Ste Anne -> Petit Anse d’Arlet - > Grande Anse d’Arlet ->Anse Mitan -> Fort de France (18. – 24.1.2018)

Vietimme Sainte Annessa kaksi yötä. Löysimme ankkuripaikan helposti aika läheltä rantaa. Kylä on soma, vain pari rannan suuntaista katua ja jokunen tienpätkä saaren sisäosiin päin. Talot ovat vanhoja ja matalia, suurin osa värikkäässä (ja hyvässä) maalissa. Matkamuisto- ja ”rätti”myymälöitä on useita, samoin ravintoloita – suurempia ja pienempiä. Pari pientä ruokakauppaa rajallisine valikoimineen.

Pienellä torilla on kaupan matkamuistotavaraa, jonkin verran hedelmiä ja vihanneksia – ja mausteita! Suuri pöydällinen mausteita kauniisti nimikoiduissa pikku pussukoissaan levittää huumaavaa tuoksuaan pitkälle.

Kylän edessä on pieni hiekkaranta ja pitkä pari metriä korkea laituri. Erillistä dingilaituria ei ole, vaan dingit pitää kiinnittää tähän korkeaan laituriin, jonka alle ne tahtovat mennä. Laiturissa on muutamat tikkaat, joita pitkin sentään pääsee kapuamaan ylös.  Valitettavasti tikkaiden edustat ovat yleensä täynnä kumiveneitä ja niiden lähelle on vaikea päästä. Samanlaisia laitureita oli tällä jaksolla muissakin paikoissa.

Ankkurilahtea reunustaa pitkä hieno hiekkaranta. Jossain myrskyssä sinne on ajautunut suuri ketsi, joka lepää nyt rannalla kallellaan. Kaikki irti lähtevä on siitä viety pois ja se on kovin surullinen näky siinä lojuessaan.

Ranta vilisee auringonottajia ja uimareita. Nälkä ja janokaan eivät pääse yllättämään, sillä pieniä ravintoloita on pitkin rantaa. 

Ste Anne hautausmaa

Pidimme kovasti tästä pikku kylästä ja luultavasti palaamme sinne vielä toistekin.

Seuraavaksi otimme suunnan kohti Petit Anse d’Arletia (opaskirjassa Anse Chaudiere). Tuuli oli kevyt ja alkumatkan moottoroimme fokan kanssa. Loppumatkan pääsimme mukavasti purjein. Meri oli taas sinistäkin sinisempi – sitä piti vain tuijottaa ja tuijottaa haltioituneena.

Rannan läheisyydessä pitkin matkaa oli juomapulloista tehtyjä kohoja – ja paljon. Yritimme parhaamme mukaan väistellä niitä, kun emme tienneet onko niissä kiinni verkko vai jotain muuta. Ankkuroiduttuamme näimme kalastajien kokevan pyydyksiään. Ne näyttivät olevan suuria katiskantapaisia, joihin kalastajat laittoivat kaloja syötiksi. Ilmeisesti jonkinlaisia rapumertoja siis.

12 mailin jälkeen laskimme ankkurin kristallinkirkkaaseen veteen kahdeksaan metriin seitsemän muun purjeveneen seuraan. Lahden toinen ranta on äkkijyrkkä, toinen puoli loivempi. Mitään asutusta ei rannalla ole. Kauempana korkealla mäen rinteellä on muutama yksinäinen talo, joiden valot loistavat mukavasti viidakon keskeltä iltaisin.

Saimme pimeän tultua nauttia rannalta kuuluvasta puusammakoiden konsertista, muutoin paikka oli ihanan hiljainen.

Kari kävi snorklailemassa rannan tuntumassa. Mitään loistokasta väriloistoa ei tämän paikan koralleissa ollut. Kaloja kuitenkin jonkin verran, etenkin keltaista plaatua.

