Palmeira/ Ilha do Sal - > Mindelo

Heti saatuamme ankkurin alas ajoi viereemme paikallinen vene, joka tuli tarjoamaan palveluksiaan: vettä, polttoainetta, autokuljetuksia tai mitä ikinä sitten tarvitsisimmekaan. Kerroimme, ettemme nyt tarvinneet mitään.

Ankkuripaikka on erittäin suojainen. Tuuli käy saaren yli koillisesta eikä aaltoa tai maininkia ollut koko ankkurointiaikanamme laisinkaan. Myöskään ohiajavaa moottoriveneliikennettä ei juurikaan ollut, joten paikka oli oikein miellyttävä.

Vierasveneistä enemmistö näytti olevan ranskalaisia ja saksalaisia. Pohjoismaalaisista edustettuna näytti olevan vain Neeti.

Kilistelimme onnistuneen legin kunniaksi puolen litran kuohuviinipullollisen verran.Tein ensi töikseni lettutaikinan muhimaan. Letut pitkän legin päätteeksi on ”perinne”. Barbadokselle tullessamme 2005 paistoin heti ensimmäisenä lettuja.

Sitten alkoivat siivouspuuhat.. Laittelimme tavaroita taas ”ranta-asetuksiin”.

Kari pumppasi kumiveneen ja minä paistoin sekä suolaisia (kinkkua ja juustoa) että makeita lettuja. Hillo oli valitettavasti päässyt homehtumaan – miten olinkin onnistunut löytämään säilöntäaineetonta hilloa! Onneksi varastossa oli kuitenkin säilykemarjoja jotka ajoivat melkein saman asian.

Pujottelimme ankkuroituneiden ja mooringeihin kiinnitettyjen veneiden välistä rantaan. Yritimme ensin kiinnittyä laituriin, johon viime käynnillämme huviveneilijöiden dingitkin olivat hyvin sopineet. Nyt siinä oli ja koko ajan tuli lisää kalastusveneitä. Kapusin reppuineni ja roskapusseineni laiturille ja Kari läksi etsimään rantautumispaikkaa.

Loppujen lopuksi ei auttanut muu kuin ajaa hiekkarannalle. Hetkessä paikalle pölähti neljä 8 – 10-vuotiasta pikkupoikaa ”auttamaan” rantautumisessa. Ei auttanut, vaikka kuinka yritimme sanoa, että emme tarvitse apua, aina oli jossain kohdassa dingiä avuliaita pikku käsiä vetämässä sitä rantaan. Loppujen lopuksi pari nassikkaa lähti jahtaamaan seuraavia tulijoita. Dingi saatiin vedetyksi nousuvedeltä turvaan ylös rantaan ja me maksoimme kahdelle jäljelle jääneelle 50 (euro)senttiä/nenä. Sama toistui joka kerta rantaan tullessamme ja sieltä lähtiessämme. (Miksiköhän nappulat eivät olleet koulussa?)

Vuorovesi on täällä vajaan 0,4 – 0,8 metriä. Koska hiekkaranta on loiva, venettä joutuu alaveden aikana raahaamaan melko pitkälle suojaan nousuvedeltä. Olimme ostaneet Suomesta kanootin vetämiseen tarkoitetut pyörät, joista oli kovasti apua – sen jälkeen kun olimme saaneet ilmaa renkaisiin autokorjaamolta ja oppineet niksit. 8 hevosvoiman moottori painaa aika tavalla ja kuorman tasapainottelu renkaiden päällä ei aluksi tahtonut onnistua.

Kävelimme roskapusseinemme ranta”kadulla”, mutta emme nähneet missään jätepistettä. Kysyimme sitä rantamuurilla istuskelevalta naishenkilöltä. Sen sijaan että olisimme saaneet tiedon roskiksen sijainnista, hän huuteli paikalle nuoren pojan. Tämä otti roskamme kuljetettavakseen euron maksusta. Tähän meidän on taas totuteltava. Joudumme ostamaan palveluksia, joita emme oikeastaan tarvitse, vaan pystyisimme mainiosti hoitamaan asiat itse. No, tuleepahan tuettua tätä köyhää maata roposillamme.

Etsiskelimme aikamme satamakonttoria ja neuvoa kysyttyämme sen löysimmekin. Satamaoppaamme mukaan kirjautuminen vaatii monenlaista paperisotaa, mutta pääsimme aika vähällä. Täytimme miehistöluettelon ja näytimme venetodistuksen ja passimme. Venetodistus jäi konttorille, saisimme sen takaisiin ulos kirjautuessamme.

