seisomaan ja kutsui kumiveneen hinaamaan hänet pois. Saattoi purjehtija-poloinen olla uuvuksissa harjoituksensa jälkeen!

Ajankuluksemme olemme viime aikoina hyödyntäneet myös Helsingin kirjastolaitoksen e-kirjatarjontaa. Harmillista kyllä voin lainassa voi olla vain viisi kirjaa kerralla. Laina-aika on kaksi viikkoa enkä ole vielä keksinyt, pystyisikö niitä ”palauttamaan” ennen aikojaan. Karilla ei valitettavasti ole voimassa olevaa kirjastokorttia, joten joudumme tyytymään minun lainoihini. Ensi kesän tehtävälistalla on kirjastokortin päivitys Karillekin.

Perjantaina kävimme ostamassa hevoskuorman ruokaa.  Tällä kertaa Kari ei saanut estettyä kassalla olevaa pakkaushenkilöä sekaantumasta ostosten pakkaukseen. Kun Kari lappoi pakasteita kassiin, tämä naishenkilö onki ne sieltä ja pakkasi muovipusseihin. Sitten vasta ne saatiin kassiin…

Purjealuksia Rodney Bayssa

Palattuamme veneelle aloimme valmistella Neetiä lähtökuntoon ja laitoimme kaikki ”satama-asennossa” olleet tavarat ”purjehdusasentoon.  Iltapäivällä tarkastimme vielä netistä säätiedot. Niissä ei ollut mitään erityistä, joten kävimme hoitamassa uloskirjautumisen. Tällä kertaa ei tarvinnut täytellä käsin mitään lappuja, vaan Kari sai printatun paperin allekirjoitettavakseen, kävimme leimauttamassa passimme ja se oli siinä.

Ja se pakollinen auringonlasku... miten näitä upeita näkyjä riittääkin!

Lauantaiaamuna kello seitsemän nostimme ankkurin tihkusateessa. Siihen sade onneksi loppuikin. Kari viritteli vieheen kalastamaan. Tuuli oli heikkoa, mutta nostimme kuitenkin purjeet ajettuamme koneella puolisen tuntia. (Neeti kulkee nyt liukkaasti!) Juuri kun genoa oli nykäisty auki, kela pärähti ja kala oli kiinni! Melkoinen vonkale se olikin, 105 cm pitkä ja painoa 8,9 kiloa. Emme ihan päässeet selville sen lajista, vaikka kuinka tavasimme kalakirjoja. Jonkin sortin tonnikalaksi sitä arvelemme.

Kari otti siitä parhaat selkäfileet ja loput palautettiin Karibian merelle.  Kalaa riitti jaettavaksi venepojillekin!

Jouduimme moottoroimaan koko 17,6 mailin matkan Pitonien juurelle Soufrieren kylän edustalle. Satamaoppaamme ohjeisti, että tulee käyttää vain SMMA:n (luonnonsuojelualuetta hallinnoiva järjestö) henkilökuntaa, jotka liikkuvat järjestön vaatteissa ja aluksilla. No meitähän tuli jo kaukaa vastaan kaveri, joka ei täyttänyt näitä vaatimuksia. Emme siis huolineet hänen poijutarjoustaan vaan sanoimme ottavamme yhteyttä SMMA:han.

Pitonit

Huhuilin aikani VHF:ään ja viimein sieltä vastattiin ja luvattiin lähettää vene paikalle. Tulihan se ja neuvoi poijun – eikä auttanut meitä kiinnittymään siihen vaan sen homman hoiti se aiemmin torjumamme nuori mies, joka oli pörrännyt ympärillämme koko ajan. Hänen apunsa – keulaköysi poijuun – maksoi 25 EC. Itse poijusta käytiin keräämässä maksu (20 €) myöhään iltapäivällä.

Poijut näyttivät melko uusilta ja myös melko näppäriltä. Päältä läksi kaksi köyttä, joiden päissä oli lenkit oman kiinnitysköyden kiinnittämistä varten. Laitoimme molemmat keulaköytemme samaan lenkkiin ja olimme tyytyväisiä – kunnes aamulla koitti lähdön hetki. Yö oli ollut tyyni ja Neeti oli pyörinyt ympäri ties miten monta kertaa. Kiinnitysköytemme olivat hirttäytyneet toisiinsa ja poijun köysiin tosi tiukasti. Oli melkoinen urakka saada se sotku selvitetyksi ja päästä irti.

Tullessamme Soufriereen poijuissa ei ollut muita reissuveneitä ja meitä arvelutti taas kerran vähäsen. Paikallisessa purjehduslehdessä kerrottiin viime talvena. että täälläpäin on ilmennyt varastelua. Ajatus olla ihan ypöyksin sellaisessa paikassa ei tuntunut houkuttelevalta. Päätimme kuitenkin jäädä ja päivän mittaan paikalle tuli vielä pari katamaraania.

Yö sujui rauhallisesti, swelliä oli jonkin verran muttei kuitenkaan sietämättömästi. Virittelin illallla riippumaton sitlooraan viettääkseni yön siellä, sillä ilta oli kirkas ja kuukin paisteli kauniisti. Nautin raikkaasta ilmasta ja vilvoittavista tuulenhenkäyksistä ja jossain vaiheessa nukahdin -  herätäkseni kahden jälkeen vesisateeseen. Ei auttanut muu kuin siirtyä sisälle nukkumaan.

Paikka on komea, vesi kristallinkirkasta ja snorklailupaikkojakin olisi ollut lähistöllä. Emme kuitenkaan malttaneet jäädä vaan jatkoimme aamulla matkaa seuraavaan paikkaan.

