Köydet irrotettu!!

Tänään maanantaina 27.11.2017 klo 17:12 Suomen aikaan varakapteeni Arja irrotti Nereidin laiturista Kap Verdellä. Kapteeni Kari nosti purjeet ja otti kurssin kohti Karibiaa.

On tätä hetkeä odotettu! Suomi ja Vuosaaren venekerho jäi taakse elokuussa 2016, 1v 3kk sitten. Välillä seikkailijat pistäytyivät Portugalissa, Azoreilla, Kanarialla ja nyt viimeksi Kap Verdellä. Ja Suomessa pari kertaa, lentokoneella tosin.

Tavoitteena on Karibia ja ... Arvioitu saapumisaika on noin kolmen viikon päästä, eli 18.12. Sijaintitiedot päivittyvät silloin tällöin, kuten myös bloki: päivitän Atlantin kuulumisia noin viikon välein. Stay tuned!!

Ihan aluksi: Tässä Kap Verden lippu

Tähdet kuvastavat kymmentä saarta, jotka muodostavat Kap Verden valtion.

Aloitetaanpa tämä juttu arvoituksella: Monet varmaankin muistavat kauan sitten tv:ssä pyörineen sarjan ”Valehtelijoiden klubi”, jossa Helge Herala steppaili (sananmukaisesti !) ohjelman vierailijoiden luo mitä merkillisimpiä esineitä käsissään. Vieraiden piti tietää tai arvata, mitä kyseisillä kapistuksilla tehtiin.

Mitä näillä tehdään?

Ja sitten asiaan: Sunnuntaipäivänä järjestelimme Neetin taas satama-asetuksiin ja Kari pesi kannen. Tähän liittyykin mielenkiintoinen yksityiskohta: vesi on kirjaimellisesti ottaen kortilla: Satamamaksuun sisältyy 100 litraa vettä, joka ladataan kulkukortille. Lisävesi maksaa 2 escudoa / litra. Sähkö sisältyy hintaan (meiltä 179 € / viikko).

Auringonlasku Mindelon marinassa

Kirjottelin blogin ja sitten olikin aika lähteä jahtaamaan nettiyhteyksiä.  Niitäpä ei näytä tässä kaupungissa juurikaan olevan. Sataman kuppilan netti toimii jotenkuten – tai sitten ei. Saimme vilkaistuksi sähköpostit ja helpotukseksemme vakuutusasia on kunnossa ainakin 1.2. saakka!

Kuten sanottu, satamassa on aika paljon veneitä. Yksittäisiä paikkoja on kuitenkin vielä vapaana. Norjalaisia – joita emme matkamme aikana ole juurikaan nähneet – on täällä paljon ja pari ruotsalaisvenettäkin. Myös yksi itävaltalais- ja yksi sveitsiläisvenekin löytyi ”tarkastuskierroksellamme”. Malö-veneitä on lisäksemme kaksi, molemmat ilmeisestikin 39-jalkaisia. Me saamme kunnian edustaa ainoina suomalaisia!

Marinan kuppila ja dingilaituri

Satamalaiturille kuljetaan kortilla avautuvan portin kautta. Lisäksi portilla on lähes aina marinan henkilökuntaan kuuluva mies tarkkailemassa tilannetta. Satamakonttorin vieressä on piskuinen venetarvikeliike, jonka valikoima näyttää aika rajoitetulta. Onneksi emme tarvitse mitään erityistä!

Edellisellä kerralla täällä ollessamme marinassa oli vain muutama laituripaikka ja vierasveneet olivat ankkurissa. Heti kirjauduttaessa viranomaiset ohjeistivat palkkaamaan varmuuden vuoksi ”dingipojan” vahtimaan kumivenettä rannassa. Niin mekin sitten teimme ja maksoimme nuorelle miehelle 10 € / päivä! Nyt se ammattikunta on menettänyt kokonaan toimeentulonsa, sillä marinakuppilan edessä on laituri ankkuroituneina olevien veneiden dingeille.

Maanantaiaamuna ennen kahdeksaa käpsyttelimme hoitamaan viranomaismuodollisuuksia. Jouduimme matkalla kysymään suunnistusohjeita muutamaan kertaan, mutta lopulta pääsimme perille. Olimme paikalla heti konttoreiden avautumisajankohdan (eli kello kahdeksan jälkeen). Edellämme oli jo muutama kapteeni papereineen. Saimme lomakkeen täytettäväksi ja aikamme ihmeteltyämme saimme kaikki kentät täytetyiksi.  Vuoromme koittaessa virkailija kysyi, olemmeko tosiaankin tulosta Salista. Saatuaan myöntävän vastauksen hän kertoi, ettei tänne olisi tarvinnut tullakaan, vain Policia Maritiman konttorille.

Sielläpä täyttelimme lähes samanlaisen planketin. Homma hoitui nopeasti. Venetodistuksemme jäi taas konttorille, saisimme sen pois lähtiessämme. Lähtiessämme takaisin veneelle ensimmäisessä konttorissa oli jo ruuhka eivätkä kaikki jonottajat mahtuneet edes sisälle. Päätimme, että lähtöaamuna olemme jo ennen kahdeksaa jonossa!

Kari oli tänne Kap Verdelle seilatessamme ihmetellyt akkujen kokonaislatauksen vähäisyyttä. (Meillä oli 3 x 85 hupiakkua ja yksi 90 ampeerin starttiakku ja yksi 140 ampeerin akku ankkuripelille ja kääntöpotkurille.) Hän tutki tilannetta tarkemmin ja viimein päätyi siihen lopputulokseen, että erikseen sarjoitetuista startti- ja keula-akuista jompikumpi – tai molemmat – ovat tulleet palvelusaikansa päähän. Päätimme hankkia uudet. Täällä laiturissa ollessamme se olisi vähän helpompaa kuin jossain Karibialla Neetin ollessa ankkurissa.

Hoideltuamme viralliset asiat kävimme venetarvikeliikkeessä kysymässä akkuja ja saimme akkuliikkeen osoitteen. Päräytimme sinne taksilla (2 euroa). Liikkeeseen kuljettiin melko rähjäisen rengasliikkeen läpi. Hyvä palvelu siellä oli ja saimme tilatuksi 145 ja 100 ampeerin akut (yhteensä 370  €). Ne luvattiin toimittaa meille marinaan kello 15, kuten sitten kävikin. Onneksi he ottivat mukaansa  vanhat akkumme!

Kari viritteli akut paikalleen – ja kaikki hyvin! Nyt taas piisaa virtaa!

Genoan alahelma oli hankautunut rikki kaulakaiteeseen ja snörppinaru oli poikki. Löysimme marinasta purjemaakarin, joka lupasi ”katsoa purjetta huomenna”. Irrotimme genoan inhottavan kovassa takatuulessa – ystävälliset venenaapurit tulivat avuksi – ja kiikutimme sen noin kello 15 marinan konttorin eteen. Emme odottaneet kovinkaan nopeata toimitusta, mutta yllätys, yllätys! Jo seuraavana aamuna kahdeksalta hätkähdimme keulakannelta kuuluvaan tömähdykseen. Purje oli tuotu takaisin!  Korjaus näytti oikein hyvältä ja hintakin oli ihan asiallinen (181 €).

Purjetta irrottaessamme otimme skuutit irti ja laitoin ne likoamaan. Ne olivat värjääntyneet punaisiksi kaliman (tai harmattanin) vaikutuksesta. Pesin ne sitten seuraavana päivänä harjan kanssa laiturilla. Pesun jälkeen Kari kipusi köysisangon kanssa Neetiin ja jotenkin hänen jalkansa luiskahti keulatikkaalla. Hyvä ettei koko mies mennyt mereen! Köysisanko meni rikki. Sain siitä nippa nappa kiinni, mutta toinen skuuteista pääsi uppoamaan.  Sitäpä sitten harmista puhisten naarailimme hyvän aikaa, ennen kuin Kari sai sen virveliinsä. Vettä keulan alla oli niin paljon, ettei venehaan pituus riittänyt.

Tietotekniikankin kanssa jumppailimme taas vaihteeksi. Sain juuri ja juuri tulostetuksi uudet vakuutusasiakirjat, kun muste loppui. Laite oli jo ilmoitellut musteen vähäisyydestä, mutta nyt tuli kerta kaikkiaan toppi. Olimme fiksuina ihmisinä ostaneet jo Cascaisista varaväripatruunat, mutta mutta… Joko ne ovat kuivuneet tai sitten ne eivät käy meidän laitteeseemme, vaikka paketin kyljen mukaan pitäisi käydä. Joka tapauksessa saimme todeta, että ei toimi ei. Oranssit valot vain meille vilkuttelevat. Toivottavasti ei ihan heti tule mitään pakollista tulostettavaa!