Asia oli siltä erää selvä, seuraavana päivänä kello 9.30 – 11 pitäisi käydä leimauttamassa passimme vastapäisen huoneen konttorissa, jonka sitten teimmekin. (Taas täytettiin yksi paperi veneestä ja yksi meistä kummastakin. Hinta viisi euroa. 12 vuotta sitten hinta oli yhden euron -  melkoinen hinnankorotus!)

Pankkiautomaattia ei Palmeirassa ole, mutta euroilla maksaminen onnistui. Kurssi on helppo: 100 escudoa = 1 €. Nostimme ensimmäisellä kerralla Espargosissa käydessämme 10 000 escudoa. Olipa rikas olo! Sen verran noudatimme varovaisuutta rahan käsittelyssä, että piilotin suurimman osan rahoista lompakkooni ja pidin käyttörahat pikkukukkarossa. Euroja ja escudoja käytetään täällä iloisesti sekaisin. Jommallakummalla valuutalla maksettaessa saattaa saada vaihtorahat joko escudoina tai euroina tai sekä että.

Rahasta vielä sen verran, että dollari ei täällä näytä oikein kelpaavan. Espargosissa (ilmeisesti) venekunta teki suuret ruokaostokset ja yritti maksaa dollareilla. Ei käynyt.

Viranomaisasiat hoidettuamme oli aikaa jo vähän silmäillä ympärillemmekin. Kylä on ihan yhtä vaatimattoman näköinen kuin 12 vuotta sittenkin. Kadut ovat noppakivin kivettyjä tai hiekkaa. Ainoa asfalttitie vie Espargoksen kylään ja lentokentälle. Talot ovat matalia, suurimmaksi osaksi yksikerroksisia. Joitakin kaksi- ja kolmikerroksisia rakennuksia on jäänyt ”vaiheeseen”. Osassa asunnoista asutaan, osa oli täysin kesken.

Pikkuruisia kauppoja on useita, samoin baareja tai ravintoloita. Niiden kalustuksessa ei ole turhia hienosteltu. Esimerkiksi suuret puiset kaapelikelat käyvät oikein mainiosti pöydistä ja höylätystä lankusta tehdyillä penkeillä kelpaa istuskella. Muoviset haalistuneet tuolit ovat enemmistönä tuolikannassa. Kaupoissa on vain niukasti tuoretuotteita. Säilykettä on jos jonkinlaista, samoin mehuja ja viinejä. Jäätelöä emme onnistuneet löytämään koko kylästä!

Kylän keskellä on rakennus, jossa on vesipiste. Miehet (huom. miehet!) roudaavat toinen toistaan kolhiintuneemmilla kottikärryillä vesikanistereita pitkin katuja.

Kauppaa käydään myös sataman liepeillä. Naiset kantavat päänsä päällä koreissa matkamuistoja ja käsivarsillaan huiveja. Kalaa myydään kalastajalaiturilla. Katujen varsille, varjon puolelle, naiset virittelevät omia kauppapaikkojaan. Tarjolla on hedelmä, lähinnä banaaneja, perunoita ja muita juureksia. Myös vaatetavaraa ja kenkiä on tarjolla. Pienet lapset ovat äitiensä mukana, näköjään koko päivänkin.

Koiria on kylässä paljon. Kaikki ovat varmaankin sukua toisilleen samanlaisina luppakorvineen ja hoikkine ruumiinrakenteineen. Ne kuljeskelevat kaduilla ja etsivät varjoisia paikkoja levähtääkseen – vaikka keskelle katuakin. Autoliikennettä ei juurikaan ole, joten kadulla voi mainiosti makoilla. Koirat eivät näytä olevan kovinkaan sosiaalisia. Ne touhuilevat omiaan välittämättä juurikaan ihmisistä. Ne eivät lähesty ihmisiä – ainakaan turisteja – puhumattakaan että liehakoisivat ihmisiä kuten meikäläiset koirat.

Varsinaista bussiliikennettä ei ole. Turistibusseja pölähtää kylään ehkä muutama päivässä. Muuten liikenne on taksien ja enemmän tai vähemmän kolhuisten ”aluger”-pikkubussien varassa. Alugereilla ei ole mitään aikatauluja. Ne ajelevat pitkin kylää, pysähtelevät välillä johonkin, toitottavat torveaan käveleville ja seisoskeleville ihmisille. Kun auto (noin 12 – 14 matkustajaa) on täynnä tai lähes täynnä, lähdetään matkaan. Noin viiden kilometrin matka Espargoksen kylään maksaa 50 escudoa (0,5 €) / nenä.