Ihmettelimme hiukan, kun meitä vähän ennen lähtenyt katamaraani ajoi kauas ulos rannasta ennen suuntaamistaan etelään päin. Syy selvisi meille moottoroituamme noin puoli tuntia ja alettuamme yrittää purjehtia: uskomattoman kovia virtauksia. Autopilotti ei jaksanut ohjata vaan Neeti hortoili sinne sun tänne. Katsottuamme tarkemmin plotteria näimme siellä asiasta kertovat aaltomerkit. Emme olleet tulleet kiinnittäneeksi niihin huomiota…

Virtauspaikoista selvittyämme tuulikin virisi ja sitten mentiinkin kunnon haipakkaa. Tuulta oli 9 – 12 m/s tiukkaa sivu vastaista. St. Lucian ja ST. Vincentin välisessä salmessa Atlantin aallot näyttivät voimansa ja virta painoi länttä kohti. Plotterilla Neeti näytti kulkevan aivan vinottain.

St. Vincentin suojaan päästyämme tuuli loppui ja viimeiset mailit moottoroimme. Matkaa kertyi 37,8 mailia.

Cumberland Bayta lähestyessämme paikallinen moottorivene ampaisi meitä vastaan ja tarjosi rantautumisapua. Otimme mielihyvin tarjouksen vastaan. Rannassa oli jo muutama vene, perä pitkällä köydellä palmuun kiinnitettynä, keula ankkurissa. Carloksen avustuksella (20 EC) saimme Neetin somasti muiden veneiden seuraksi.

Paikka näytti aivan yhtä ihanalta kuin viimeksikin. Pieni lahti, kapea hiekkarantakaistale, muutama rakennus, palmuja. Kaikkea mitä Karibian idylliltä odottaakin.

Tähän idylliin kuuluvat sitten tietysti myös kaupustelijat. Tarjolla on korua monenlaista, hedelmiä, vihanneksia, kalaa, taksipalveluita, retkiä…tällä kertaa emme tarvinneet mitään. Leipää sentään tilasimme aamuksi iäkkäältä papparaiselta, joka kertoi omistavansa rannalla olevan ravintolan. Kun yritin sopia aikaa, hän sanoi vain, että tulee heti kun meillä ilmestytään sitlooraan. (Ja niin hän tulikin).

Kävimme iltahämärissä rannan kuppilassa nauttimassa oluet ja selasimme internetistä uusimmat uutiset.

Pimeän tultua Coast Guardin vene kierteli hiljaa rannassa ja tarkasteli taskulampun valossa kaikkia veneitä. Hyvä niin.

Toisaalta teki mieli jäädä Cumbarland Bayhin vielä toiseksi yöksi. Kuitenkin, koska emme olleet kirjautuneet sisään Vincentille ja olimme olleet jo kaksi yötä keltaisella lipulla, päätimme aamulla jatkaa matkaa.

Peräköytemme irrotettiin palmusta (20 EC) ja menoksi. Toisaalta hinta yhden solmun avaamisesta tuntuu aika kovalta, mutta toisaalta taas… ei täällä leipä helpossa varmasti ole ja tienestimahdollisuudet varsin  rajalliset.

Reilun tunnin moottoroinnin jälkeen saimme tuulta purjeisiin ja sitten taas mentiinkin hyvää vauhtia Vincentin ja Bequian välisessä salmessa. Koska yö oli ollut melko tyyni, aallokko oli tällä kertaa maltillisempi. Virta painoi kuitenkin taas länteen päin, joten melko tiukkaa sivuvastaista taas mentiin.

Matka Cumbarland Baysta Bequialle oli maltilliset 17,4 mailia.

Olimme ajatelleet mennä ankkuriin, mutta muutimme kuitenkin mielemme kun meitä vastaan tuli Alex, joka tarjosi poijua. (50 EC/vrk) Tuulikin viuhutteli lahdella melko reippaasti, kuten mielestämme lähes aina täällä. Otimme poijun kahdeksi yöksi, katsotaan sitten jatkammeko matkaa vai mitä teemme.

"Turistirysä" liikenteessä

Veneitä täällä on kohtalaisesti sekä ankkurissa että poijuissa, mutta tilaa on kuitenkin vielä ihan eri tavalla kuin viimeksi täällä ollessamme. Pikapuoliin varmaankin alkaa vilkastua, kun ARC-kisaveneet pääsevät perille ja levittäytyvät pitkin Karibiaa. Nautiskelemme nyt vielä vähän aikaa hiukan väljemmistä olosuhteista!

Kumivene kannelta veteen (emme hinaa sitä yleensä perässä vaan nostamme kannelle), lounas, perämoottori paikalleen ja kylille. Ensin hoitelimme kirjautumisasiat: Tullissa melko helppo lomake, itsejäljentävälle paperille monessa värissä. 70 EC. Sitten Immigration viereisellä tiskillä, leimat passiin ja asia selvä.

Bequia kuuluu St.Vincent and Grenadines- nimiseen valtioon, joka käsittää useita saaria. Kirjauduimme kuukaudeksi ja saattaa hyvinkin olla, että saamme sen ajan kulumaan risteilemällä sinne sun tänne.

Rodney Bayssa emme onnistuneet kumpikaan saamaan pankkiautomaatista rahaa, vaikka paikalliset saivatkin. Oli jo vähän tylsä olo kun paikallinen valuutta alkoi uhkaavasti huveta. Onneksi täällä automaatti oli suopea ja antoi rahaa.

Huomenissa käymme lataamassa paikallisen Digicellin puhelinkortin,  laitamme tämän blogin maailmalle ja ehkä käymme hiukan ostoksillakin.

