St. Kitts and Nevis – St. Barts /26.3. – 4.4.2019

Jolly Harbourin erinomainen dingilaituri. Vertaa...

Kello kuusi aamulla nostimme purjeet ja suuntasimme kohti Neviksen Charlestownia. Tuuli oli sivumyötäinen (tuulikulma 120 astetta) ja painelimme hyvää vahtia korkeissa, todellisissa Atlantin aalloissa. Parhaimmillaan vauhti surffissa oli 10,4  solmua. Heti alkumatkasta nappasi kala kiinni vieheeseen, mutta pääsi karkuun. Iso se ei ollut. Nevistä lähestyessämme kela surrasi taas ja nyt siiman päässä olikin melkoinen vonkale. Se pisti vastaan toden teolla ja loikki korkealle ilmaan.

Kapteeni kertoo: Veneen nopeus oli noin 7 kn. Laitoin kelan jarrua tiukemmalle, pudotimme fokan alas, siltikin menimme 5 solmua. Tässä välissä kala pääsi syöksymään sivuaaltoon, kela valitti ja lopulta se onnistui saamaan siiman poikki ja paineli tiehensä mukanaan kallis viehe. Vieheen menettäminen harmitti enemmän kuin kalan. Hankin sen Madeiralta tosi kalastajien vihjeen perusteella. Samanlaista ei ole vielä löytynyt. Harmistuksesta selvittyäni vaihdoin kelaan uuden, 40 kg siiman, jotta ainakin viehe jäisi siiman päähän.

Neviksen korkein huippu on yli kilometrin korkuinen ja se näkyi jo kauas merelle. Saaren suojanpuolen rannalla on pitkästi hiekkarantaa. Opaskirjan ohjeessa neuvotaan käyttämään poijuja mikäli mahdollista, ja onneksi löysimme vapaan. Vieressä oli toinenkin vapaa, johon juuri ennen meitä tullut vene yritti kiinnittyä huonolla menestyksellä. Yrittivät ja yrittivät, moneen kertaan. Viimein mies hyppäsi köysi kädessä veteen vaimon jäädessä ruoriin - todetakseen, että poiju oli rikki eikä siinä ollut laisinkaan kiinnitysköyttä. Joutuivat menemään ankkuriin

Meillä oli parempi onni ja kovasta (jopa 13 m/s) puuskaisesta tuulesta huolimatta onnistuimme jo toisella kerralla kiinnittymään. Luin myöhemmin plotterista ohjeistuksen, että ensin pitäisi mennä keltaiseen poijuun ja siirtyä siitä valkoiseen sen jälkeen, kun on käynyt tullissa ja Immigrationissa. Emme yhtään keltaista poijua nähneet koko aikana ja vaikka olisimmekin, emme takuulla olisi moista ohjetta noudattaneet. Matkaa kertyi Barbudalta 55,9 mailia.

Ankkurointialue ei ollut kovinkaan tasainen. Tuuli kävi Neviksellä ollessamme useimmiten lounaan, välillä jopa etelän puolelta ja swelliä oli enemmän kuin tarpeeksi. Eivät meitä myöskään ilahduttaneet tuhatta ja sataa ohi ajavien yhteysalusten aallotkaan.

...Charlestownin laituriin

Seuraavana aamuna jollailimme kaupunkiin hoitamaan kirjautumisvelvollisuuksia. Dingilaituri on kaikkien aikojen pohjanoteeraus! Hengenvaarallinen suorastaan, ja kaiken lisäksi minua taas heilutti keikkuvan yön jälkeen. Kieli keskellä suuta sain tasapainoilla kapeilla palkeilla. Laiturilla päivysteli usein pelikaani, joka vahtasi laiturin vieressä olevia pikkukaloja (joita myös miehet kalastelivat heittoverkoilla).

Jouduimme kyselemään opastusta viranomaisten tykö, omin voimin emme onnistuneet konttoria löytämään. Se on toisessa kerroksessa aivan lähellä rantaa, mutta opasteita sinne emme nähneet. Kavuttuamme yläkertaan Immigrationin ovesta ilmaantui naishenkilö kyselemään, olemmeko kirjautumassa sisään vai ulos. Hän otti passimme ja käski ottaa kannettavan esiin. Pitäisi täyttää ”oman turvallisuuden vuoksi” joku nettilomake. No eihän meillä kannettavaa tietenkään ollut mukana, tabletti kuitenkin. Virkailija kirjasi meidät sillä nettiin ja avasi lomakkeen, kehotti luomaan tunnukset ja vannotti muistamaan ne. Sitten hän jätti meidät täyttelemään plankettia. Vähän ihmettelin, kun täytettävää oli vain yksi sivu ja vain muutama tieto. Sitten odottelimme (keikkuvan huonokuntoisen pöydän ääressä seisoskellen, tuoleja ei ollut tarjolla).