Niin, se vakuutus! Asia kunnossa sekä tämän vakuutuskauden loppuun 1.2. saakka että siitä eteenpäin. Huh helpotus. Hurrikaanien aiheuttamia vahinkoja ei korvata tietyllä alueella tiettynä aikana, mutta emmepä sinne aio mennäkään.

Olemme kierrelleet kaupungilla lähinnä vain rannan läheisyydessä. Katukaupustelijoita on paljon. Miehet kauppaavat koruja kelloja ja aurinkolaseja. Naiset myyvät banaaneja, muita hedelmiä ja vihanneksia koreistaan tai pesuvadeistaan, joita kantavat päänsä päällä silloin kun eivät istuskele varjossa jalkakäytävän reunalla. Joillakin naisista on kaupan vain käsissään oleva salaattikerä tai rucolakimppu tai kaksi, ei muuta. Myös tupakkaa näyttää olevan tarjolla. Kalaa, myöskin pesuvadeista, on myytävänä varsinkin torin lähistöllä. (Kylmäketju, mikä se on?)

Torin rakennuksia

Tori on kahdella korokkeella. Toisessa osassa on kiinteitä rakennuksia, joissa on useita pikku myymälöitä. Vaatetavaraa, kenkiä, matkamuistoja ja monenlaista sälää. Suutareita on useita ja näimme yhden jopa tekevän kengänpohjaa. Muutamat kauppiaat olivat ompeluhommissa käsin veivattavalla ompelukoneellaan.  Täällä kauppiaat antavat turistien katsella tavaroita rauhassa käymättä heti turistin lähestyessä kimppuun kuin takiainen.  Tuntuu paljon mukavammalta katsella tavaroita omassa rauhassa!

Toisella korokkeella on pieni katettu vihannestori, kuppila ja toinen katos, jonka alla myydään vaatteita. Loppu kauppatavara - uutta ja käytettyä – on röykkiöinä maassa suloisessa sekamelskassa. Vihanneksia on kaupan myös torin vierellä olevalla rauta-aidalla eristetyllä pienehköllä alueella.

Vihannekset eivät tunnu olevan kovinkaan edullisia. Maksoimme noin 800 grammasta perunoita 90 senttiä ja viidestä pienestä tomaatista ja kolmesta banaanista 2,20 euroa. Liekö meiltä veloitettu turistihinnat? Asiakas voi itse valita hedelmänsä tai vihanneksensa metallikulhoon, joka toimii myös vaakakuppina. Muovipusseja ei ole tarjolla eikä ostoksia myöskään ilman muuta pussiteta, vaan myyjä tarjoaa niitä suoraan reppuun…pyynnöstä saimme toki perunoillemme muovipussin! Jatkossa ymmärsimme ottaa ostoksillemme mukaan ”vihanneskassin”.

Neetin  "melkein-rasta"- vihannesverkko

Ruokakauppojen tarjonta on melkoisen rajallinen verrattuna Kanariaan tai Azoreihin. Leipä näyttää olevan enimmäkseen mautonta vaaleata ”pullaa” eri muotoon leivottuna. Lihatiskit (jos niitä ylipäänsä on) ovat melko vaatimattomat. Juustoa – ei sitäkään kaikissa kaupoissa – löytyy vain muutamaan laatua. Kylmässä säilytettävää voita olen nähnyt vain yhdessä kaupassa pari 250 gramman pakettia, muu voi on säilyketavaraa tai margariinia, sekin lämpimässä säilyvää. Jugurtit ja maidot ovat myös lämpimässä säilyviä.

Kaikissa ruokakaupoissa on virkapukuinen vartija ovella. Muutakin henkilökuntaa on runsaasti ja tuntuu siltä, että koko ajan joku seuraa perässä. Mahtaako vahtia, ettemme vohki mitään?

Olemme rahdanneet Nereidiin oka päivä ruokaa tai juomaa ylityksen varalle. Aina huokailen kassit purettuamme, että minne kaikki saadaan sullottua. Vielä toistaiseksi kaikelle on löytynyt järkevä paikka. Olen yrittänyt sijoitella erityppisiä tuotteita johdonmukaisesti tiettyihin paikkoihin. Nähtäväksi jää, miten monta kertaa siitä huolimatta vielä manailen etsiskellessäni jotain tiettyä ruokatarviketta!

Rahasta vielä sen verran, että escudon arvo näyttää olevan vähän alhaisempi kuin euron. Usein sekä torikauppiaat että kauppojen kassat ilmoittavat hinnan euroissa. Jos maksamme euroilla, saamme kuitenkin takaisin escudoja. Näppärää. Siitä jää myyjälle aina vähän voittoa väliin. Pankkikortti ei tunnu kelpaavan missään muualla kuin täällä marinassa. Sitkeästi sitä olemme yrittäneet tarjota, mutta kun ei niin ei.

Löysimme itsepalvelupesulan. Koneellinen pyykkiä maksoi neljä euroa. Ei paha. Meillä oli oma pesu- ja huuhteluaine mukana ja pesulanhoitaja kaatoi aineet pulloistamme tyhjiin jugurttipurkkeihin ja niistä koneen pesuainelokeroihin. Palatessamme huomasimme sattumalta, että koneen päällä oli se purkki, johon mies oli kaatanut pesuainetta. Se oli edelleenkin puolillaan. Pyykkiimme ei paljon pesuainetta ollut mennyt – ihan puhdasta tuli kuitenkin. Että pitää sitten tuollaisissakin asioissa pihistää asiakkailta…

Mindelon hiekkaranta, ei tungosta

Kadut ovat melko huonossa kunnossa ja kuoppaisia, jalkakäytävät samoin. Suojateitä on harvassa ja autoilijat eivät kunnioita niitä tippaakaan! Tuntuu kummalliselta joutua olemaan tarkkana kuin haukka kadun ylitystä suunnitellessaan – Kanarialla kun ei tarvinnut kuin lähestyä suojatietä tai seisoa sen vieressä, kun autot pysähtyivät.

Rakennuskanta on monenkirjavaa – myös ihan kirjaimellisesti – värejä ei täällä(kään) säästellä. Rakennusten kunto vaihtelee täysin rapistuneesta oikein hienoihin. Varsinkin käydessämme akkukaupoilla vähän kauempana rannasta ja keskustasta näimme erittäin siistejäkin asuinalueita.

Kerroin jo Salista koulujen luona olevista eväskaupustelijanaisista. Täällä on pantu vielä paremmaksi! Suuren koulurakennuksen edessä tien toisella puolella oli useita myyjiä, joilla kaikilla oli pöydät kukkuroillaan tikkareita ja muita makeisia. Mitään kunnollista syötävää ei ollut näkyvissä.

Varsinkin viikonloppuiltaisin läheisessä leikkipuistossa on vilissyt pikkuväkeä. Aikuiset seurustelevat keskenään ja yllätys, yllätys: aika moni on nenä kiinni kännykässä! Karkkikauppiaita on paikalla pitkä rivi namuja pursuavine koreineen.

Karin vatsa on ollut sekaisin monta päivä ja meille tuli tarve käydä hakemassa lisää Imodiumia. Ainoa löytämämme apteekki oli melko pieni. Jonotusnumeroita ei ollut ja vuorot näyttivät menevän enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti. Aikanaan pääsimme tiskille ja saimme entisiä paketteja näyttämällä vatsalääkettä ja myös meritautipillereitä. Apteekkari ei tuntunut osaavan sanaakaan mitään muuta kieltä kuin omaansa (kreolia? tai portugalia). Täälläkään ei muovipusseja ollut tarjolla vaan lääkerasiat pakattiin sievästi ruskeaan voimapaperiin.

Roudasimme kärryillä kanistereissa polttoainetta yhteensä 220 litraa. Hinta marinassa (75 esc. / litra) on yllättäen edullisempi kuin maa-asemilla (91 esc. / litra). Nyt meillä on kaikkiaan ylitystä varten 380 litraa polttoainetta. Kahden ja puolen litran kulutuksella (emme varmuudella tiedä kulutusta!) voisimme moottoroida noin 150 tuntia eli reilut kuusi vuorokautta. Toivottavasti ei tarvitse tehdä sitä!