Le Marin – Ste. Anne – Rodney Bay (St. Lucia) / 4. – 15.11.2018

Mastomeri Le Marinin laiturissa

Ensimmäiseksi todettakoon, että olemme saaneet ”Sijaintimme kartalla” – toiminnon toimimaan (blogin oikeassa reunassa). Uutta SPOT-laitetta emme ole löytäneet mistään, mutta Kari keksi, miten oikuttelevan laitteen saa lähettämään sijaintimme. Toivottavasti konsti tepsii siihen asti, kun onnistumme hankkimaan jostain uuden.

Iltatunnelma rikimaakarin laiturissa

Saimme keulapurjeasiamme hoidetuksi odotuksineen kaikkineen neljässä päivässä. Olimme sopineet, että kaverit tulevat maanantaiaamuna klo 9 – 10 katsomaan mitä haluamme ja tekevät sitten tarjouksen työstä. Odottelimme yhteentoista asti ja kun ketään ei alkanut kuulua, hurautimme rantaan kysymään asiasta. Joku henkilö ei ollut vielä tullut paikalle, mutta Neetille tultaisiin heti, kun hän olisi saapunut.

Odotellessa Kari snorklaili Neetin vesilinjan puhtaaksi levästä, jota kyllä olikin melko lailla. Onneksi se irtosi melko helposti muovisella auton ikkunaraapalla. Juuri kun Kari oli lopettelemassa, herrat saapuivat.

Tuli heti sellainen tunne, että nämä kaverit osasivat asiansa. Ei siinä kauan nokka tuhissut, kun kaikki asiat oli selvitetty ja meille luvattiin tarjous kello 14. Lounastimme ja ajoimme rantaan saamaan tarjouksen. Se kuulosti asialliselta ja sovimme työn tehtäväksi tulevana keskiviikkona. Homma hoituisi saman päivän aikana.

Aika oli sovittu kello kymmeneksi, mutta varttia vaille puhelin soi ja meille kerrottiin, että meitä odotellaan jo. Olimme olleet lähtövalmiina jo hyvän aikaa ja juuri lähdössä, mutta emme halunneet mennä etuajassa…

Vanhojen keulastaagien irrotus sujui ripeästi ja osaavasti. Vajaassa tunnissa ne molemmat oli irrotettu. Heti lounasajan jälkeen uusi keularulla oli jo paikallaan. Sitten homma tyssäsi. Miehet ahersivat tehdessään muutoksia vanhaan keularullaamme, josta tulisi fokkarulla. Iltapäivällä työmies toisensa jälkeen hävisi kuin tuhka tuuleen ja puoli kuuden maissa viimeinen läksi ja pisti verstaan ovet kiinni. Kukaan ei tullut sanomaan, että jatkuu huomenna..

Minulle asiakaspalvelun laadusta nipottajalle tämä oli taas niitä asioita, jotka muissa olosuhteissa olisivat harmittaneet hirveästi, mutta nyt lähinnä nauratti. Ehkä alan vähitellen sopeutua Karibian-meininkiin. Mitäs tuota nyt asiakkaille mitään sanomaan, tottahan nyt näkevät että työpäivä päättyy ja huomenna jatketaan!

Purjeviritykset valmistuivat seuraavana päivänä kello 14. Laitoimme vielä laiturissa purjeet paikalleen – hyvä että emme lähteneet takaisin poijuun ja alkaneet tehdä sitä siellä. Fokan foilin purjeohjain oli nimittäin mennyt vahingossa ylösalaisin eikä purjetta saanut nostettua rullalle. Kaveri korjasi asian ja sitten kaikki oli kunnossa.

Oli mukavaa päästä taas poijuun. Laiturissa oli ollut melko hikinen yö ja pikkuruiset hyttysetkin kiusasivat. Laitoimme hyttysverkot, mutta olivat ne mokomat jo ehtineet meitä maistella ja varsinkin minulla kutina oli melkoinen.

Hydrauliohjausta ulkoilutimme huolella. Simo tutki sitä ensin ja vaihtoi siihen pienempiviskositeettisen öljyn. Hän ei ollut saanut selville, miksi se on jäykkä. Hiukan tilanne kuitenkin oli mielestämme parantunut. Kiikutimme sen sitten seuraavaksi marinakompleksissa olevaan Pochon-nimiseen liikkeeseen, jossa on B&G edustus. Kaveri puisteli päätään, kävi takahuoneessa testaamassa laitteen moottoria ja arveli, että siinä olisi vikaa. Ohjasi meidät kääntymään Diginav-liikkeen puoleen.

Kaatosateessa, läpimärkinä ja dingin pohja vettä lainehtien ajoimme pienen matkan päähän Mango Bayhin, jossa on myös useita venetarvikeliikkeitä ja muita veneilyalan yrityksiä. Diginavissa ei ollut asentajia paikalla, joten selvitimme tiskin takana olevalle ystävälliselle naishenkilölle ongelmamme. Tämä tapahtui perjantaina. Meille sanottiin, että ruuhkaa on ja että voisimme kysellä asiasta tiistaina.

Maanantaina ohi ajaessamme päätimme kuitenkin piipahtaa kysymässä asiasta ja kuinka ollakaan - asia oli jo selvitetty. Tai siis ei. Tavattoman puhelias mekaanikko oli tutkinut laitteen ja totesi, ettei hän löytänyt siitä mitään vikaa. Hiukan tavallista jäykempi se kuulemma on, muttei kuitenkaan merkittävästi. Noin kymmenen minuutin perusteellisen hydrauliikkaluennon jälkeen pääsimme lähtemään. Lasku oli helpotukseksemme vain 35 €.