Jonkin ajan kuluttua nainen palasi ja kyseli olimmeko valmiit.  Epäilin että emme, kun täytettävää oli ollut niin vähän. Siinä sitä sitten ihmeteltiin, välillä monen hengen voimalla, kun tablettimme ei millään suostunut käsittelemään lomaketta. Vihdoin viimein minut marssitettiin virkailijan kanssa pieneen huoneeseen, jossa kaksi muuta naishenkilöä askarteli papereiden kanssa. Virkailija tutki Barbudalta uloskirjautumislappuamme, venerekisteritodistusta ja kyseli tarkkaan, kellonaikoja myöten, milloin olemme menossa minnekin ja kauanko matka kestää… ihan kuin purjehtija sellaista voisi tietää!

Vihdoin viimein kaikki neljä sivua oli täytetty ja virkailija otti niistä tabletilla valokuvat vannottaen olemaan hävittämättä niitä. Ne pitäisi käydä näyttämässä, kun siirtyisimme St. Kittsille (12 mailin päähän!).

Vielä piti käydä satamakonttorin huoneessa täyttämässä vielä yksi lomake. Ja tietysti maksaa – 125 EC. Tullikonttorille maksoimme jo 40 EC. Ei ollut halpa paikka. (Saman verran piti maksaa, käytti poijua tai ei.) Tunti tässä touhussa meni.

Kaupunki näyttää oikein mukavalta ja siistiltä. Talot ovat matalia, useimmat hyvässä - ja värikkäässä – maalissa ja varsin koristeellisiakin. Vanhassa kaupungissa kun ollaan, kadut ovat varsin kapeita ja jalkakäytävät sen mukaan kapeita ja välillä olemattomiakin.

Puisto Charlestownin pääkadun varressa

Pääkadun varrella on aivan kohtuullinen ruokakauppa, pieni tosin. Vaate-, kenkä- ja kiinalaisia kauppoja riittää. Pankkiautomaattien kanssa olimme saada harmaita hiuksia. Kahdesta ensimmäisestä automaatista emme saaneet rahaa, vain ilmoituksen, että ”card is retired”. Mietimme jo, että joudummeko käymään pankin konttorissa vaihtamassa euroja paikalliseen rahaan. Onneksi kolmas automaatti, vähän sivumpana, oli armollinen ja kelpuutti korttimme.

Charlestown

Heti ensimmäisenä aamuna rantaan tullessamme meitä vastaan tuli taksikuski (Sam), joka tarjosi palveluksiaan. Sovimme kiertoajelusta saaren ympäri seuraavaksi aamuksi. Mukava reissu meillä olikin. Kiersimme saarta myötäpäivään. Heti kaupungin ulkopuolella ohitimme valtavan, hienon ja kalliin näköisen ”Resortin”, jossa kuulemma on 600 työntekijää. Tien varressa on valtavat parkkipaikat heidän autoilleen.

Myöhemmin ohitimme alueen, jolla on ainakin viisi tai kuusi suurta keskeneräistä rakennusta. Joku hotelli siihen oli ollut tulossa, mutta oli ilmennyt ”problems”.

Näkymä erään kirkon pihalta

Kävimme katsomassa useampaakin kirkkoa. Historallisesti mielenkiintoinen oli The Cottle Church (1824), - tarkemmin sanottuna sen raunio - joka oli ensimmäinen karibialainen anglikaaninen kirkko, jota käyttivät mustat ja valkoiset yhdessä. Sen rakennutti plantaasinomistaja Thomas Cottle.

Nisbet Plantationilta

Nisbet Plantatiion, St. Kitts ja Nevisin lippu

Pysähdyimme Nisbet Plantationilla, jonka omisti kuuluisan brittiläisen merisankari Nelsonin leski. Uskomattoman hieno rakennus ja ympäristö, hotellina tämäkin nykyään.

Perinnekylästä

Perinnekylässä (10 EC / nenä) kuuntelimme tomeran museotädin (emme päässeet taloja katsomaan ennen hänen ”esitelmäänsä”) kertomusta orjuusajasta ja asuinolosuhteista orjuuden päättymisen jälkeen. Kyseisellä paikalla oli aikoinaan sekä puuvilla – että sokeriruokoviljelmiä. Nyt sinne on rakennettu entisten orjien asumuksia. Alkuperäset, puusta kun olivat, ovat hurrikaanit tuhonneet. Ensimmäiset olivat vain muutaman neliömetrin kokoisia ja niitä siirrettiin paikasta toiseen tukkien päällä hinaamalla, sen mukaan missä kulloinkin sattui töitä olemaan. Aikojen kuluessa ja varallisuuden karttuessa rakennuksiin tehtiin lisäosia ja taloista rakennettiin suurempia.

