Barbuda / 22. – 26.3.2019

Barracuda! Tämän saaliin jälkeen Kapteeni ei halunnut käydä uimassa ilman uikkareita!

Saimme mukavan 37,3 mailin purjehduksen Barbudalle. Ensin täysin takatuulessa omia jälkiä pitkin riutan ja Antiguan välissä pelkällä isopurjeella, sitten mukavassa sivutuulessa ison ja genoan voimin 6 – 8 sekuntimetrin tuulessa. Taas oikein miellyttävää matkantekoa! Vesi tällä välillä oli todella matalaa, enimmillään reilut 30 metriä! Vieheenkin Kari viritti Neetin perään Pari kertaa tuli pelkkää sargassolevää, mutta sitten nappasi ihan oikea kala. Tiukasti se pisti vastaan, rullasimme genoan kasaan ja Kari väsytti sitä aikansa. Saimme kuin saimmekin sen ylös, mutta mikä pettymys! Se oli barracuda – karmeine hampaineen. Päästimme sen onnellisessa Stroh-pöllyssä (kalat tainnutamme Stroh-viinalla) takaisin vapauteen. Toivottavasti se selvisi hengissä.

Barbuda kuuluu osana Antigua and Barbuda-valtioon. Barbudan asukkaat olivat alun perin Codrington-perheen saarelle tuomia orjia. Perhe osti saaren Englannilta 1685 yhdellä lihavalla lampaalla. Asukkaita ennen syksyn 2017 Irma-hurrikaania saarella oli noin 2000, nyt 1100 on palannut Antigualta evakosta.

Vasemmalla häämöttävän hotellin ja oikealla näkyvän pusikkoisen niemen välistä on Irma hävittänyt hiekkakannaksen.

Kymmenkunta venettä oli ankkurissa piiiiiiiiitkän hiekkarannan edustalla ja mekin löysimme itsellemme sopivan paikan laskea ankkuri vajaaseen 4-metriseen veteen. Maisema kummastutti minua kovasti. Ympäristö ei mitenkään täsmännyt karttojen kanssa. Ei sitten millään. Päättelin - aivan oikein – että hurrikaani oli tehnyt tuhojaan ja rikkonut Codrington laguunin ja meren välistä kannasta pitkän matkaa.

Hiekkarantaa riittää edelleen pitkästi ankkurointialueen edessä ja Irman tekemän aukon jälkeen sitä jatkuu. Hotelli-poloisen Irma on pahoinpidellyt pahasti ja jättänyt tekemänsä aukon ”väärälle” puolelle pahasti eristyksiin. Netin mukaan se on pysyvästi suljettu.

Maininki ei ole ollut häiritsevää, mutta jyrkähköön hiekkarantaan se lyö kuitenkin aika korkealla. Kävimme ajelemassa pitkin rantaa etsimässä rantautumispaikkaa, mutta emme viitsineet ottaa riskiä dingistä putoamisesta/dingin kaatumisesta ja jätimme hiekkarantakävelyt väliin. Sen verran aallot pöllyttävät hiekkaa, että vesi ei ole kirkasta, vaikka onkin kauniin turkoosia. Edes ankkuria alle neljässä metrissä ei erota.

Aiemmin saaren ainoaan kylään Codringtoniin mentiin siten, että ajettiin dingillä kannakselle. vedettiin dingi sen yli ja ajettiin sitten kylille – tai tilattiin vesitaksi noutamaan. Nyt kylälle pääsee dingillä. Tosin matka on melko pitkä. Kannaksen jätteet ovat matalana särkkänä pitkälle, joten ensin pitää ajaa pitkälle sivuun. Sitten laguuunimatkaakin on aika pitkästi. Ajoimme kylille noin kahdeksan sekuntimetrin tuulessa, joka laguunissa oli täysin vastainen. Aalto oli tosi lyhyttä ja terävää, sellaista järviaaltoa, jota emme näillä vesillä ole kokeneetkaan. Märkiä olimme päästyämme rantaan.