Lopputulos: IHAN niin jäykkä ruoriohjaus hydrauliyksikön paikalleen asennuksen jälkeen ei enää ole, mutta kuitenkin jäykempi kuin ilman sitä. Päätimme tulla toimeen asian kanssa ja katsoa Grenadalla, löytyisikö sieltä joku joka osaisi kertoa missä vika on (ja korjata sen).

Emme ole olleet aivan tyytyväisiä Bruce-ankkurimme pitoon. Pohjassa on monin paikoin heinää tai jotain kasvustoa ja tuntuu sitä, ettei Brucemme oikein pääse pureutumaan sen läpi riittävästi kunnon pitoa ajatellen. Olimme katselleet ja mittailleet venetarvikeliikkeissä Kobra-ankkuria ja ajattelimme, että se saattaisi käydä meille. Neetissä ankkuri menee keulan sisälle, joten mikä tahansa ankkuri ei meille sovi.

Saimme Maxi-Marinesta avokaupalla Kobran testattavaksi. Ei käynyt, varsi oli aivan liian pitkä. Se siitä sitten, tyydymme entiseen.

Lauantaina kyllästyimme poijussa roikkumiseen ja siirryimme Sainte Annen ankkuripaikalle ”uusiin” maisemiin. Sen verran usein olemme siellä jo ankkuroineet, että tällä kertaa osasimme ajaa suoraan samoille kulmille kuin viimeksikin ja saimme ankkurin pitämään ensimmäisellä yrityksellä.

Sunnuntaina ajoimme kylälle. Kirkonmenot olivat juuri päättymässä ja kirkon edustalla oli melko paljon väkeä, osa juhla-asuissa. Jotain tavallisuudesta poikkeavaa oli selvästi meneillään.

Asia selvisi pian. Täälläkin juhlittiin 1. maailmansodan päättymisen muistopäivää. Kirkosta asteli arvokkaasti mustissa puvuissaan kaksi vanhaa herraa kantaen Ranskan lippuja. Heidän perässään tuli joukko miehiä valtavat prenikkarivit rintapielissään, sen jälkeen naisväkeä juhla-asuissaan. Viimeisenä asteli ulos ”rahvas” tavallisissa vähän vaatimattomammissa sunnuntaiasuissaan.

1. maailmansodan päättymisjuhlallisuudet

Kirkon edestä kulkue jatkoi marssimusiikin tahdissa rantakatua pitkin muistomerkille, jonka juurella pidettiin puheita. Marssimusiikin alkaessa soida olin oikein innoissani, sillä pidän sen lajin orkestereiden kuuntelemisesta ja katselemisesta. Pettymys: musiikki tulikin kaiuttimista! No, juhlavaa oli joka tapauksessa. Juhlapuheiden alkaessa jatkoimme matkaamme.

Istuskelimme vielä oluiden ajan katukahvilassa pääkadun vierellä ja seurailimme kadun vilinää. Huomasimme selvästi, että turistiaika on alkamassa, sillä kohtalaisen kalpeata väkeä oli liikkeellä huomattavasti enemmän kuin mitä olemme tänä talvena aiemmin nähneet. Kaupan kaiuttimista soitettiin Karibian-musiikkia ja nautimme täysin siemauksin olostamme.

Illalla Kari huomasi, että dingistämme oli toinen airo ja sen mukana osittain liimauksistaan irronnut hankainkin mennyt menojaan. Voi että harmitti. Se oli ollut irrallaan jo hyvän aikaa, mutta nyt on tullut taivaalta vettä niin usein ja paljon, ettei liimaushommista ole tullut mitään. Nyt ei sitten ollut enää liimattavaakaan.

Olemme täällä usein ihmetelleet, miten monet uskaltavat liikkua dingeillään ilman minkäänlaisia airoja tai edes melaa. Perämoottori on kuitenkin perämoottori ja se nyt voi tehdä tenän joskus. Mitäs teet jos ei ole airoja? En ikinä uskaltaisi lähteä liikkeelle ilman!

No, nyt oli kuitenkin pakko liikkua yhden airon varassa siihen asti kun saisimme jostain hankituksi uuden hankaimen ja airon. Pelkäsimme, että ne saattaisivat etsityttää itseään pitkään.

Eikä mitä. Meillä oli tuuria. Ensimmäisellä yrityksellä, kumiveneitä ja pelastuslauttoja huoltavasta liikkeestä, löytyi mitä tarvitsimme. Iloitsimme myös siitä, että meidän ei tarvinnut ostaa pakkauksen molempia airoja vaan voimme ostaa vain yhden. Selvisimme 65 euron laskulla. Nyt sitten tarvitaan vielä riittävästi poutaa liimauksen kuivumisen ajaksi!

Maanantaina iltapäivällä kävimme kirjautumassa ulos Martiniquelta ja Ranskanmaalta. Nostimme perämoottorin peräkaiteeseen ja dingin kannelle. Aamulla nostaisimme purjeet ja jatkaisimme matkaa St. Lucian Rodney Bayhin.

24 mailin purjehdus oli mitä mainioin. Tuulikulma oli aika tiukka, mutta pääsimme kuitenkin hienosti yhdellä halssilla koko matkan. Autopilotti hoiteli ohjaushommat moitteettomasti. Tuulta oli 8 – 12 m/s ja tietenkin aallokko saarten välissä melko korkeaa. Kauniisti Neeti aallot otti ja vain kaksi kertaa Kari sai suihkut päälleen peräpenkillä istuessaan.