Suomalainen kesämökki?

Meidän piti kierroksemme jälkeen käydä vielä kertomassa tädeille kommenttimme paikasta ja tekemään merkintä vieraskirjaan. Heitä nauratti kovasti kun kerroimme, että monet mökit muistuttivat kovasti suomalaisia 50 – 60-luvulla rakennettuja pikku kesämökkejä.

Golden Rock vehmautta

Golden Rock Inn sijaitsee vuoren rinteellä vehmaassa ympäristössä. Alempana kaikki näyttä rutikuivalta, monet pensaat lehdettömiä ja maa keltaiselta ja ruskealta. Täällä oli niin vehmasta niin vehmasta. Kaunis paikka! Muutamalla muullakin hotellialueella piipahdimme. Hienon ja kalliin näköistä – ja autiota. Asiakkaita ei juurikaan näkynyt missään.

Mielenkiintoinen yksityiskohta matkan varrelta: Erään kylän rinteelle oli rakennettu pieniä taloja, oikein somia. Osa oli vielä asumattomia. Sam kertoi, että sellaisen voi ostaa 18.000 US dollarilla. Siitä jotenkin juttu siirtyi asukaslukuun ja sitten siihen, miten maan kansalaisuuden saa. Helppoa: 150 US dollaria tiskiin ja olet ST. Kitts ja Nevisin kansalainen!

Olutvarastomme oli käynyt niukaksi ja pyysimme Samia käyttämään meitä isossa supermarketissa. Halusimme saada tölkkiolutta. Hyvä supermarket löytyikin ja keräsimme kaikenlaista ruokatarviketta, mutta tölkkiolut-, samoin kuin muukin olutvalikoima oli ällistyttävän niukka. Jäi ostamatta, kuten myös seuraavasta supermarketista.

Vielä viime metreillä näimme asian, joka huvitti meitä kovasti. Valtavan suuri hautausmaa, vain parinkymmenen senttimetrin korkuinen aidantapainen ympärillään, oli aivan tien vieressä. Mitään vihreää ei siellä ollut eikä tulisi olemaankaan, sillä aasit ja vuohet laidunsivat siellä kaikessa rauhassa!

Olimme oikein tyytyväisiä kiertoajeluumme eikä hintakaan ollut paha, 210 EC lähes neljän tunnin reissusta.

Juutalaiselta hautausmaalta

Kylällä kävelimme monena päivänä. Kävimme tutustumassa raunioituneeseen Fort Charles-linnakkeeseen ja pistäydyimme vanhalla juutalaisella hautausmaalla. (Joskus aikoinaan noin 25 % Neviksen asukkaista oli juutalaisia.) Kymmenkunta hautaa on vielä jäljellä. Ihmettelimme kovasti hautapaasien päällä olevia pikkukiviä, kunnes löysimme selityksen hautausmaan luona olevasta kyltistä. Kun kävijä jättää kiven hautapaadelle, hän ilmoittaa hengille käyneensä paikalla.

Parin yön keikutuksen jälkeen meille riitti. Kävimme aamupäivällä ruokaostoksilla ja suuntasimme (sillä hetkellä) lähes pläkässä kohti ST: Kittsiä. Tuuli virisi pian - etelästä! – ja lepsuttelimme hiljaksiin ensin kuusi mailia White House Bayn ankkuripaikan edustalle. Swellin takia paikka ei näyttänyt mukavalta. Jatkoimme matkaa St. Kittsin pääkaupungin Basseterren edustalle. Swelliä sielläkin. Yritin ottaa yhteyden VHF:llä Bassetarren marinaan, mutta en saanut vastausta. Viimein soitin sinne, kuullakseni ettei meille olisi tilaa. Päätimme luovia takaisin Charlestowniin. 24 mailin purjehduspäivä meille tuli. Sama poiju oli vielä vapaana ja kiinnityimme siihen.

Harmillinen takaisku seurasi reissustamme: Digicelin mobiilidata lakkasi toimimasta! Se oli toiminut aivan moitteettomasti aiemmin. Kävimme seuraavana aamuna Digicelin myymälässä ja selitys oli se, että kun kävimme Kittsillä niin ei toimi enää. Piti ostaa uuis kortti ja ladata siihen dataa. Tämä touhu tuntuu aivan uskomattomalta!