Kerroin jo jossain aiemmassa jaksossa VHF-lisäluuriongelmista. Meille on tosiaankin sattunut ostamamme elektroniikan suhteen aivan ällistyttävän paljon ”maanantaikappaleita”. Yritimme saada jälkikäteen ostamaamme luuria toimimaan onnistumatta ja viimein Azoreilla Raymarine-asentaja totesi, että luuri on rikki. Saimme Suomessa käydessämme uuden tilalle.  Kuan ja hartaasti yritimme saada sitä toimimaan. Ei onnistunut.

Täällä on valtuutettu Raymarine-huolto, joten kutsuimme asentajan paikalle. Tämä tutki asiaa hetkisen ja totesi, että luuri on viallinen. Hän toi liikkeestään uuden ja se alkoi toimia heti!

Meillä ei tietenkään ollut asiakirjoja luurin hankinnasta, mutta saimme ne nopeasti sähköpostilla vene-elektroniikkakauppiaaltamme. Jatkolähetimme ne Raymarine-miehemme firmaan ja huomenna maanantaina meidän pitäisi saada uusi laite tilalle.

Sää täällä on ollut tasaisen lämmin, yölläkin yli 25 astetta. Aurinko on paistanut enimmäkseen ohuen pilviharson tai harmattan-pölyn läpi. Aamuisin on usein ollut tyyntä, mutta aamupäivän aikana tuuli on herännyt. Se tulee suoraan Neetin sitlooraan, joten päivällä se on viilentänyt mukavasti. Illalla auringon painuessa alemmas minun on jo pitänyt etsiä pitkähihaista päälleni!

 

Sotilasparaatia odotellen

Tänään sunnuntaina kuului jo aamulla yhdeksän maissa kaupungilta torvisoittoa. Yhdentoista aikoihin läksimme kaupungille etsimään musiikin alkulähdettä. Sotilaathan siellä tekivät ohimarssia koppalakkisille sotilashenkilöille hienon vaaleanpunaisen rakennuksen luona.

Vielä iltahämärissäkin kuului kaupungilta rumpujenpäristelyä, joka tuntui kulkevan kaupungin halki.

Muutaman tuulettoman päivän  jälkeen tuuli on taas herännyt ja alamme olla täpinöissämme lähdön suhteen. Valitettavasti Karia on piinannut pitkään kestänyt vatsatauti. Tätä lähetettäessä emme vielä ole varmoja, pääsemmekö lähtemään maanantaina matkaan VHF-luurin saatuamme ja viimeiset vihannesostokset tehtyämme.

Matkaa Barbadokselle on edessä noin 2100 mailia. Ericalla taitoimme legin 19 vuorokaudessa ja 22 tunnissa.

Blogiin ei luultavasti tule uusia tekstejä noin kolmeen viikkoon – tai jos satun olemaan oikein tarmokas, saatan kirjoittaa jotain.  Timo, jonka ystävällisellä avustuksella tämä blogi on ylipäänsä saatu aikaiseksi, on lupautunut julkaisemaan tekstin, jos sellaisen hänelle lähetän satelliittipuhelimella.

Käynnistämme kuitenkin SPOTin kerran vuorokaudessa, joten ”Sijantimme kartalla”- kohdasta näkee missä olemme menossa.

Oikein juhlallista ja hienoa Suomen 100-vuotisitsenäisyyspäivää ja iloista pikkujouluaikaa kaikille!

---

No nehän ovat tietysti viinilasinsuojat!

Ericassa meillä oli ylityksellä lasien suojana tennissukat. Nyt emme vielä olleet saaneet aikaiseksi hankkia niitä vaan olimme keinotelleet tilkitsemällä lasikaappia pannulapuilla ja astiapyyhkeillä. Nyt kuitenkin päätimme hankkia sukkia.

Eipä niitä tahtonut löytyä. Viimein torilla yhdellä myyjällä oli niitä. Kysyessämme lyhytvartisten hintaa hän sanoi: ”One euro”. Hetken päästä hän huitaisi sukkatelinettä (mielestämme pitempivartisia sukkia) ja sanoi: ”Two euros.” Oletimme, että ne pitemmät olisivat kaksi euroa pari, mutta mitä vielä. Pyydettyämme viisi paria niitä pienempiä tarjosin 500 escudoa, mutta eihän se käynyt. Tonni olisi pitänyt maksaa. Emme halunneet, joten sukat jäivät sinne.

Muualtakaan ei sukkia löytynyt, joten päätimme jo tulla edelleen toimeen ilman, kunnes keksin: Minulla on langanjämiä! Toimintaterapiana aloin virkata niistä lasinsuojia, ja tässä siis tulos:

Oikein innostuin – hullulla ja joutilaalla teettää monenlaista –ja nyt ei tässä veneessä oli kovinkaan paljon lankakeränpohjia!

Palmeira/ Ilha do Sal - > Mindelo

Heti saatuamme ankkurin alas ajoi viereemme paikallinen vene, joka tuli tarjoamaan palveluksiaan: vettä, polttoainetta, autokuljetuksia tai mitä ikinä sitten tarvitsisimmekaan. Kerroimme, ettemme nyt tarvinneet mitään.

Ankkuripaikka on erittäin suojainen. Tuuli käy saaren yli koillisesta eikä aaltoa tai maininkia ollut koko ankkurointiaikanamme laisinkaan. Myöskään ohiajavaa moottoriveneliikennettä ei juurikaan ollut, joten paikka oli oikein miellyttävä.

Vierasveneistä enemmistö näytti olevan ranskalaisia ja saksalaisia. Pohjoismaalaisista edustettuna näytti olevan vain Neeti.

Kilistelimme onnistuneen legin kunniaksi puolen litran kuohuviinipullollisen verran.Tein ensi töikseni lettutaikinan muhimaan. Letut pitkän legin päätteeksi on ”perinne”. Barbadokselle tullessamme 2005 paistoin heti ensimmäisenä lettuja.

Sitten alkoivat siivouspuuhat.. Laittelimme tavaroita taas ”ranta-asetuksiin”.

Kari pumppasi kumiveneen ja minä paistoin sekä suolaisia (kinkkua ja juustoa) että makeita lettuja. Hillo oli valitettavasti päässyt homehtumaan – miten olinkin onnistunut löytämään säilöntäaineetonta hilloa! Onneksi varastossa oli kuitenkin säilykemarjoja jotka ajoivat melkein saman asian.

Pujottelimme ankkuroituneiden ja mooringeihin kiinnitettyjen veneiden välistä rantaan. Yritimme ensin kiinnittyä laituriin, johon viime käynnillämme huviveneilijöiden dingitkin olivat hyvin sopineet. Nyt siinä oli ja koko ajan tuli lisää kalastusveneitä. Kapusin reppuineni ja roskapusseineni laiturille ja Kari läksi etsimään rantautumispaikkaa.

Loppujen lopuksi ei auttanut muu kuin ajaa hiekkarannalle. Hetkessä paikalle pölähti neljä 8 – 10-vuotiasta pikkupoikaa ”auttamaan” rantautumisessa. Ei auttanut, vaikka kuinka yritimme sanoa, että emme tarvitse apua, aina oli jossain kohdassa dingiä avuliaita pikku käsiä vetämässä sitä rantaan. Loppujen lopuksi pari nassikkaa lähti jahtaamaan seuraavia tulijoita. Dingi saatiin vedetyksi nousuvedeltä turvaan ylös rantaan ja me maksoimme kahdelle jäljelle jääneelle 50 (euro)senttiä/nenä. Sama toistui joka kerta rantaan tullessamme ja sieltä lähtiessämme. (Miksiköhän nappulat eivät olleet koulussa?)

Vuorovesi on täällä vajaan 0,4 – 0,8 metriä. Koska hiekkaranta on loiva, venettä joutuu alaveden aikana raahaamaan melko pitkälle suojaan nousuvedeltä. Olimme ostaneet Suomesta kanootin vetämiseen tarkoitetut pyörät, joista oli kovasti apua – sen jälkeen kun olimme saaneet ilmaa renkaisiin autokorjaamolta ja oppineet niksit. 8 hevosvoiman moottori painaa aika tavalla ja kuorman tasapainottelu renkaiden päällä ei aluksi tahtonut onnistua.

Kävelimme roskapusseinemme ranta”kadulla”, mutta emme nähneet missään jätepistettä. Kysyimme sitä rantamuurilla istuskelevalta naishenkilöltä. Sen sijaan että olisimme saaneet tiedon roskiksen sijainnista, hän huuteli paikalle nuoren pojan. Tämä otti roskamme kuljetettavakseen euron maksusta. Tähän meidän on taas totuteltava. Joudumme ostamaan palveluksia, joita emme oikeastaan tarvitse, vaan pystyisimme mainiosti hoitamaan asiat itse. No, tuleepahan tuettua tätä köyhää maata roposillamme.