Lentokalat loikkivat aallokossa ja pitkät matkat Neetin ympärillä lenteli lintuja pyydystäen niitä. Mietimme, että aiheuttiko veneemme veden pintaan tai virtauksiin jotain sellaista, joka sai lentokalat erityisesti ”lentämään”. Linnut kalastelivat nimittäin nimenomaan meidän lähellämme. Tiedä häntä.

Rodney Bayn ankkuripaikka oli ällistyttävän tyhjä, ehkä kymmenkunta venettä, joista osa ilmiselvästi asumattomia. Laskimme ankkurin määrätietoisesti samalle alueelle, jossa olimme aiemmin todenneet pidon hyväksi. Ensimmäisellä yrityksellä nappasi.

Hedelmäkauppias

Hädin tuskin olimme saaneet ankkurin alas, kun viereemme ajoi melkoinen ilmestys. Laudoista kyhätty veneentapainen, jossa oli kattona ja seininä kuivuneita palmunlehviä. Melkoinen heinäkasa! Innokas hedelmäkauppiashan se siinä. Ostimme banaaneja – ja hyviä ne olivatkin.

Kohteliaisuuslipun vaihto ja keltainen lippu ylös. Kävisimme kirjautumassa sisään St. Lucialle vasta seuraavana päivänä.

Iltapäivän aikana alkoi veneitä tulla seuraksemme. Katamaraaneja enimmäkseen.  Nyt näimme tämän talven ensimmäiset ruotsalaiset, pienehkön teräsveneen.

Yö oli levoton. Tuuli oli puuskainen, välillä aika kovakin ja suunta muuttui sinne tänne. Ankkuriköysi nyki ja kiskoi ja piti ääntä. Vettäkin tuli välillä kuin saavista kaataen. Nukuimme melko huonosti. Keulahytissä ei voinut nukkua ollenkaan, vaan päädyimme molemmat salongin sohville yrittämään nukkumista.

Kirjautuminen ei ollut yhtä näppärää kuin Ranskan saarilla. Täytimme kuulakärkikynällä kalkkeeripaperein varustetun nelisivuisen ja –värisen paperinivaskan ja lisäksi molemmat Immigrationille omat plankettimme. Yhdellä tiskillä leimattiin tämä kirjava paperinivaska, sitten sen kanssa piti mennä toiseen huoneeseen, jossa otettiin vastaan Immigration-lappuset ja yksi värillinen paperi. Vihreä piti laittaa viereiselle pöydälle ja tulla runsaan tunnin kuluttua takaisin, kun virkailija olisi saapunut.

No eihän siinä mikään auttanut. Päätimme kävellä telakalle kysymään Nereidille nostoa ja telakkapaikkaa seuraavalle viikolle. Saimme toivomamme ajan eli seuraavan viikon maanantaiksi kello 8.

Paluumatkalla kävimme tutustumassa rautakaupan ja venetarvikeliikkeen tarjontaan ja jotain tarttui mukaankin. Venetarvikeliikkeessä saa ostokset verovapaana, kun esittää maahantulolomakkeen. Uudistimme siis viimetalvisen kirjautumisemme liikkeen rekisteriin.

Vihreän lomakkeen virkailija ei ollut saapunut yhdeltätoista eikä vielä varttia ylikään. Kun kyselimme asiasta, meille kerrottiin että hän on lapsensa kanssa lääkärissä eikä ole tietoa paluuajasta. (Miksi meidät pyydettiin takaisin yhdeltätoista…?) Meille sanottiin, että voisimme tulla huomenna tai jonain toisena päivänä. Selvä pyy.

Nyt muistimmekin, että Marigot Bayssa meille taisi käydä samalla tavalla vihreän lomakkeen käsittelyn kanssa. Virkailijaa ei ikinä näkynyt, vaikka kävimme monta kertaa häntä tavoittelemassa. Silloin jäi asia hoitamatta.

Ajattelimme, että josko menisimme laituriin viideksi yöksi odottelemaan telakalle pääsyä. Kävimme marinan konttorissa kysymässä, olisiko tilaa ja olihan sitä. Onneksi älysin kuitenkin kysyä hintaa: meiltä yli 32 $ (US) / vuorokausi, ilman sähköä ja vettä! Kiitos ei. Parikymppiä olisi vielä mennyt, mutta 32 dollaria tuntui aika paljolta. Päätimme pysyä ankkurissa.

Ankkuripaikka on muuten ihan hyvä, mutta valitettavasti paikalliset moottoriveneet viis veisaavat ankkuroiduista veneistä. Ne ajavat tuhatta ja sataa ja tekevät melkoisia aaltoja. Myös vesiskoottereita pörrää valoisan aikaan yhtenään edes takaisin.

Hobie cat- ja muita pikkupurjeveneitä seikkailee veneiden välissä ja niitä on mukava seurata. Samoin kuin tietenkin niitä, jotka liikkuvat liitovarjon avulla laudalla hurjaa vauhtia pitkin veden pintaa (en nyt millään saa päähäni, miten tätä vesiurheilulajia nimitetään…)

Vielä säästä. Vettä on tullut. Aiemmin sateet ovat olleet kuuroluontoisia, joskus ankariakin mutta lylyitä. Nyt on lähes joka päivä satanut tuntikausia ja rankasti. Le Marinissa ollessamme vettä tuli niin paljon, että valumavedet värjäsivät lahden veden aivan sameanruskeaksi. Kumiveneen olemme joutuneet nostamaan Neetin laidalle ilmaan muutamaksi yöksi, koska olemme pelänneet sen uppoavan vesikuorman takia.

Kaikki luukut pitää muistaa laittaa huolella kiinni joka kerta veneestä poistuttaessa. Yhden kerran oli keulaluukku jäänyt raolleen ja tietysti vettä roiskui sen verran, että sängyt kastuvat.