Kävimme kirjautumassa ulos maasta ja se kävikin tällä kertaa melko kivuttomasti, Vain kaksi konttoria käytävänä.

Vielä viimeinen kiusa tällä ankkuripaikalla: ohi ajava alus teki niin isot aallot, että viinilasi tipahti kaapista lattialle ja meni rikki! Harmittaa siksi, kun lasimme ovat Iittalan Vernaa eikä niitä enää valmisteta ainakaan sinisenä, jos lie enää ollenkaan.

Kalaruokaa tiedossa!

Suuntasimme Neetin keulan kohti St.Bartsia aamulla anivarhain. Matkaa oli edessä viitisenkymmentä mailia. Aamu oli tyyni ja pari tuntia jouduimme moottoripurjehtimaan. Sitten tuuli heräsi ja samaan aikaan saimme kalan! 4,2 kiloinen, 95 cm pitkä dorado nappasi kiinni ja tällä kertaa se saatiin ylöskin. Tuuli reipastui ja varsin korkeissa aalloissa taas kerran teimme matkaa.

Ankkuroimme Gustavian edustalle lukuisien muiden veneiden joukkoon. Saimme sopivan hajuraon naapureihin toisella yrityksellä. Harmittavan kuoppainen tämäkin ankkuripaikka oli ja taas kerran piittaamattomat moottoriveneet pahensivat tilannetta.

Vuonna 1784 Ranska antoi St. Bartsin (tai Barth tai Barthelemy) Ruotsille vaihtokauppana Gothenburgin (Göteborg) vapaasatamaoikeuksista. Vuonna 1878 Ruotsi myi Bartsin takaisin Ranskalle, jolle se kuuluu edelleenkin. Jäänteenä Ruotsin ajoilta on muun muassa Gustavian ruutukaava ja ruotsinkielisiä paikannimiä. Monessa kadunkulmassa on edelleenkin katukilpi myös ruotsiksi.

Kirjautuminen oli varsin vaivaton, itsepalveluna tietokoneella. Mitään meidän papereita ei haluttu nähdä ja maksu hoidettaisiin pois lähtiessä. Ei siis tarvinnut arvailla, montako päivää viipyisimme.

Dingeille on useita hyviä laitureita kiinnitysrenkaineen pitkin kaupungin rantoja. Satamakonttorin luona olevalta laiturilta tarvitsee mennä vain kadun yli päästäkseen oikein hyvään ja monipuoliseen ruokakauppaan.

Sähkökaappi laiturilla

Kävimme Orangella yrittämässä ladata lisää dataa SIMmillemme, ei onnistunut, kun puhelinnumeroa ei ollut tiedossa. Palasimme iltapäivällä uudelleen ja sitten saammekin taas surffailla Neetissäkin. Venetarvikelliikkeestä ostimme uuden poijuhakaamme uuden ankannkokan (Handy Duck). Entinen on jo kulunut ja sen irrottaminen on joskus melko hankalaa.

Gustavia

Kaupungissa on vaatekauppa toisensa vieressä, samoin koruja, laukkuja, kenkiä… Hintoja ei ole näyteikkunoissa näkyvissä. Vuitton, Cucci, Prada, Hermes – emme rohjenneet mennä edes niiden vieressä oleviin liikkeisiin muutaman kympin vaatteissamme ja reppuinemme. Sentään löysimme muutaman ”tavallisen” turistikaupan ja teimme vähän ostoksia. Kadut ovat kapeita ja autoliikennettä melko vähän. Kaupungin yleisilme on vauras ja siisti.

Gustavia, anglikaaninen kirkko

Kävimme postissa laittamassa Suomeen muutaman postikortin ja pikku paketin lapsille. Kyllä kesti! Onneksi edessämme jonotteli nuori koira emäntineen. Koiran touhuja seuratessa aika kului edes jotenkuten.

Istuskellessamme pääkadun varren ravintolassa viereemme tuli pariskunta, joista voi heti päätellä, että he olivat purjehtijoita. Pöytään kaivettiin ensimmäisenä muovinen eväsrasia, jonka sisällä oli kännykät. Siitä saimme jutun juurta ja rupattelimme pitkään. Pariskunta on kotoisin Hollannista ja nyt paluumatkalla kymmenen vuoden pallonkiertoreissultaan. Olemme ilmeisesti juuri samoihin aikoihin lähdössä St Martinilta kohti Bermudaa. Vaihdoimme käyntikortteja. Luultavasti vielä tapaamme.