Etsiskelimme aikamme satamakonttoria ja neuvoa kysyttyämme sen löysimmekin. Satamaoppaamme mukaan kirjautuminen vaatii monenlaista paperisotaa, mutta pääsimme aika vähällä. Täytimme miehistöluettelon ja näytimme venetodistuksen ja passimme. Venetodistus jäi konttorille, saisimme sen takaisiin ulos kirjautuessamme.

Asia oli siltä erää selvä, seuraavana päivänä kello 9.30 – 11 pitäisi käydä leimauttamassa passimme vastapäisen huoneen konttorissa, jonka sitten teimmekin. (Taas täytettiin yksi paperi veneestä ja yksi meistä kummastakin. Hinta viisi euroa. 12 vuotta sitten hinta oli yhden euron -  melkoinen hinnankorotus!)

Pankkiautomaattia ei Palmeirassa ole, mutta euroilla maksaminen onnistui. Kurssi on helppo: 100 escudoa = 1 €. Nostimme ensimmäisellä kerralla Espargosissa käydessämme 10 000 escudoa. Olipa rikas olo! Sen verran noudatimme varovaisuutta rahan käsittelyssä, että piilotin suurimman osan rahoista lompakkooni ja pidin käyttörahat pikkukukkarossa. Euroja ja escudoja käytetään täällä iloisesti sekaisin. Jommallakummalla valuutalla maksettaessa saattaa saada vaihtorahat joko escudoina tai euroina tai sekä että.

Rahasta vielä sen verran, että dollari ei täällä näytä oikein kelpaavan. Espargosissa (ilmeisesti) venekunta teki suuret ruokaostokset ja yritti maksaa dollareilla. Ei käynyt.

Viranomaisasiat hoidettuamme oli aikaa jo vähän silmäillä ympärillemmekin. Kylä on ihan yhtä vaatimattoman näköinen kuin 12 vuotta sittenkin. Kadut ovat noppakivin kivettyjä tai hiekkaa. Ainoa asfalttitie vie Espargoksen kylään ja lentokentälle. Talot ovat matalia, suurimmaksi osaksi yksikerroksisia. Joitakin kaksi- ja kolmikerroksisia rakennuksia on jäänyt ”vaiheeseen”. Osassa asunnoista asutaan, osa oli täysin kesken.

Pikkuruisia kauppoja on useita, samoin baareja tai ravintoloita. Niiden kalustuksessa ei ole turhia hienosteltu. Esimerkiksi suuret puiset kaapelikelat käyvät oikein mainiosti pöydistä ja höylätystä lankusta tehdyillä penkeillä kelpaa istuskella. Muoviset haalistuneet tuolit ovat enemmistönä tuolikannassa. Kaupoissa on vain niukasti tuoretuotteita. Säilykettä on jos jonkinlaista, samoin mehuja ja viinejä. Jäätelöä emme onnistuneet löytämään koko kylästä!

Kylän keskellä on rakennus, jossa on vesipiste. Miehet (huom. miehet!) roudaavat toinen toistaan kolhiintuneemmilla kottikärryillä vesikanistereita pitkin katuja.

Kauppaa käydään myös sataman liepeillä. Naiset kantavat päänsä päällä koreissa matkamuistoja ja käsivarsillaan huiveja. Kalaa myydään kalastajalaiturilla. Katujen varsille, varjon puolelle, naiset virittelevät omia kauppapaikkojaan. Tarjolla on hedelmä, lähinnä banaaneja, perunoita ja muita juureksia. Myös vaatetavaraa ja kenkiä on tarjolla. Pienet lapset ovat äitiensä mukana, näköjään koko päivänkin.

Koiria on kylässä paljon. Kaikki ovat varmaankin sukua toisilleen samanlaisina luppakorvineen ja hoikkine ruumiinrakenteineen. Ne kuljeskelevat kaduilla ja etsivät varjoisia paikkoja levähtääkseen – vaikka keskelle katuakin. Autoliikennettä ei juurikaan ole, joten kadulla voi mainiosti makoilla. Koirat eivät näytä olevan kovinkaan sosiaalisia. Ne touhuilevat omiaan välittämättä juurikaan ihmisistä. Ne eivät lähesty ihmisiä – ainakaan turisteja – puhumattakaan että liehakoisivat ihmisiä kuten meikäläiset koirat.

Varsinaista bussiliikennettä ei ole. Turistibusseja pölähtää kylään ehkä muutama päivässä. Muuten liikenne on taksien ja enemmän tai vähemmän kolhuisten ”aluger”-pikkubussien varassa. Alugereilla ei ole mitään aikatauluja. Ne ajelevat pitkin kylää, pysähtelevät välillä johonkin, toitottavat torveaan käveleville ja seisoskeleville ihmisille. Kun auto (noin 12 – 14 matkustajaa) on täynnä tai lähes täynnä, lähdetään matkaan. Noin viiden kilometrin matka Espargoksen kylään maksaa 50 escudoa (0,5 €) / nenä.

Taksia käytimme muutaman kerran käydessämme lentoasemalla, jonka kahvilassa oli hyvä WiFi – ainoa, jonka ylipäänsä onnistuimme löytämään. Blogia lähettäessäni huomasin, että jostain syystä kaikki SPOT- sijaintitietomme eivät jostain syystä olleet tallentuneet. Jatkossa täytyy pitää SPOT vielä pitempään päällä.

Ennen kyytiin nousemista kysyimme hinnan: kaksi euroa. Perillä kuski halusi kuitenkin kolme! Ensimmäisellä kerralla lentokentältä Espargokseen palatessamme hinta oli neljä euroa. Seuraavalla lentokenttäkeikalla kysyimme heti hinnan ja Kari maksoi jo ennen liikkeellelähtöä – nämä kyydit olivat kolme euroa!

Kävimme Espargosin kylässä kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla kävelimme halki paahteisen erämaan. Todella kuivaa! Pari naista tuli erämaasta kantaen päidensä päällä valkoisia säkkejä. Mitä lienevät roudannet ja mistä kaukaa?

Oli erikoista, että pari koulua oli matkan varrella eikä asutusta lähimaillakaan. Toisen koulun seinustalla varjossa istuskeli muutama nainen, joilla näytti olevan juomia ja joitain muutakin myytävää. Täällä ei mahda olla kouluruokailua…

Espargos on hiukan suurempi kuin Palmeira. Pankki, pankkiautomaatteja, kouluja, ruoka- ja vaatekauppoja, huoltoasemia ja ravintoloita on useita. Kalatori on kylän laidalla, siellä emme käyneet.

Vihannestori on pitkä pöytä katoksen alla. Neljä naista oli myymässä vihanneksia kärpäslaumojen pörrätessä ympärillä. Kaikilla oli suunnilleen sama valikoima vihanneksia ja hedelmiä. Tehdessämme kauppaa yhden naisen kanssa, toinen alkoi vieressä tyrkyttää meille perunoita. Karin osoittaessa lievää mielenkiintoa kyseisiä perunoita kohtaan, syntyi ilmiriita naisten välille. Sinne he jäivät huutamaan toisilleen, kun me maksettuamme jatkoimme matkaa. (Perunakauppoja ei syntynyt.)

Viime kerralla täällä ollessamme kävimme suuressa hallissa, jossa myytiin matkamuistoja. Ostimme sieltä puisen kauniin naisfiguurin. Nyt löysimme hallin vasta viimeisellä Espargos-käynnillämme ja valitettavasti kauppiaat olivat jo siltä päivältä laittaneet luukut kiinni. No, eipähän tullut tehdyksi turhia heräteostoksia.

Tämän hallin etsintään liittyi mielenkiintoinen havainto: ilmeisesti lukutaidottomuutta on täällä vielä aika paljon. Kävimme syömässä hamburgesa + chips-annokset (huom. hamburgesa ei ole hampurilainen vaan jauhelihapihvi!) ja kysyimme tarjoilijalta onko tämä kyseinen halli vielä olemassa. Pyysin tarjoilijaa kirjoittamaan paikan nimen lapulle, jotta osaisimme kysyä tietä sinne. Ja nyt se lukutaidottomuus: kun näytimme lappua torimyyjälle ja eräälle nuorehkolle miehelle, he vain puistelivat päätään. Takuulla siinä kylässä kaikki tietävät kaikki paikat, joten lukutaidottomuus on ainoa selitys.