Olemme keränneet sadevettä biministä. Vajaan parin neliön bimininpuolikkaasta saamme ankarien kuurojen aikana helposti yli puoli sangollista vettä ohjaamalla veden valumaan narua pitkin sankoihin.

Nyt kun emme enää ole Ranskassa, joudumme käymään maissa käyttääksemme nettiä. Suomen liittymillä netin käytön hinnat ovat todella suolaiset! Meillä on olemassa viime talvena Bequialta hankittu SIM-kortti, johon lataamme jossain välissä puheaikaa ja dataa. Kun vielä muistaisimme, minkä operaattorin SIM meillä on ; ).

Pelkän toimivan puhelinoperaattorin löytäminenkin täällä vaati tunnin-puolentoista jumpan molempien kännyköillä. Minun puhelimeni ei millään tahtonut löytää operaattoria, jonka välityksellä saisi tekstiviestit kulkemaan.

Luulimme jo hurrikaaniuhkien olleen ohi, mutta pari päivää sitten trooppinen myrsky lähestyi Karibiaa. Ei se sitten hurrikaaniksi yltynyt ja kääntyi luoteeseen päin. Marraskuun loppupuolelle asti on kuitenkin syytä seurata Atlantin säätä, että osaamme lähteä alta pois jos myräkkä alkaa lähestyä.

Seuraavaksi ohjelmassa on ruokavarastojen täydennystä (täällä on oikein hyvä suuri ruokakauppa). Hankimme valmiiksi kaikki pohjan maalaukseen liittyvät tarvikkeet. Aiomme myös kiillotuttaa Neetin kyljet, joten kiillotustarvikkeitakin tarvitaan. Muovilaatikot, joissa säilytetään erinäisiä tarvikkeita ja työkaluja ynnä muuta sälää, alkavat olla tiensä päässä. Sellaisiakin pitäisi löytää jostain, kuten myös ruuvi- ja nippelilokerikkoja. Olemme etsineet niitä jo hyvän aikaa. Täällä saa etsiä pitkään ja hartaasti monia sellaisia tavaroita jotka löydämme Suomessa vaikka ihan tavallisesta vähänkin suuremmasta ruokakaupasta.

Vihreän lomakkeen palauttaminen onnistui tällä kertaa jonottelematta. Maksu oli 30 EC eli kymmenkunta euroa.

Ruokakaupasta löytyi Ryvita-näkkileipää ihan useampaa laatua. Ostimme ensimmäiseen hätään neljä pakettia sitä tumminta ja voi että maistui hyvältä katkarapu-vihanneskeiton kanssa! Kahvin laita oli huomattavasti kehnommin. Suomessa meillä on hyllymetrikaupalla erilaisia kahveja, täällä vain kahta laatua suodatinkahvia. Murukahveja oli sitten siitäkin edestä.

Haahuilimme kyseisessä kaupassa hyllyjen välissä edes takaisin etsien milloin mitäkin ja kuinka ollakaan: Yks’kaks vieressäni seisoi nuori mies, kosketti olkapäätäni ja sanoi jotain. Kun en ymmärtänyt, hän teki tupakan polttamiseleen. Tarjolla olisi siis ollut ruohoa. Karille oli käynyt samalla tavalla – ensimmäistä kertaa tämän reissun aikana moista tarjontaa.

On vielä mainittava, että tätä kirjoittaessani - kello 16.20 – ei ole vielä satanut koko päivänä. Emme edes muista, milloin viimeksi on ollut sateeton päivä! Toivottavasti niitä sattuu ensi viikollekin, että pohjan maalaus ja kylkien kiillotus onnistuvat.

Perinnepurjehdusta Le Marinissa

Fort de France – Petit Anse d’Arlet – Ste. Anne - Le Marin / 24.10 – 3.11.2018

Fort de Francen teatterin sisäpiha

Kelluskelimme Fort de Francen ankkuripaikalla sunnuntaiaamuun saakka. Monta päivää oli aivan ällistyttävän tyyntä ja jouduimme jopa vähän miettimään sähkön riittävyyttä, kun aurinko ei aina paistanut täydeltä terältään ja tuuligeneraattori ei inahtanutkaan päiväkausiin. (Ei akkujen varaus alle 80 % laskenut, mutta yöllä emme hennoneet polttaa ankkurivaloa, vaan viritimme sitlooraan Suomesta tuodun led-valoilla toimivan myrskylyhdyn.)

Päivisin kävimme kauppareissuilla kantaen yhdestä kaupasta yhtä ja toisesta toista elintarviketta. Kaiken kaikkiaan kaupunki oli todella hiljainen viime talveen verrattuna. Viime talvena kauppiaita ja ihmisiä vilissyt kauppakatu oli varsin hiljainen. Katukauppiaita oli paikalla vain jokunen ja monet liikkeistä suljettuina.

Rannalla sentään oli elämää, varsinkin iltaisin. Yhteysaluslaiturilla musisoitiin harva se ilta – steel-rumpu ja rummut. Eräänä iltana kävimme paikan päällä katsomassa ja siellähän oli ainakin kolme sukupolvea paikan päällä. Äiti oli yleisönä, isä ja ehkä joku kaverinsa soitti, isoisä innosti paria 7-9- vuotiasta pikkupoikaa taputtamaan tahtia… mukavaa meininkiä.

Dingilaiturilla oli myös monen ikäisiä ihmisiä puhaltamassa simpukankuoriin. Ääntä niistä toki lähti, mutta ei kovinkaan soitannollista.