Taksia käytimme muutaman kerran käydessämme lentoasemalla, jonka kahvilassa oli hyvä WiFi – ainoa, jonka ylipäänsä onnistuimme löytämään. Blogia lähettäessäni huomasin, että jostain syystä kaikki SPOT- sijaintitietomme eivät jostain syystä olleet tallentuneet. Jatkossa täytyy pitää SPOT vielä pitempään päällä.

Ennen kyytiin nousemista kysyimme hinnan: kaksi euroa. Perillä kuski halusi kuitenkin kolme! Ensimmäisellä kerralla lentokentältä Espargokseen palatessamme hinta oli neljä euroa. Seuraavalla lentokenttäkeikalla kysyimme heti hinnan ja Kari maksoi jo ennen liikkeellelähtöä – nämä kyydit olivat kolme euroa!

Kävimme Espargosin kylässä kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla kävelimme halki paahteisen erämaan. Todella kuivaa! Pari naista tuli erämaasta kantaen päidensä päällä valkoisia säkkejä. Mitä lienevät roudannet ja mistä kaukaa?

Oli erikoista, että pari koulua oli matkan varrella eikä asutusta lähimaillakaan. Toisen koulun seinustalla varjossa istuskeli muutama nainen, joilla näytti olevan juomia ja joitain muutakin myytävää. Täällä ei mahda olla kouluruokailua…

Espargos on hiukan suurempi kuin Palmeira. Pankki, pankkiautomaatteja, kouluja, ruoka- ja vaatekauppoja, huoltoasemia ja ravintoloita on useita. Kalatori on kylän laidalla, siellä emme käyneet.

Vihannestori on pitkä pöytä katoksen alla. Neljä naista oli myymässä vihanneksia kärpäslaumojen pörrätessä ympärillä. Kaikilla oli suunnilleen sama valikoima vihanneksia ja hedelmiä. Tehdessämme kauppaa yhden naisen kanssa, toinen alkoi vieressä tyrkyttää meille perunoita. Karin osoittaessa lievää mielenkiintoa kyseisiä perunoita kohtaan, syntyi ilmiriita naisten välille. Sinne he jäivät huutamaan toisilleen, kun me maksettuamme jatkoimme matkaa. (Perunakauppoja ei syntynyt.)

Viime kerralla täällä ollessamme kävimme suuressa hallissa, jossa myytiin matkamuistoja. Ostimme sieltä puisen kauniin naisfiguurin. Nyt löysimme hallin vasta viimeisellä Espargos-käynnillämme ja valitettavasti kauppiaat olivat jo siltä päivältä laittaneet luukut kiinni. No, eipähän tullut tehdyksi turhia heräteostoksia.

Tämän hallin etsintään liittyi mielenkiintoinen havainto: ilmeisesti lukutaidottomuutta on täällä vielä aika paljon. Kävimme syömässä hamburgesa + chips-annokset (huom. hamburgesa ei ole hampurilainen vaan jauhelihapihvi!) ja kysyimme tarjoilijalta onko tämä kyseinen halli vielä olemassa. Pyysin tarjoilijaa kirjoittamaan paikan nimen lapulle, jotta osaisimme kysyä tietä sinne. Ja nyt se lukutaidottomuus: kun näytimme lappua torimyyjälle ja eräälle nuorehkolle miehelle, he vain puistelivat päätään. Takuulla siinä kylässä kaikki tietävät kaikki paikat, joten lukutaidottomuus on ainoa selitys.

Ja jotta elämämme ei olisi liian ruusuista, saimme vastaamme taas uuden haasteen. Olimme sopineet vakuutusyhtiömme kanssa, että vakuutuksen laajentaminen Karibialle hoituu pelkästään ilmoittamalla. Ennen Kanarialta lähtöämme Kari lähetti vakuutusyhtiöön sähköpostin ja soitti vielä perään. Silloin asiassa ei tuntunut olevan mitään ongelmaa.

Lentoasemalla sähköposteja purkaessamme meitä odottikin yllätys: vakuutusyhtiömme saksalainen päämies ei enää anna myöntää vakuutuksia Karibialle. Viestissä neuvottiin vain hankkimaan vakuutus kilpailevasta vakuutusyhtiöstä. Kauhea tilanne meille: jos olisimme tienneet asian aiemmin, olisimme jääneet Kanarialle hoitamaan asiaa. Täällä Kap Verdellä kun sähköpostikaan ei kulje kunnolla mobiilidatalla ja nettiä saa etsiskellä kissojen ja koirien kanssa.