Ja jotta elämämme ei olisi liian ruusuista, saimme vastaamme taas uuden haasteen. Olimme sopineet vakuutusyhtiömme kanssa, että vakuutuksen laajentaminen Karibialle hoituu pelkästään ilmoittamalla. Ennen Kanarialta lähtöämme Kari lähetti vakuutusyhtiöön sähköpostin ja soitti vielä perään. Silloin asiassa ei tuntunut olevan mitään ongelmaa.

Lentoasemalla sähköposteja purkaessamme meitä odottikin yllätys: vakuutusyhtiömme saksalainen päämies ei enää anna myöntää vakuutuksia Karibialle. Viestissä neuvottiin vain hankkimaan vakuutus kilpailevasta vakuutusyhtiöstä. Kauhea tilanne meille: jos olisimme tienneet asian aiemmin, olisimme jääneet Kanarialle hoitamaan asiaa. Täällä Kap Verdellä kun sähköpostikaan ei kulje kunnolla mobiilidatalla ja nettiä saa etsiskellä kissojen ja koirien kanssa.

Yhden yönseudun kiroiltuamme ja hermoiltuamme yritin soittaa vakuutusyhtiöön keskustellaksemme vielä asiasta. He olivat koulutuksessa, joten laitoin tekstiviestin, jossa pyysin kiireellistä yhteydenottoa. Heidän kunniakseen sanottakoon, että soitto tuli jo muutaman tunnin kuluttua. Lupasivat vielä selvittää asiaa. Mikäli emme todellakaan saisi vakuutusta heiltä, he auttaisivat vakuutuksen hankkimisessa kilpailevalta yhtiöltä. Olemme siis jumissa Kap Verdellä niin kauan kuin asia selviää.

Eikä tässä vielä kaikki: viimeisenä iltana Palmeirassa yhdeksän maissa, täysin pimeällä, Neetin ulkopuolelta alkoi kuulua vieno kuiskuttelu ”captain, captain”. Kömmimme katsomaan. Neetin vieressä veneessään seisoi mustaakin mustempi mies, joka selitti vuolaasti olevansa myymässä Kap Verdelaläisiä juomia ja ties mitä. Emme tahtoneet millään päästä hänestä eroon. Ihmettelimme kovasti myöhäistä kaupantekoajankohtaa.

Syy selvisi aamulla - niin ainakin oletamme. Olimme lähdössä rantaan (selvittämään sitä vakuutusaisaa) ja Kari irrotti kumiveneen vaijerilukon. Dingi lähtikin ajelehtimaan! Kiinnitysnarut oli nirhitty poikki! Ei muuta kuin silmälasit ja vaatteet pois ja perään!

Onneksi Kari on huolellisesti lukinnut moottorin, bensatankin ja itse dingin joka kerta. Nyt ainoaksi tappioksemme jäivät varvastossuni, jotka olivat kelvanneet rosvolle. Karin 47-numeroiset jäivät dingiin! (Varvastossut ovat olleet välttämättömät hiekkarannalla, jolla on rantamuurilla kasvavan puun siemenistä tavattoman teräviä okaita.)

Paha maku ja turvaton olo asiasta joka tapauksessa jäi. Ilomielin jätimme Palmeiran ja suuntasimme Neetin kokan kohti Mindelota. Olimme kirjautuneet ulos Palmeirasta jo torstaina (viikonlopun varalta, luullen elävämme perjantaita), joten pääsimme lähtemään noin jo kello yksi.

Matkaa oli edessä noin 120 mailia. Salin suojasta päästyämme virittelimme purjeet ja sitten sitä ketkuteltiinkin hiljaksensa välillä aika ärsyttävässä aallokossa yli vuorokausi. Tuuli oli enimmäkseen takaa 3 – 4 – 5 – 6 m/s, paras tuulikulma oli noin 120 astetta eikä vauhti päätä huimannut. Purjeita viriteltiin eri asetuksiin ilman mainittavampaa muutosta vauhdissa.

Pieni, yhden aterian kokoinen mahi-mahi tarttui vieheeseen. Paljon sitä isompia emme kaipaisikaan. Pienehkö kala on niin vaivatonta saada ylös eikä perkaaminenkaan saa aikaiseksi teurastamotunnelmaa (kuten se 9,5 kiloinen!).

Matkaa kertyi loppujen lopuksi 121 mailia ja aikaa kului 26,5 tuntia.

MIndelon satama oli kovasti muuttunut sitten viime näkemän. Uusi, 120-paikkainen marina näytti aika täydeltä, mutta saimme erinomaisen hyvän POIJUpaikan aivan kelluvaa rantakuppilaa vastapäätä. (Emme edes muista, milloin viimeksi olisimme olleet kiinni poijussa!) Täällä on fiksusti laitettu laitureiden tuulenpuolelle poijut ja suojanpuolella on mooringit.

Sataman venepaljous joutuu Barbadokselle 24.11. lähtevästä purjehduskisasta. 

Ilmoittauduttuamme marinan konttoriin nautimme oluet kelluvassa rantakuppilassa. Viranomaisille ilmoittautuminen olisi mahdollista vasta maanantaina.

Tuntui hillittömän hyvältä katsella sataman mastomerta ja kuunnella monikielistä puheensorinaa ympärillämme. Hetkiseksi unohdimme vakuutusmurheemme ja tartuimme käsillä olevan hetken tunnelmaan.

Nyt siis odottelemme vakuutusasioiden selviämistä, korjautamme genoan ja tutustumme uudistuneelta näyttävään Mindeloon.

Marina Mindelo

Kap Verdelle 7 - 14.11.2017

Niin sitä seilattiin Kap Verdelle 778 mailia ja 6 vuorokautta 16 tuntia. Moottoria jouduimme käyttämään 45,5 tuntia. Monenlaista taas tapahtui, pari melko erikoistakin juttua.

Ja reissu alkaa:

Ennen San Miguelista lähtöä kävimme vielä rantakuppilassa lähettämässä edellisen blogitekstin. Tarkoitukseni oli myös päivittää puhelinliittymämme mahdollisimman halvoiksi, koska Kap Verdeltä ja Karibialta ei paljon kannata soitella tai surffailla suomalaisilla liittymillä. Olin selvittänyt asian jo kesällä Telian puhelinpalvelun kanssa ja saanut sieltä viestin: Lähetä minulle viesti, kun haluat että päivitämme liittymäsi. Ainoa ongelma oli se, että viesti oli lähetetty NoReply-osoitteesta, joten en voinut siihen vastata. Kahlasin moneen kertaan Telian nettisivut enkä löytänyt mistään asiakaspalvelun sähköpostiosoitetta. Vähänkö taas harmitti! Puhelinpalvelu oli jo kiinni, joten joutuisin hoitamaan asian (kalliisti) puhelimitse Kap Verdeltä. Äh.

Harmitus karisi harteilta, kun irrotimme köydet kello 17 ja läksimme matkaan.

1.vuorokausi: Moottoroimme saaren suojasta 40 minuuttia. Sen jälkeen nostimme isopurjeen ja levitimme genoan. Takatuuli oli melko reipasta, 11 – 12 m/s, joten vajaan puolen tunnin päästä rullasimme genoan kasaan ja jatkoimme pelkällä isopurjeella.  

Yön aikana täysikuun valaistessa taivaltamme vaihdoimme ja virittelimme purjeita takatuulessa moneen kertaan.

Kari oli virittänyt aamun sarastaessa vieheen veneen perään ja kuinka ollakaan, kahdeksalta kela pärähti. Pienen taistelun jälkeen nostimme Neetiin noin kilon painoisen mahi-mahin. Että niin pieni kala osasikin panna hanttiin!

9.30 iso jiippasi terävässä aallossa ja pylpyrän kiinnitys levankivaunuun petti. Laskimme ison alas ja käynnistimme koneen. Ankarassa keikutuksessa Kari sai kaivetuksi työkalut ja ruuvilaatikot esiin ja sai kuin saikin vian korjatuksi.

Tässä vaiheessa takatuuli oli enää 4 – 6 m/s, maininki aikamoista ja lisäksi kiusanamme oli ainakin solmun vastavirta. Matka ei juurikaan edennyt, vaikka isopurje oli kokonaan auki ja otimme vielä moottorinkin pienillä kierroksilla avuksi.