Tämän Fruit de Mer-veneen kapteenin kanssa meillä oli hyvä näköyhteys ravintolaan sisälle. Repesimme molemmat täysin, kun seurasimme naapuripöydän tapahtumia: Asiakas oli saanut ruokalistan ja kyseli meitäkin räväkästi palvelleelta tarjoilijalta kanahampurilaisesta: ”Is it good?”. Tarjoilija vasta: ”En pidä siitä.”. Höröttelimme ääneen ja ehkä tarjoilijatarkin sen huomasi. Seurasi lieventäviä selityksiä makuasioista ja selitystä ruokalistan muusta tarjonnasta.

"Simpukkaranta"

Olimme kävelyretkellämme matkalla simpukkarannalle (kirjan mukaan valtavasti simpukankuoria), mutta päädyimmekin kapuamaan Fort Carl-kukkulalle, jossa on aikanaan ollut linnoitus. Aivan upeat näköalat Gustaviaan!

Uloskirjautuminen suoritettiin taas itsepalveluna. Käynti Bartsilla maksoi meille 29 €.

Seuraavana aamuna siirryimme osan matkaa purjein hissutellen, loppumatkan koneella vastatuuleen 2,7 mailin päähän Anse de Columbierin ankkuripaikkaan. Poijuja oli paljon ja useita vapaanakin. Kilpikonnia, suuria ja pienempiä kelluskeli veneiden ympärillä. Juttelin niille ja tuntui, että niiden piti tulla lähemmäksi kuuntelemaan… ja sitten kyllästytti – ja sukellus.

Tässä vielä airot kunnossa. Koko ranta lahdella oli yhtä kuivaa. Lahden perukassa hiekkaranta. 

Kari souteli dingillä rannan lähellä olevalle poijulle ja kävi snorklaamassa. Värikkäitä ja isojakin kaloja näkyi, mutta ei hirveän paljoa. Kun Kari läksi soutamaan takaisin, toisen airon kiinnitys irtosi yks’kaks liimauksistaan! (Toinen oli irronnut jo Ste. Annessa ja koko airohässäkkä hankaimineen katosi ja jouduimme ostamaan uuden.) Tuuli ja aallokko painoivat merelle päin eikä mukana tietenkään ollut perämoottorin turvakatkaisinta.

Kari sai meloa tosissaan vastatuuleen virran, aaltojen ja tuulen viedessä dingiä koko ajan kauemmaksi Neetistä. Vihdoin viimein dingi oli niin lähellä, että Kari yletti veteen heittämääni köyteen. Jälkeenpäin Kari hoksasi, että olisihan kumpparissa ollut narunpätkä, jota oli käyttänyt kiinnittääkseni repun veneeseen ympärimenon varalta. Sitä käyttäen koneenkin olisi voinut käynnistää – mitta eihän sitä sellaisessa ”hätä”tilaneessa hoksannut.

Ajattelimme tehdä reklamaation airojen kiinnityksestä. Näissä olosuhteissa voi olla aika vaarallista, jos moottori sippaa eikä veneellä pysty soutamaan lainkaan. Etsimme netistä dingin (Grand) myynyttä yritystä. Lopettanut. Maahantuojaakaan emme onnistuneet löytämään. Ulkomaille emme viitsi ruveta reklamoimaan. Harmitti todella paljon. Olimme valinneet Grandin nimenomaan, koska se oli saanut testeissä parhaat arvosanat soutuominaisuuksistaan. Lisäksi sen suojapussikin hajosi välittömästi. Asiasta kävimme henkilökohtaisesti reklamoimassa liikkeessä. Myyjää ei voinut vähempää kiinnostaa. Tein itse uuden. Tuntuu, että meidän kohtalomme ovat maanantaikappaleet.

Yhden Anse-de-Colombier- yön jälkeen seilasimme – taas reippaassa Atlantin taka-aallossa – 24,4 mailia St Martinin Marigotin ankkurilahdelle. Hurrikaani Irma oli kohdellut St. Martinia pahoin ja se näkyi jo mereltä käsin. Sinisiä suojapressuja oli vieläkin, yli puolentoista vuoden kuluttua näkyvissä. Saaren länsinurkalla säikähdys: Navionicsin mukaan vettä olisi pitänyt olla alla yli viisi metriä, mutta mittari näytti vain 2,5. Äkkiä suuntaa rannasta ulospäin! Olisikohan Irma myllännyt meren pohjaa?

Veneitä laajalla ankkurialueella oli melko paljon, mutta hyvin löysimme neljän metrin syvyydestä paikan Neetillekin. Tuulta oli reippaasti ja meri melko kuoppainen. Yhden huonosti nukutun yön jälkeen siirsimme Neetin lähemmäs rantaa. Siitä enemmän seuraavassa jaksossa.