Jolly Harbourissa olimme jollailleet pitkän matkan kylille, toisinaan jopa kaksi kertaa päivässä, joten polttoainetankki oli hädin tuskin puolillaan. Piti siis saada täydennystä. Rantaan ajoi juuri paikallinen venetaksi John, kyydissään kaksi veneilijää. Kysyimme häneltä, mistä saisimme bensaa Hän pyysi meidät rannalle parkkeeratun autonsa kyytiin ja sanoi vievänsä ensin asiakkaansa pyörävuokraamoon. Sitten hakisimme meille bensaa.

Se ensimmäinen - tai toinen - saaren ravintoloista.

Saimmekin oikein kunnon sight-seeing-ajelun. Ensin pyörävuokraamoon pohjoiseen päin, sitten hänen talolleen, josta haettiin polttoainekanistereita. Seuraavana olikin vuorossa bensa-asema. Siellä John kysyi, oliko meillä kiire, hänen pitäisi käydä hoitamassa joku ”kymmenen minuutin” asia jossain lähistöllä. Ajelimme siis etelään päin. Pehmoisen hiekkatien päässä rannalla on hänen omistamansa ravintola, jonka hoitajaa hän meni jututtamaan.

Ravintola on hienon hiekkarannan reunalla. Sitäkin hurrikaani oli kohdellut kovakouraisesti ja suurin osa katosta on vieläkin pressua. Meille jäi hyvin aikaa kuljeskella rannalla ja ihmetellä sen pintaa pitkin kiemurtelevia erikoisia kasveja.

Paluumatkalla pysähdyimme vielä muutaman kerran. Kuskimme poistui autosta, kävi juttelemassa jonkun kanssa ja matka jatkui taas. Ei se meitä harmittanut, pääsimmehän katsomaan saarta vähän enemmän. Itse olisimme käveleskelleet vain kylällä.

Näkymät olivat aika murheellisia. Iso osa palmuista on katkennut, pensaat irronneet juurineen tai edelleenkin lehdettöminä. Kuulemma 90 prosenttia rakennuksista on tuhoutunut – mitä tuhoutuminen nyt sitten tarkoittaakaan. Taloja on täysin raunioina tai seinät pystyssä, mutta katto, ikkunat ja ovet puuttuvat ja pelkät seinät ovat jäljellä. Jotkin onnekkaat ovat menettäneet vain kattonsa ja joko sitä korvaa pressu ja parhaassa tapauksessa peittää jopa uusi katto. Uusia taloja on pystytetty jo aika paljon. Näytti kyllä siltä, että osa rakennustyömaista on jäänyt pysyvästi kesken. Seinät ovat pystyssä, mutta kaikki muu puuttuu ja koko rakennustyömaa on alkanut heinittyä.

Jotain avustusta tänne on saatu jälleenrakennukseen, mutta kuskimme mukaan osan avustusrahoista valtio on pitänyt itsellään. Rannalla on muutama avustusjärjestön suuri teltta, toinen ruoka-apua ja toisen tarkoitus ei meille selvinnyt. Uudet, hienot koulurakennukset ovat vielä keskeneräiset. 

Lammaslaumoja kulki pitkin tienvarsia ja loikki huolettomasti tiellä autojen edessä. Aaseja on saarella paljon – Johnin mukaan enemmän kuin asukkaita. Ne olivat vaistonneet hurrikaanin tulon ja menneet luoliin suojaan, kertoi John. Asukkaat jäivät saarelle ja läksivät sieltä Antigualle evakkoon vasta hurrikaanin mentyä ohi.

Johnin palautettua meidät rannalle reilun tunnin reissun jälkeen (30 EC) kävimme kävelemässä kylällä. Ruokakauppaa ei osunut kohdalle, vaikka vastaan tulleiden veneilijöiden mukaan sellainen jossain on. Emme sitä kyllä tarvinneetkaan. Ravintolaa (Johnin mukaan sitä saaren toista, toinen on se siellä hiekkarannalla) etsimme pitkään ja hartaasti. Löytyihän se viimein, mutta ei sieltä saanut olutta. Tyydyimme siis nauttimaan oman repun limsatarjonnasta.