11.50 autopilotin ohjatessa Kari lepäili salongissa ja minä päivystelin Neetin peräpenkillä, kun aloin ihmetellä auringon suunnan muuttumista. Olimme alkaneet kääntyä ympyrää! Huusin Karin katsomaan. Huomasimme, että olimme todellakin alkaneet pyöriä ympyrää. Kauempana Neetistä ympyrän keskellä oli noin 20 metrin halkaisijan kokoinen aivan peilityyni alue.  Emme ole ikikuuna päivänä moista nähneet. Tuli mieleen Bermudan kolmion veneitä nielevät pyörteet…Kari otti Neetin käsiohjaukseen ja pääsimme irti pyörteestä. Harmi, ettemme ällistyksissämme älynneet ottaa valokuvaa pyörteen silmästä!

Pian sen jälkeen Kari huomasi, että perässä vetämämme siima oli aivan kierteellä ja sen tuhannen solmulla. Ilmeisesti pyörre oli kieputtanut sen aivan sotkuun.

Vanhaan tapaan kumpikaan meistä ei oikein osannut nukkua ensimmäisenä meriyön, joten otimme päivän mittaan vuorotellen pikku torkkuja.

Aallokko jatkui sekavana ja korkeana, joten ruoka (paistettu mahi-mahi ja keitetyt perunat + tartar-kastike) piti valmistaa köytettynä hellaan.

Ensimmäisen vuorokauden saldo 105 mailia, matkaa jäljellä noin 670 mailia.

2. vuorokausi

Vastavirta hellitti vihdoin illalla ja Neeti alkoi taas edetä moottoripurjehtien, ison toimiessa tukipurjeena. Tuuli hyytyi päivän mittaan 1 - 2 metriin sekunnissa ja laskimme ison pois paukkumasta. Otimme satelliittipuhelimella tuuliennusteet GRIP-tiedostoina eikä tilanne näyttänyt ennusteiden mukaan muuttuvan päiväkausiin. Aloimme jo hiukan huolestuneina laskeskella, mihin asti pääsisimme polttoainevarannollamme, mikäli emme saisi tuulta purjeisiin.

Ote lokikirjasta:  Kuun mollikka näkyviin, meren selkä krokodiilin rosoinen, loivaa aaltoa. Eipä juuri hurraamista tuulien osalta. Pläkää jatkuu vielä ainakin kaksi vuorokautta, kenties vielä pidempään. Polttoainetta oli lähtiessä 300 litraa. Epävarmuus löpön riittävyydestä kalvaa mieltä, mikä on koneen tuntikulutus suhteessa annettuun kulutuskäyrään, takatankin todellinen tilavuus, litramäärä etutankissa? Emme uskoneet näin laajaan tuulettomaan alueeseen. Ennusteet näyttivät ainakin 5 kn takatuulia myös tälle alueelle. P-ainetta jäljellä nyt arviolta 190 l ja matkaa 530 mailia.

Rahti-, säiliö- ja matkustaja-aluksia oli liikkeellä aika runsaasti. Suuri Dakariin matkalla oleva säiliöalus lähestyi meitä takaviistosta eikä osoittanut aikomustakaan väistää meitä. Törmäyskurssi näytti ilmeiseltä ja totesimme viisaimmaksi väistää pois alta. Harmitti, sillä olisi ollut valtamerta suuntaan jos toiseenkin kiertää meidät.

Päivälliseksi nautimme jauheliha-tomaattipastan.

Toisen vuorokauden saldo 139 maila, tultu yhteensä 244 M, jäljellä 541 M.

3.vuorokausi

18.45 saimme ihailla yhtä hienoimmista koskaan näkemistämme auringonlaskuista.

Puolikuun valossa kello 1.35 tuuli vihdoin viimein heräsi 3 – 4 sekuntimetriin ja saimme purjeet taas vetämään – veisaten genoalla ja spiiratulla fokalla.

14.50 pohdiskelin, että paljonkohan tällä reissulla maileja onkaan yhteensä kertynyt. Tarkastin GPS-lokin ja kuinka ollakaan – luku oli tasan 5000 mailia. Hauska sattuma!

15.20 aloin ihmetellä AIS:issa 8 mailin päässä näkyviä kolmea alusta, jotka liikkuivat todella hitaasti jonossa aivan peräkkäin. Viimeisestä aluksesta näkyi tieto: rajoitettu ohjattavuus.

Jonkin ajan kuluttua VHF:stä alkoi kuulua puhetta ja jotakin alusta kutsuttiin koordinaattien perusteella. Viimein saimme selville, että meitähän siellä kutsuttiin. Vastasin ja erittäin huonolla englannilla kerrottiin, että olemme vaarassa. Alus vetää perässään sähkökaapelia ja turvaetäisyys on kahdeksan mailia. Kysyin, miten meidän tulisi menetellä, mutta vastauksesta en saanut mitään tolkkua. Kerroin, etten ymmärrä ja sanoin, että käännämme oikealle väistääksemme. Niin teimmekin. 

Tässä vaiheessa yksi aluksista oli kääntynyt tulemaan meitä kohti ja vähän ajan päästä sieltä otettiin yhteyttä - nyt erittäin selkeällä englannin kielellä. Saimme ohjeeksi jatkaa nyt kulkemaamme suuntaa tunnin ajan, sen jälkeen voisimme turvallisesti kääntyä takaisin alkuperäiselle kurssillemme. Että pitääkin keskellä isoa valtamerta osua juuri tuollaisen kuljetuksen kohdalle…

Iltapäivän aikana saimme seuraa. Lokki alkoi seurata Neetiä. Se lensi Neetin keulan editse, laskeutui veteen viereemme ja jäi kellumaan jääden taaksemme. Sama toistui ties kuinka monta kertaa. Vihdoin palkitsimme sen heittämällä mereen paahtoleipäviipaleen, jonka kimppuun se kävi innokkaasti. Pimeän tultua se katosi.

Päivälliseksi eilistä jauheliha-tomaattipastaa säilykepavuilla höystettynä.

Päivän saldo 112 mailia, tultu 360 M, jäljellä noin 417 M.

4.vuorokausi

Auringon laskiessa ja kuulimme kaukaista ukkosen jyrinää ja näimme salamointia Afrikan yllä. Vaikka tuuli oli edelleen varsin kevyt, reivasimme kuitenkin isopurjeen ukkosen varalta 1-reiviiin.

Yön aikana harrastimme taas purjesulkeisia: iso 2-reiviin, sitten alas ja fokka ja genoa veisaamaan.

02.10 havaitsimme aivan lähellä himmeän vihreän kulkuvalon. Tutkassa näimme sen olevan alle puolen mailin päässä. Kari näytti varmuuden vuoksi taskulampulla valoa purjeisiin. Aluksesta ”vastattiin” valaisemalla sen purjeita. Aluksen kulkusuunnasta päättelimme sen olevan matkalla suoraan Karibialle.

Puolikuu kellotteli taas taivaalla. Ihmettelin syväysmittarin lukemia: kymmenen metrin kahta puolta. Päättelimme sen johtuvan planktonista, joka säkenöi Neetin perävanassa.

13.40 iski kala kiinni. Kari sai taistella ankarasti puoli tuntia, ennen kuin saimme saaliin Neetiin. Kelpo saalis se olikin: 9,5 kiloinen, 110 cm pitkä mahi-mahi. Ihan säälitti, kun otimme siitä vain vähän (pariin ateriaan ja Karin wasabikalaan) ja heitimme loput menemään. Siinä olisi ollut syötävää isommallekin joukolle. 

16.30 kuulin viereltämme ”pohahduksen”. Nain suuren mustan evän vilahtavan veden pinnan yläpuolella ja sama toistui vielä toisen kerran. Emme päässeet selville, mikä otus meitä kävi tervehtimässä. Aika suuri se oli delfiiniksi, mutta tiedä häntä.

Ote lokikirjasta:  Fokan spiira pois ja ison pariksi genoa avattuna keulaan. Nyt on mehukasta menoa: Avotuuli, ei haitallista äkkijyrkkää aaltoa, aurinko paistaa ja vauhti 7 kn molemmin puolin. Tuuliperäsin toimii moitteetta nyt kun sen sielunelämän kanssa on erilaisissa tuuliolosuhteissa tullut sinuiksi. Genoan takaliliikin snörppi ja alaliikki purjemaakarin käsittelyyn.

Päivälliseksi paistettua mahi-mahia ja perunamuusia.

Päivän saldo 120 mailia, tultu 480 M, jäljellä 299 M.

5.vuorokausi

Kari oli seurannut jo muutaman päivän akkujen varaustilannetta. Aurinko on useana päivänä paistanut vain himmeästi udun takaa ja tuuligeneraattorin tuotto kevyessä myötätuulessa on olematon. Akkujen varaus oli 76 %, joten laskimme illalla purjeet ja ajoimme tunnin ajan koneella.