Yhden yönseudun kiroiltuamme ja hermoiltuamme yritin soittaa vakuutusyhtiöön keskustellaksemme vielä asiasta. He olivat koulutuksessa, joten laitoin tekstiviestin, jossa pyysin kiireellistä yhteydenottoa. Heidän kunniakseen sanottakoon, että soitto tuli jo muutaman tunnin kuluttua. Lupasivat vielä selvittää asiaa. Mikäli emme todellakaan saisi vakuutusta heiltä, he auttaisivat vakuutuksen hankkimisessa kilpailevalta yhtiöltä. Olemme siis jumissa Kap Verdellä niin kauan kuin asia selviää.

Eikä tässä vielä kaikki: viimeisenä iltana Palmeirassa yhdeksän maissa, täysin pimeällä, Neetin ulkopuolelta alkoi kuulua vieno kuiskuttelu ”captain, captain”. Kömmimme katsomaan. Neetin vieressä veneessään seisoi mustaakin mustempi mies, joka selitti vuolaasti olevansa myymässä Kap Verdelaläisiä juomia ja ties mitä. Emme tahtoneet millään päästä hänestä eroon. Ihmettelimme kovasti myöhäistä kaupantekoajankohtaa.

Syy selvisi aamulla - niin ainakin oletamme. Olimme lähdössä rantaan (selvittämään sitä vakuutusaisaa) ja Kari irrotti kumiveneen vaijerilukon. Dingi lähtikin ajelehtimaan! Kiinnitysnarut oli nirhitty poikki! Ei muuta kuin silmälasit ja vaatteet pois ja perään!

Onneksi Kari on huolellisesti lukinnut moottorin, bensatankin ja itse dingin joka kerta. Nyt ainoaksi tappioksemme jäivät varvastossuni, jotka olivat kelvanneet rosvolle. Karin 47-numeroiset jäivät dingiin! (Varvastossut ovat olleet välttämättömät hiekkarannalla, jolla on rantamuurilla kasvavan puun siemenistä tavattoman teräviä okaita.)

Paha maku ja turvaton olo asiasta joka tapauksessa jäi. Ilomielin jätimme Palmeiran ja suuntasimme Neetin kokan kohti Mindelota. Olimme kirjautuneet ulos Palmeirasta jo torstaina (viikonlopun varalta, luullen elävämme perjantaita), joten pääsimme lähtemään noin jo kello yksi.

Matkaa oli edessä noin 120 mailia. Salin suojasta päästyämme virittelimme purjeet ja sitten sitä ketkuteltiinkin hiljaksensa välillä aika ärsyttävässä aallokossa yli vuorokausi. Tuuli oli enimmäkseen takaa 3 – 4 – 5 – 6 m/s, paras tuulikulma oli noin 120 astetta eikä vauhti päätä huimannut. Purjeita viriteltiin eri asetuksiin ilman mainittavampaa muutosta vauhdissa.

Pieni, yhden aterian kokoinen mahi-mahi tarttui vieheeseen. Paljon sitä isompia emme kaipaisikaan. Pienehkö kala on niin vaivatonta saada ylös eikä perkaaminenkaan saa aikaiseksi teurastamotunnelmaa (kuten se 9,5 kiloinen!).

Matkaa kertyi loppujen lopuksi 121 mailia ja aikaa kului 26,5 tuntia.

MIndelon satama oli kovasti muuttunut sitten viime näkemän. Uusi, 120-paikkainen marina näytti aika täydeltä, mutta saimme erinomaisen hyvän POIJUpaikan aivan kelluvaa rantakuppilaa vastapäätä. (Emme edes muista, milloin viimeksi olisimme olleet kiinni poijussa!) Täällä on fiksusti laitettu laitureiden tuulenpuolelle poijut ja suojanpuolella on mooringit.

Sataman venepaljous joutuu Barbadokselle 24.11. lähtevästä purjehduskisasta. 

Ilmoittauduttuamme marinan konttoriin nautimme oluet kelluvassa rantakuppilassa. Viranomaisille ilmoittautuminen olisi mahdollista vasta maanantaina.

Tuntui hillittömän hyvältä katsella sataman mastomerta ja kuunnella monikielistä puheensorinaa ympärillämme. Hetkiseksi unohdimme vakuutusmurheemme ja tartuimme käsillä olevan hetken tunnelmaan.

Nyt siis odottelemme vakuutusasioiden selviämistä, korjautamme genoan ja tutustumme uudistuneelta näyttävään Mindeloon.

Marina Mindelo