Monena iltana, iltakymmenen jälkeen (kun meidän nukkumaanmenoaikamme oli mennyt ohi jo aikaa sitten) oli monenlaista musisointia. Perjantai-iltana oli oikein kunnon jazz-jamit!

Sunnuntaiaamuna oli aika viimein vaihtaa paikkaa. Läksimme aamulla ensin ruokakauppaan hakemaan evästä useammaksi päiväksi. Koska moneen päivään ei ollut satanut, jätin päiväkausia mukanani raahaamani sateenvarjon Neetiin ja kuinka ollakaan – paluumatkalla satoi! No, mitä pienestä lämpöisestä sadekuurosta…

…jota sitten riittikin melkein koko 8,2 mailin matkalle Petit Anse d’Arletiin. Vettä tuli välillä ihan kaatamalla! Tuulta ei juurikaan ollut, välillä pääsimme purjein pienen matkan ja sitten taas moottoroitiin.

Ruorimme oli ollut pitemmän aikaa aivan järkyttävän jäykkä ja Kari oli ennen lähtöamme kytkenyt hydrauliohjauksen pois päältä. Ruori totteli melkein ajatuksestakin, kun aiemmin oli saanut vääntää melkein hampaat irvessä. Totesimme, että hydrauliyksikkö pitää viedä jonnekin tutkittavaksi.

Ankkuripaikalla oli hyvin tilaa ja laskimme ankkurin kuuteen metriin kristallinkirkkaaseen veteen kolmen muun reissuveneen seuraksi. Puoliltapäivin sade hellitti ja paikalle alkoi tulla paikallisia moottoriveneitä. Ne ankkuroituvat kolmekin vierekkäin kylki kylkeen sunnuntaipäivää viettämään.

Ilta hämärtyy Petit Anse d'Arletissa

Illalla kylällä juhlistettiin sunnuntai-iltaa äänekkäällä musiikilla, mutta se tuli sen verran kaukaa, ettei ollut häiriöksi.

Uiskentelimme, Kari snorklaili, tarkkailimme yllättävän vilkasta oli kulkevaa veneliikennettä ja vain nautiskelimme kauniista ankkkuripaikastamme.

Tiistaiaamuna, illalla hiukan turhan kuoppaisen mutta yön aikana rauhoittuneen yön jälkeen jatkoimme aamulla matkaa Sainte Annen ankkuripaikalle. Alkumatkan moottoroimme vastatuuleen, mutta tunnin kuluttua aloimme luovia. Kyllä sitä hinkattiinkin, mutta koska meillä ei ollut mitään kiirettä, vendasimme kerran toisensa jälkeen.

Ste. Annessakin oli hyvin tilaa. Huomaa kyllä, että kausi ei ole vielä alkanut. Vaikka pohjan pitäisi olla hiekkaa, saimme ankkurin pitämään vasta neljännellä yrityksellä. (Harkinnassa on Bruce-ankkurimme vaihtaminen johonkin toiseen merkkiin. Ongelmana on se, että ankkuri menee keulassa rungon sisään ja pukspröötikin aiheuttaa omat haasteensa. Saa nähdä.)

Iltapäivän mittaan alkoi kävelyttää ja päätimme lähteä vielä ennen illan pimenemistä käymään kylillä. Koska - kuten aiemmin mainitsinkin, sähköntuotanto ei ollut ollut viime aikoina kovinkaan runsasta. Siispä jätimme sitlooraan vain myrskylyhdyn emmekä sytyttäneet ankkurivaloa. VIRHE!!!!

Perämoottori kiukkuili jo vähän lähtiessä, mutta toimi kuitenkin. Ajelimme kylälle, kävimme kävelemässä hiljaistakin hiljaisemmalla kadulla, piipahdimme muutamassa auki olevassa kaupassa ja söimme jäätelöt.

Ilta alkoi hämärtää kun läksimme takaisin Neetille. Moottori käynnistyi, mutta sammui melkein heti eikä sen jälkeen suostunut enää toimimaan. No, onneksi meillä on airot (joita ei näköjään ole läheskään kaikissa dingeissä!). Kari alkoi soutaa. Kuinka ollakaan, toisen hankaimen liimaus petti! Soutaminen hankaloitui huomattavasti.

Ilta hämärtyi edellenkin. Meillä ei ollut ihan tarkkaa käsitystä Neetin sijainnista. Ei tuntunut kivalta.

Onneksi ystävällinen kanssaveneilijä tuli tarjoamaan hinausapua ja kyseli minne päin lähdetään. Olimme ankkuroineet punaisen purjeveneen lähelle ja niinpä viittoilimme sinne päin. Neetiä ei näkynyt missään! Paniikki alkoi iskeä – onko se lähtenyt ajelehtimaan tai varastettu? Missään kaukana ei kuitenkaan näkynyt ajelehtivaa venettä joten se vaihtoehto oli oletettavasti pois suljettu.

Pohdimme asiaa uudelleen ja totesimme, että olimme ehkä väärässä suunnassa. Illan koko ajan pimetessä hinaajamme siis läksi toiseen suuntaan. Yritimme silmä tarkkana tähyillä sitä punaista venettä ja Neetin sitloorassa palavaa valoa. (Kari ei tietenkään nähnyt mitään, koska päässä oli aurinkolasit. Hän huomasi sen vasta löydettyämme Neetin.)

Niin, löytyihän se juuri sieltä minne sen olimme jättäneetkin. Hinaajamme naureskeli meille, että ottakaa ensi kerralla kompassi mukaan! Mitään korvausta hän ei avustaan huolinut, sanoi vain, että ”tehkää hänelle sama sitten ensi kerralla”.