Petit Anse d'Arlet

Itse kylään – pikkuruiseen, parin kadun kokoiseen taas - oli vajaa maili matkaa. Tämänkin kylän edessä, kahta puolta korkeata laituria - on hieno hiekkaranta. Rantabulevardi on kaunis upeine kukkaistutuksineen ja varjoisine katoksineen Talot ovat vanhoja ja lähes kaikki todella kauniisti maalattuja ja hyvässä kunnossa.

Petit Anse d'Arlet

Kauppaa emme ensi käynnillämme löytäneet, vaikka kolusimme kaikki kadut. Seuraavalla kyläreissulla se sitten löytyikin aivan kirkon vierestä: pienen pieni, parinkymmenen neliön kokoinen. Ei mitään kylttiä seinässä. Kaupaksi sen tiesi vain siksi, että ovi oli auki ja sisälle näki.

Petit Anse d'Arlet

Tori on pieni katettu halli. Ensimmäisellä kerralla kävimme siellä iltapäivällä ja paikalla oli vain matkamuisto + ”rätti”kauppias. Toisella kertaa menimme torille aamulla yhdeksän maissa. Vihanneskauppiaan tiskin edessä oli jo jonoa. Kauppias haki kaikessa rauhassa pakettiautostaan tuotteitaan ja asetteli niitä esille. Jono takanamme kasvoi kasvamistaan. Me keräsimme vihanneksia ja hedelmiä sitä mukaa kun niitä tuli pöydälle, mutta suurin osa asiakkaista (sekä turisteja että paikallisia) vain seisoskeli jonossa.

Vajaan puolen tunnin päästä kaupankäynti pääsi alkamaan. Asiakkaat alkoivat kerätä tuotteita vasta omalla vuorollaan ja muistivat kerran toisensa jälkeen vielä jotain… Onneksi meillä ei ollut kiirettä minnekään ja olimme jonon alkupäässä!

Kylässä piti olla myös nettipaikka. Sitä etsimme kahteen otteeseen pitkään ja hartaasti. Kävelimme ensin kylän kaikki kadut. Kysymme neuvoa emmekä silti onnistuneet sitä löytämään ensimmäisenä päivänä. Seuraavana päivänä meidät melkein talutettiin sen luokse: lukitun rautaportin takana valkoinen rakennus, jonka seinässä pienellä teksti Cyber Base. – Joka oli kiinni seinään kiinnitetyistä aukioloajoista huolimatta.

Lankesimme matkamuisto-ostoksiin. Kari oli hukannut parhaat aurinkolasinsa, nyt viimeinkin löytyi sopivat uudet. Minä ostin punaiset shortsit. Ja kaikkein tärkein: Näimme viereisessä ravintolassa upeita kookospähkinän kuoresta tehtyjä kynttilälyhtyjä ja saimme kuin saimmekin asiaa kysyttyämme ostetuksi viereisestä kaupasta pari sellaista itsellemme. (Nytpä meillä sitten onkin taas haastetta säilyttää niitä niin, että ne pysyvät ehjinä. Ne ovat kuin hienon hienoa pitsiä!)

Kahden yön jälkeen oli taas jatkaa matkaa. (Jälkimmäisenä yönä swellasi jonkin verran.) Moottoroimme vajaan kahden mailin matkan Grande Anse d’Arletiin, joka näytti mereltä katsoen oikein mukavalta. Eipä enää paljon naurattanut lukuisien ankkurointiyritysten jälkeen! Veneitä oli paljon, ranta toisin paikoin liian syvä ja matalammissa paikoissa heinää tai muuten vain huono pito. Navakka puuskainen tuuli sadekuuroineen ei helpottanut ankkurointipaikan etsintää veneiden seasta ja itse ankkurointia.

Grande Anse d'Arlet

Viimein. neljännellä yrityksellä saimme Neetin asettumaan aloilleen. (Toisin sanoen ankkurin pitämään, swelliä kylläkin oli aika paljon.) Kari kävi vielä snorklaten katsomassa, että ankkuri oli varmasti hyvin. Katselin Neetin keulasta, kun suuri kilpikonna uiskenteli kohti Karia. Jännäsin, että mahtaako se pitää kurssinsa. Pitihän se, ja Kari pääsi aika lähelle sitä ja näki vielä tämän konnan kaverin pohjassa ruokailemassa. Päivä pelastettu kaiken harmin  jälkeen!