Seuraavan päivän vietimme veneessä. Tuuli oli melko rivakkaa ja aaltoa laguunissa näytti olevan vielä enemmän kuin edellispäivänä, joten emme viitsineet lähteä kastumaan. Kari teki huoltohommia, muun muassa irrotteli ja laittoi paikalleen turkkilevyt, joista jotkut olivat alkaneet vähän natista. Minä kirjoittelin blogia ja testasin – vihdoin viimein - Azoreilta ostetun ”ompelukoneen”. Toimii! Yritin kutsua VHF:llä Johnia ja toista paikallista venetaksia varataksemme seuraavaksi päiväksi fregattilinturetken ja kyydin tulliin. Ehkä herrat viettivät sunnuntaivapaata, sillä kukaan ei vastannut. Ihan piti testata käsi-VHF:llä, toimiiko kiinteä laite.

Maanantaiaamuna jatkoin VHF-huhuilua, turhaan. Laitoin toiselle venetaksille tekstiviestin, ei vastausta. Viimein yhdentoista maissa John vastasi ja lupasi lähettää kuskin noin tunnin kuluttua meitä noutamaan. Söimme hätäisen kaurapuurolounaan ja aloimme odottaa. Saimmekin odotella pitkään, sillä ketään ei tullut. Yli kahden tunnin kuluttua John otti meihin VHF-yhteyden ja kyseli, missä olemme. Kuski ei ollut löytänyt meitä.  (Olin kyllä selittänyt tarkkaan, missä olemme – eikä täällä nyt näitä vaihtoehtojakaan paljon ole. Lisäksi olimme koko ajan vahtineet, että milloin kyyti tulee. Kukaan ei ollut käynyt meitä etsimässä.) Ja selitin uudelleen. Sitten yhteys katkesi. Odottelin aikani ja kutsuin uudelleen. No nyt John lupasi itse tulla meidät hakemaan ja tulikin. Kun kerroimme, että olimme olleet tässä koko ajan, hän selitti kovasti, että hänen kuskinsa on valehtelija. Minkäänlaista anteeksipyyntöä emme kyllä saaneet.

Johnilla oli valkoinen huivi kasvoillaan junarosvotyyliin. Pohdimme, oliko hän ollut viihteellä ja haiskahti vai tappelussa ja naama rikki. Tiedä häntä..

Meitä jo vähän hermostutti, sillä kello oli jo yli kolmen ja meidän piti päästä tulliin kirjautumaan ulos Antigua-Barbudalta. John ajelutti meidät tullimiehen talolle ja onneksi mies oli kotona. Sitten tullimies ajoi uudella hienolla maasturillaan muutaman kymmenen metrin päähän tullirakennukselle ja me Johnin kyydissä perässä.

Kari naureskeli jälkeenpäin, että ihan samalta konttorilla näytti kuin 13 vuotta sitten. Nurkassa kasa pahvilaatikoita täynnä papereita. Tullimies oli vaihtunut, tämä nykyinen oli todella ystävällinen, toisin kuin edeltäjänsä. Selvisimme yhden lomakkeen täyttämisellä. Immigrationia ei saarella (ainakaan nyt) ollut, mutta se ei kuulemma haitannut. 

Ehdimme vielä käydä ajelulla fregattilintujen suojelualueella. Laguunissa oli melkoinen aallokko, mutta emme silti kastuneet laisinkaan. Nämä täkäläiset osaavat tehdä veneensä näihin olosuhteisiin sopiviksi!

Onkohan Walt Disney ottanut näistä tipuista mallia Aku Ankalle?

Oikealla poikanen ja emo hellästi vierekkäin

Pesintä näyttää onnistuneen hyvin. Paljon poikasia!

John kertoi, että linnut olivat vaistonneet Irman tulon ja lähteneet pois, joten yhdyskunta on edelleen voimissaan. Tosin mangrovet olivat kärsineet pahasti ja näyttivät edelleenkin kärsineiltä. Pesintä oli kuitenkin onnistunut ja lintuja poikasineen oli todella paljon. Aikuiset ovat komeita ja poikaset niin hellyttäviä.

Ehdimme vielä ennen illan pimentymistä nostaa perämoottorin pois dingin perästä, nostaa dingin kannelle ja laittaa Neetin muutenkin lähtökuntoon. Lähtisimme aamulla auringonnousun aikaan kohti Nevistä.