Tarinan opetus: 1) Ankkurivalo päälle jos veneestä lähdetään eka kertaa iltahämärissä. 2) Käsi-GPS mukaan tai Google Mapsista kuvaruutukopio veneen sijainnista.

Seuraavana aamuna Kari purki, puhdisti ja kokosi perämoottorin kaasuttimen. Mitään vikaa ei näyttänyt olevan. Moottori ei vain toiminut. Viimein vika löytyi bensaletkun moottoripään liittimestä, jonka kanssa olimme taistelleet aiemminkin.

Jostain Le Marinista olimme viime talvena ostaneet tämän uuden, josta oli tiiviste taas rikki. Muistelimme ostaneemme toisenkin liittimen ja käänsimme kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin paikat nurin sitä etsiessämme. Ei löytynyt. Ei siis auttanut muu kuin Kari tiivisti liittimen vulkanoivalla teipillä. Toivoimme purkkavirityksen kestävän siihen asti, että löytäisimme uuden osan.

Yritin etukäteen varata netin kautta poijupaikan Le Marinista, mutta sivusto jumitti täysin enkä siis saanut varausta lähtemään. Ajoimme siis torstaiaamuna (täällä pyhäinpäivä) marinaan päin ja aikani VHF:ään huhuiltuani sain yhteyden ja tiedustelin paikkaa viikoksi. Vastaus oli, että ota yhteyttä uudelleen tunnin kuluttua… hinkata nyt sitten väylällä tunti odotellen – voi ei!

Onneksi polttoainelaiturilla ei ollut ruuhkaa ja menimme sinne tankkaamaan vettä. Olimme tankanneet edellisen kerran 17 vuorokautta sitten ja olimme huolissamme vesitilanteestamme, sillä vesitankin mittari oli lakannut näyttämästä lähtiessämme (tankin ollessa täysi). Huoli oli turha, vettä olisi riittänyt vielä vaikka kuinka, sillä tankkiin(220 l) meni vain 137 litraa. (Tähän selvitykseksi sen verran, että juomme pullovettä. Tiskiin käytetään osin tankki- osin merivettä, riippuen siitä miten vähän paljon veneitä ankkuripaikalla on. Ruuanlaittoon käytetään tankkivettä, peseytymiseen enimmäkseen merivettä, huuhteluun ehkä tankista.)

Handy Duck- poijuhakamme sai taas satamahenkilökunnan kommentoimaan ”Bravo!”. Poijut ovat aika matalalla ja useimmiten veneet eivät pysty omatoimisesti kiinnittymään niihin. Meiltä poijuihin tottuneiltahan se hyvillä välineillämme sujuu!

Le Marinin marina ja ympäristö tuntuu niin kotoisalta. Täällä on oikein mukava olla. (Miten viime talvena harmittikin notkua täällä ja odottaa peräsimen valmistumista!!!)

Veneitä täällä on valtavan paljon, sekä laiturissa että poijuissa. Näyttää kuitenkin siltä, että suurin osa on kesätauolla. Perä- tai kohteliaisuuslippuja on harvoissa ja suurimmasta osasta näyttävät purjeet olevan poissa. Myös dingilaitureista huomaa, ettei kausi ole vielä alkanut. Niihin mahtuu oikein hyvin. Talvella sain änkeä, tunkea ja punkea sekaan ja välillä vielä kömpiä muiden dingien yli laiturille.

Olemme kierrelleet venetarvikeliikkeitä etsien sitä perämoottorin polttoaineletkun liitintä. Löytyi yksi, 50 €. Vaikka sen pitäisi olla Tohatsuun, mutta ei sovi. Löytyi toinen, 10,50 €. Ei käy. Tässä välissä ostimme jo muutaman tiivisteenkin (4,20 €), kumpikaan ei käy. Viimein, viimeisestä mahdollisesta kaupasta, löytyi sopiva (13,50 €). Ja kaiken kukkuraksi: koko kaupassa ei ollut mitään muita vastaavia kuin liittimiä kuin tätä yhtä plaatua. Haemme huomenna vielä toisen varalle. Toivotaan, että saamme nuo käymättömät vaihdettua johonkin muuhun tavaraan.

Sopivaa vesimittarin anturia ei ole missään. Ehkä joskus jostain muualta. Tyydymme siis toistaiseksi arviolaskelmiin veden määrästä.

SPOTia ei ole vielä löytynyt. Useimmissa liikkeissä ei ole edes aavistustakaan, mistä laitteesta on kysymys. Vielä yksi, vasta maanantaiaina avoinna oleva vene-elektroniikkaliike on kokeilematta. Jos siellä ei tärppää, teemme nettitilauksen Saksaan SVB:lle ja alamme odotella jännityksellä, millaisella toimitusajalla ja mahdollisilla tulli- ja muilla hässäköillä saamme sen käsiimme.

Tarkoituksenamme on teettää keulapurjeasetuksillemme muutoksia. Vaihdamme genoalle uuden Profurl-rullalaitteen ja siirrämme sen takaisin pukspröötin kärkeen. Fokalle asennetaan nykyinen genoan rullalaite ja se siirretään keulaan päin. Maanantaiaamuna klo 9 – 10 pitäisi tekijän tulla Nereidiin katsomaan tilanne ja tekemään tarjous.

Kari irrotti ohjauksen hydrauliikkalaitteen ja kiikutamme sen Simo Winterille katsottavaksi alkuviikosta. Toivottavasti selviää, mikä ihme sitä oikein vaivaa.

Tässä sitä nyt lillutaan poijussa ainakin ensi torstaihin asti, otetaan elämä Karibia-rennosti ja katsotaan, miten hoidettavat asiat etenevät.