Laituri tässäkin paikassa on suunniteltu muille kuin kumiveneilijöille eli korkea ja hankala. Tässä kylässä on yksi rannan suuntainen katu ja hiekkaranta ravintoloineen sen edessä. Opaskirjan mukaan ruokakauppoja piti olla kaksi. Toisen löysimme – hyllyt lähes tyhjillään. Limsapullotkin oli aseteltu noin 10 – 15 sentin päähän toisistaan hyllyn etureunaan…Onneksi Neetissä on hyvät ruokavarastot!

Kävimme istahtamassa rantakuppilassa netin ääressä ja palasimme keikkuvaan veneeseen. Päätimme jatkaa matkaa heti aamulla.

Kuoppaisen yön jälkeen (hyvä että sängyssä pysyi) purjehdimme 7,5 mailin matkan Anse Mitaniin. Tilaa ankkuripaikalla näytti olevan mukavasti. Valitettavasti vain taas kerran vapaissa paikoissa ankkuri ei pitänyt. Tällä kertaa saimme Neetin kiinni kolmannella yrityksellä. Yhteysalukset noin viiden mailin päässä olevaan Fort de Franceen hankaavat edestakaisin. Jotkut niistä tekevät todella suuret aallot! Onneksi ne lopettavat illalla ja antavat ankkurissa oleville yörauhan!

Iltapäivällä jollailimme rantaan – taas korkeaan laituriin! Tämä kylä on jo vähän suurempi kuin edelliset, mutta ei ollenkaan niin viehättävän näköinen. Löysimme ruokakaupan. Ilmeisestikin edellisen tavarakuorman saapumisesta oli kulunut jo hyvän aikaa, sillä esimerkiksi voita oli kaksi suolatonta pakettia ja margariinia yksi suolaton ja yksi puolisuolainen. Kaikki muu tarjonta oli samaa luokkaa. Saimme sentään ostetuksi wichyä ja limsaa. Paluumatkalla pysähdyimme oikein mukavan näköisessä ostos- ja ravintolakeskittymässä netin äärellä.

Seuraavana aamuna purjehdimme sivuvastaisessa viiden mailin matkan Martiniquen pääkaupunkiin Fort de Franceen. Ensimmäiset vesikuurot saimme matkalla ja niitä sitten riittikin taas pitkälle iltapäivään.

Ankkurointialue on suurten laivojen laiturin ja linnoituksen välissä lahden pohjukassa ja linnoituksen puoleisella rannalla. Tilaa täälläkin näytti olevan riittävästi. Yritimme ensin lahden pohjukkaan suomalaisen Suvi-purjeveneen lähelle, mutta ankkuri ei pitänyt. Siirryimme ulommas, linnoituksen lähelle. Tuuli puuskutteli sadekuurojen säestyksellä melko reippaasti. Ensin näytti siltä, että ankkuri pitää, mutta ei kuitenkaan. Takaamme läksi vene ja sen ankkuri näytti olevan pohjassa kiinni kuin tauti. Päätimme yrittää vielä kerran.

Ankkurin mukana nousi autonrengas! Olimme ilmeisestikin olleet sen renkaan varassa ja valuneet hiljalleen taaksepäin. Kari sai aikansa taisteltuaan irrotettua renkaan ankkurista ja tehtyämme lenkin osutimme ankkurin naapureilta vapautuneeseen paikkaan. Kari läksi vielä snorkkelin kanssa katsomaan, onko ankkuri kunnolla kiinni. Mitään ei näkynyt, vesi oli niin sameaa, että näkyvyys oli vain noin metrin. Vedätimme vielä kerran pakilla oikein kunnolla ja ankkuri piti. Tämä taistelu voitettiin kolmannella yrityksellä!

Lisää  Fort de Francesta seuraavalla kerralla.