Jatkoimme sen jälkeen purjein, nyt niinkin hyvässä kuin 120 asteen tuulikulmassa. Selvisimme koko yön yli samalla purjekerralla!

Päivän mittaan vaihtelimme taas purjeita kerran jos toisenkin. Jossain vaiheessa tuulikulma oli jopa 90 astetta!

Jättiheinäsirkka (vaaksan mittainen!) lennähti Neetiin – ja onneksi lensi pois heti sen jälkeen, kun olimme saaneet sen valokuvatuksi.

Sen kavereita kävi muutaman kerran sen jälkeenkin Neetissä huilailemassa.

Valkonen tunnistamaton lintu ilmestyi jostain ja kierteli aikansa Neetin ympärillä kadotakseen sitten taas maaliman tuuliin.

Päivälliseksi mahi-mahikiusausta.

3 – 5 matkavuorokausina tuuli oli hyvin kevyttä, joten matkanopeus jäi 3 – 4 solmuun. Onneksi meillä ei ollut kiirettä minnekään!

Vuorokauden saldo 106 mailia, tultu 585 M, jäljellä 194.

6.vuorokausi

Ruokailun jälkeen teimme taas virtaa tyhjäkäynnillä tunnin ajan.

Yö meni mukavasti, vahtivuorolaisen tarvitsi vain silloin tällöin säätää hiukan tuuliperäsintä.

Aamulla kannelta löytyi ensimmäinen lentokala! (Myöhemmin saimme kerätä niitä kannelta useampiakin. Joku oli pappakuomun päällä olevista kalansuomuista päätellen tehnyt melkoisen ilmaloikan.)

Pienen mustekalavainaankin Kari keräili kannelta.

Aamunkoitteessa tuuli alkoi kiihtyä ja aallokko muuttui korkeaksi ja ikävän sekavaksi. Purjeita pienenneltiin, mutta aallokon kiusoihin se ei auttanut. Kävi niin ikävästi, että salongin meripunkasta kavutessani ärhäkkä aalto paiskasi Neetiä ja minä keikahdin salongin pöydän päälle. Onneksi minulle ei käynyt mitenkään, mutta pöytä irtosi jalustastaan. Valitettavasti lisää remonttihommia kapteenille.

Emme olleet silmä tarkkana tähystäneet lähiympäristöä, lähinnä vain katsoneet, onko muita aluksia näköpiirissä. Niinpä melkein pelästyimme, kun yks´kaks vieressämme noin viiden metrin päässä oli (ilmeisestikin) aaltopoiju. Onneksi emme osuneet siihen!

Huolenaihe: kannelta löytyi mustekalavainajan lisäksi popniitin (tai jonkun vastaavan) pää. Kari tutkaili tarkkaan kaikki paikat, jotka pystyi tarkastamaan kiipeämättä mastoon. Mistään ei löytynyt selitystä osalle. (Vasta Kap Verdellä selvisi, että osa oli peräisin kumiveneen airosta: Airot ovat olleet kannella kumiveneen alla.)

Iltapäivällä käytimme taas konetta tyhjäkäynnillä tunnin ajan tehdäksemme sähköä.

Päivällinen: Pasta Carbonara ja wasabileipiä.

Vuorokauden saldo: 118 mailia, tultu 704 M, jäljellä 77M.

7.vuorokausi

Viimeisinä päivinä yötkin olivat tuntuneet todella lämpimiltä. Tuli mieleen tarkastaa meriveden lämpötila: 29,1 astetta. Ei ihmekään, että yölläkin jo tarkenee…

Totesimme, että perälippumme valkoinen oli muuttunut vaaleanpunaiseksi. Nyt ymmärsimme, että se ”utu”, joka oli himmentänyt auringonpaisteen, olikin Afrikasta tulevaa ”harmattan”- tuulen mukana tuomaa pölyä. Pappakuomu, nostimet ja skuutit olivat myös saaneet uuden pinkin värisävyn.

Aamulla ennen aamunkoittoa aloimme hidastelun, jotta emme saapuisi Palmeiraan ennen aamunkoittoa. Matka jatkui pelkällä isopurjeella.

Nostimme keltaisen lipun vasemman saalingin alle. (Maakravuille tiedoksi, että maailman merillä uuteen maahan saavuttaessa nostetaan keltainen lippu merkiksee siitä, ettei kirjautumista maahan ole vielä suoritettu.)

Auringonnousu Salin päällä näytti hienolta.

Viimeksi tänne tullessamme pohdin, mistä Verde (=vihreä) on tälle saarelle syntynyt, ja samaa pohdiskelin taaskin. Ei paljon vihreätä näkynyt.

Ankkuripaikassa oli paljon veneitä (ainakin 20) ja hetken aikaa etsiskelimme Neetille sopivaa paikkaa. 8:40 laskimme ankkurin 5 metrin syvyyteen 778 mailin, 6 vuorokauden 16 tunnin ja 45,5 konetunnin jälkeen. Taas yksi legi onnellisesti ohi!

Kap Verdelle 7.11.2017

Lähtövalmisteluja on tehty monenlaisia. Testasimme muun muassa sääkarttojen (grib-tiedostojen) tilaamisen läppäriin satellittipuhelinyhteydellä. Oli tulla tenkkapoo. Saimme systeemin toimimaan Hortassa huhti-toukokuun vaihteessa ystävämme Hannun (s/y Sissi) avustuksella. Muisti on näköjään hatara. Kesti oman aikansa ja kiroilutti aika tavalla, ennen kuin muistin, miten homma toimii. No, nyt osaamme taas ja kirjasin ohjeen varmuuden vuoksi muistiinkin.

Nettihesari on peruttu ja päivitän viime hetkellä puhelinliittymämme perusliittymiksi, joilla ei paljon kannata surffailla. Jatkossa olemme pääsääntöisesti paikallisten ravintoloiden WiFi-yhteyksien varassa. (Tuleekohan vieroitusoireita, kun emme voi enää aamuisin lukea Hesaria, Iltasanomia ja Iltalehteä…)

Pesimme pari koneellista pyykkiä marinan pesutuvassa. Kuivuri mokoma ei kuivannut laisinkaan. Kaivoimme kuivausajan päätyttyä masiinasta lämpimät mutta yhtä märät vaatteet kuin sinne olimme laittaneetkin. Onneksi sää oli tuulinen ja aurinkoinen, joten saimme kaiken kuivumaan nopeasti. Jouduimme kylläkin käyttämään luovaa mielikuvitusta saadaksemme kaikki lakanat, pyyhkeet ja vaatteet kuivumaan varsin niukalla pyykkipoikavarannollamme.

Maanantai-iltana seurasimme jännityksellä, kun suurehko puinen brittipurjealus saapui satamaan. Tuulta oli melko lailla eikä tässä vanhassa aluksessa tietenkään ollut keulapotkuria. Läheltä piti, ettei aluksen pitkä keulapuu osunut muihin veneisiin. Alus saatiin viimein paikalleen toisen purjealuksen kylkeen marinan ja kyseisen aluksen oman kumiveneen avustaessa.

Kävimme illalla ulkona syömässä. Valitsimme lukuisista ravintoloista sen, jossa oli paljon asiakkaita. Virhe! Ruoka oli tosin oikein hyvää, mutta palvelu armottoman hidasta. Taidettiinpa meidän jälkiruokadrinksutilauksemme ihan kokonaan unohtaakin. Tyytymättömyytemme palveluun oli kaiketi ilmeinen, koska meille tarjottiin laskua maksaessamme vielä juomat ”on house”.

Tiistaiaamuna kävelimme 40 minuutin matkan ylämäkeen suureen ruokakauppaan. Teimme viimeiset täydennykset varastoihin ja tuoretuoteostokset. Sen verran monta kassillista tavaraa vielä kertyi, että päräytimme taksilla alas rantaan.

Kävimme juuri pyytämässä marinasta dokumentin lähtemisestämme  Kap Verden viranomaisia varten. Oli tulla hätä käteen, kun virkailija sanoi, että virallinen uloskirjautumispaikka on Santa Cruzissa. Värkkäili meille kuitenkin lomakkeen kahdella leimalla ja toivoi, että lanketti kelpaa. "If it doesn´t, don´t ever come back!"

Matkaa Kap Verden Sal-saarelle on noin 750 mailia. Etenemistämme voi seurata tämän blogin oikeassa reunassa olevasta linkistä ”Sijaintimme kartalla”. Päivitämme sijaintitietomme SPOTilla kaksi kertaa vuorokaudessa.

42 Galletas (Marina sur Mer) – San Miguel (29.10 – 5.11.2017)

Sunnuntaiaamuna oli aika jättää Gomeran saari ja jatkaa matkaa. Kari tankkasi ensi kertaa letkulla (aimmin kanistereista) uuden polttoainetankin ja sotkuhan siitä syntyi istumalaatikkoon. Dieseliä tuli niin kovalla paineella (tankkauspistooli oli aluksille jotka ottavat polttoainetta kerralla 5000 litraa tai enemmän), että muutaman litran jälkeen tankki ei jostain syystä vetänyt vaan dieseliä roiskui ympäri sitlooraa. Siinäpä sitten olikin putsaamista!

Ennusteen mukaan tuulta piti olla 2 – 3 metriä sekunnissa ja meri tuntui aivan rauhalliselta marinasta ulos tultuamme, joten nostimme ison ylös reivaamattomana. Järki ei sanonut, että jos ulompana näkyy vaahtopäitä, niin kyllä siellä tuuleekin. Pitäisi muistaa, että näiden saarten välissä on useimmiten melkoinen puhallus, vaikka rannoilla onkin vain pieni tuulenvire.

Pitkät ajat tuuli puhalteli yli 10 m/s ja Neeti porskutteli reipasta vauhtia pelkällä isopurjeella. Ilman reiviä ei ollut järkeä avata muita purjeita. Teneriffan saaren läheisyydessä tuuli laantui ja ensin avasimme genoan ja tuulen kääntyessä myötäiseksi vielä fokankin ja etenimme virsikirjalla. Tuulen tyynnyttyä kokonaan jouduimme moottoroimaan viimeisen tunnin.

Matkaa Las Galletasiin eli Marina sur Meriin kertyi 25,6 mailia. Matkan tappioihin on luettava Atlantille karannut iso oranssi lepuuttaja. Miten lie päässyt irti peräkaiteesta…

Vähän laiskotti, joten päädyimme ulkoruokintaan. Kari söi paistettua lohta katkarapukastikkeella, oli kuulemma ihan hyvää. Minun pihvistäni bearnaisekastikkeella ei voi sanoa samaa. Lihassa ei ollut mitään vikaa, mutta kokki ei ollut kyllä kunnon bearnaisea ikinä nähnytkään.

Syötyämme kävelimme vähän kaupungilla ja kuinka ollakaan – yhdessä ravintolassa oli juuri alkanut formula-lähetys. Eihän siinä muu auttanut kuin istahtaa katsomaan. Kyllä kannatti, Bottas toinen ja Räikkönen kolmas.

Formula-kisojen lisäksi meillä oli muutakin katsottavaa. Ravintolan tarjoilijan lapset (noin 2- ja 4-vuotiaat pojat) ja heidän isänsä (jota ensin ikänsä vuoksi luulimme isoisäksi) tulivat viereiseen pöytään. Molemmat lapset saivat tuijottaa koko ruokailun ajan kännyköitä. Pienempi keikkui koko ajan tuolillaan istumatta hetkeäkään aloillaan ja ronkki jatkuvasti isoveljen lautasella olevia pizzapaloja. Isä murahteli välillä ja välillä korotti ääntäänkin, mutta meno jatkui samanlaisena koko aterian ajan. Melko erikoiset pöytätavat!

Meillä oli taas monenlaista puuhaa. Lokipyörä oli ollut jumissa Las Palmasista lähdöstä alkaen, eikä sukeltajakaan ollut saanut sitä liikkeelle. Kari nosti sen ylös reiästään ja putsasi sen. Ei ole kummakaan, ettei se pyörinyt, sillä siihen oli iskeytynyt joukko näkkiä, ohuita matoja ja jotain kotiloita. Tarvittiin puukkoa ja meisseliä noiden otusten irrottamiseen.

Minä tein säilykeinventaarion ja nostelin kaikki ruokavarannot piiloistaan esiin. Paljon siellä oli evästä, mutta paljon ostettavaa kertyi listalle. Kap Verdelle on noin viikon matka ja sieltä Karibialle menee noin kolme viikkoa. Näille matkoille ja lisäksi Kap Verdellä olon ajaksi ja vielä Karibiallekin vararuokaa täytyy varata.

Seuraavana päivänä läksimme vuokraamallamme autolla ostoskierrokselle. Ensin Lidliin (se tuntuu niin tutulta!) ja sitten suureen supermarketiin. Karin Here-navigaattori yritti taas ajattaa meitä ties minkälaisia kinttupolkuja pitkin, joten siirryimme minun Google Mapsiini, jonka avulla selvisimme hillittömän sekavista liittymistä (täällä ei ole eritasoliittymiä ja tietöitä on todella paljon) oikeisiin osoitteisiin.

Pistäydyimme ostosreissumme aluksi San Miguelin marinassa tiedustelemassa paikkaa keskiviikosta eteenpäin noin viikoksi. Paikkavarausta ei voinut tehdä, mutta meille sanottiin, että paikka kyllä löytyy.

Saimme hankituksi melkein kaikki listalla olevat säilykkeet ja kuivamuonat, jotain ”pientä” jäi vielä puuttumaan. Meille oli sanottu, että pääsemme marinan portista autolla veneen viereen, kun soitamme marinerolle ja pyydämme portin avausta. Kaveri vastasi kyllä heti puhelimeen ja sanoi ”viisi minuuttia”. Odotimme viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia... soitin uudestaan: ”viisi minuuttia”. Odotimme. Ja odotimme. Yritin soittaa uudelleen. Ei vastausta. Viimein hermostuimme ja livahdimme kohtaloa (eli puomin auton päälle laskeutumista) uhmaten toisen auton perässä ensimmäisen puomin ohi. Siinä vaiheessa sitten tuli jo marinerokin ja avasi meille toisen puomin. Kaikkineen odotteluun kului puolisen tuntia. Eihän meillä kiirettä ole, mutta kuitenkin…

Lähes kaikki veneen säilytyspaikat käännettiin ylösalaisin ja järjesteltiin uudelleen. Sain kuin sainkin kaikki ostoksemme ”piilotettua”. Tein myös muistiinpanot eri tuotteiden sijaintipaikoista. Ei nimittäin ole kovin hauskaa etsiä merenkäynnissä jotain tiettyä elintarviketta monesta eri kätköstä.

Edellisestä reissusta oppineena olimme ostaneet vain yhden purkillisen lihapullia ja testasimme sen. (Edellisellä reissulla espanjalaiset lihapullat matkasivat Suomeen asti.) Totesimme, että selviämme ilman lihapullia tästä matkasta.

Moottoroimme tunnin matkan San Miguelin marinaan ja jännäsimme melko tavalla, millaiselle paikalle joudumme. Eikö mitä - saimme aivan erinomaisen hyvän paikan aallonmurtajan takaa aivan satamakonttorin vierestä. Emme edellisellä kerralla täällä ollessamme erityisesti pitäneet tästä satamasta, mutta mielipiteemme muuttui nyt. Edellisellä kerralla paikkamme oli rannan läheisyydessä ja näköalanamme oli pelkkää ruskeata kallioita ja epämääräistä kävelytie-rakennustyömaata. Nyt meiltä näkyy kukkuloita, rinteillä olevia hotelleja ja golfkenttiä ja koko marina-alue. Ihan kuin olisimme aivan eri marinassa kuin edellisellä kerralla! Pienestä se on kiinni

Piipahdin pikareissulla Suomessa hoitelemassa virastoasioita. Läksin torstaiaamuna ja palasin lauantai-iltapäivällä. Matkalaukussa oli palatessani tietenkin ruisleipää ja riisipiirakoita. Onneksi lentoaseman myymälästä löytyi vielä glögiäkin tuliaisiksi. Viime vuoden joulunseutuna kaipasimme sitä kovasti.

Kari askarteli sillä välin uuden polttoainesäiliön mittarin kuntoon, lenkkeili ja kulutteli aikaa. Tuntui ihanalta palata ”kotiin”. Neetissä oli kauniisti katettu salaattiateria kuohuviineineen odottamassa.

Sää on ollut enimmäkseen puolipilvistä ja lämpötila päivällä 22-25 astetta, öisin viileämpää. Tuulta on ollut jonkin verran ja siksi ilma on välillä tuntunut suorastaan viileältä!

Kap Verdelle lähtö alkaa olla käsillä. Alamme katsella tuuliennusteita sillä silmällä. Tällä hetkellä tuulee marinassakin jopa 14 m/s ja samanlaista on luvassa lähipäivinäkin. Toivottavasti kuitenkin voimme irrottaa köydet mahdollisimman pian.