Portimão / 15. - 24.2.2020

Aina ilmestyy uusia kukkia

Huomenna kohti Suomea! Olemme hiljalleen järjestelleet ja pakanneet tavaroita, tehneet pieniä kunnostustöitä ja valmistautuneet kolmen viikon ”lomaamme”. Toki muutakin olemme ehtineet touhuta.

Montes de Foía Monchique

Kävimme autolla reilun parinkymmenen kilometrin päässä Monchiquen kylässä ja sen lähellä olevalla 902 metrin korkeudessa olevalla näköalapaikalla. Tie ylös kiemurteli mukavasti pitkin rinteitä ja näköalat olivat hienot. Ylhäällä oli hiukan utuista, joten valokuvista ei tullut mitään kunnollista. Huipulla oli artesaanimyymälä, jossa oli toinen toistaan hienompia esineitä. Mitään tavallista turistiroinaa siellä ei ollut. Valitettavasti siellä ei saanut kuvata.

Kukkia vai siemeniä - ei tietoa. Kauniita kuitenkin.

Pyörähdimme myös Lagosissa. Matkalla näimme jotain todella eksoottista: Kolme hevosten vetämää kärryä körötteli pitkin tietä. Ensimmäisen kärryn rinnalla jolkotteli vetohevosen lisäksi pari muuta hevosta. Kärryssä oli kuljettajan lisäksi lauma koiria, emme ehtineet laskea montako. Seuraavassa kiesissä oli korkea, kirjavan peiton peittämä kuorma tavaraa. Takimmaisessa oli joukko aikuisia ja lapsia. Romaneja tämä kulkue näytti olevan, ihan ikivanhoja perinteitä noudattaen matkalla jostakin jonnekin.

Hevosvetoiset mustalaiskärryt näimme myös Portimãossa, Ne ajoivat meitä vastaan Arade-joen ylittävällä sillalla. Perässään ne vetivät noin parin kilometrin pituista autojonoa. Jäimme pohtimaan, millaisen liikennekaaoksen ne saisivatkaan aikaan kaupungin keskustan ahtailla kaduilla!
Lagosissa teimme tuliaisostoksia ja kuljeskelimme pitkin vanhan kaupungin katuja. Turistielämä oli jo melkoisesti vilkastunut sitten viime käyntimme. Marinassa ja rantakadulla oli paljon veneretkikauppiaita ja vaate- ym. myyntikojuja.

Viiden viikon käsipakettielämän jälkeen jännitti kovasti mennä sairaalaan. Käsi oli toki parempi, mutta kuitenkin…

Nyt sentään oli selvää, minne piti mennä ensin ja miten edetä. Hoitaja purki paketin ja sitten suunnistimme kohti röntgeniä. Kyllästyneen näköinen vastaanottovirkailija istuskeli tietokoneensa ääressä ja pitkän ajan kuluttua kutsui minut luokseen (muita asiakkaita ei ollut paikalla). Ja sitten hän ilmoitti, että röntgen on rikki ja kuvia ei voi ottaa. Teknikko on tulossa, mutta ei ollut tietoa, milloin.

Vähän alkoi huolestuttaa ja kysyin, että mitä nyt pitäisi tehdä. Neitonen käski mennä kysymään lääkäriltä. Aikani olisi vasta tunnin päästä, mutta onneksi tohtori oli jo paikalla. Hän ei tiennyt röntgenin toimimttomuudesta ja oli kovin ällistynyt. Hän soitti jonnekin ja selvisi, että vika olikin jo korjattu. Vastaanottoneitokainen ei vain tiennyt asiasta (kymmenen metrin päässä röntgenhuoneesta!)

Kuvat otettiin ja sitten lääkärille. Murtuma oli melkein parantunut ja nyt pitää sitten pitää vielä kaksi viikkoa pikkusormea ajan nimetöntä toisiinsa teipattuina. Sain kuntoutusohjeita ja vielä kontrolliajan Portugaliin palattuamme.

















Suomalainen veneystävämme Marko oli myynyt veneensä täällä Portimãossa ja jättänyt tavaroitaan telakalle varastoon. Hän tiedusteli, olisiko meillä mahdollisuus tuoda niitä mukanamme Suomeen. Lupasimme katsoa, mitä meille mahtuisi kyytiin. Portugalilaiseen tapaan Joao, jonka varastossa tavarat ovat, ei ottanut meihin yhteyttä sovittuina aikoina, vaan Marko joutui hätistelemään häntä useaan kertaan. Viimein kuitenkin tapasimme toisemme telakalla. Sitten tulikin vastaan pulma: Varaston lukko oli rikki. Se oli pitänyt korjata jo marraskuussa, mutta asia oli jäänyt hoitamatta. Ovi ei auennut. Tarvittiin monta miestä, sorkkarautoja ja väkivaltaa, ennen kuin metalliovi saatiin saranapuolelta murrettua auki.

Sitten jouduimme ikäväksemme toteamaan, että tavaraa oli niin paljon, ettemme millään saisi niitä mahdutettua kyytiimme. No, yritimme kuitenkin!

Kukat vielä supussa aamulla kello 10

Sää on edelleen ollut mitä mainioin, aurinko on paistanut lähes pilvettömältä taivaalta ja päivälämpötilat ovat olleen noin parikymmentä astetta varjossa. Sitloorassa on voinut jo ihan ottaa aurinkoa. Kerrän tarkenin päiväkävelyllä jopa hellemekossa – ensimmäistä kertaa täällä ollessamme!

On ollut mielenkiintoista seurata ihmisten pukeutumista täällä. Usein olemme saman kävelylenkkimme aikana nähneet ihmisiä kokoturkeissa tai toppatakeissa ja talvisaappaissa ja toisaalta shortseissa ja hellemekoissa. Viime aikoina shortsikanta on ollut kylläkin lisääntymään päin.
 
Praia da Rochan turistikadulla liikkuu huumekauppiaita. Mieshenkilö seisoskelee kadulla ja alkaa maleksia hitaasti kohti. Juuri vierellä ollessaan hän sanoo jotain nopeasti – muutaman kerran olemme kuulleet jotain ”has...”

Meitä jännitti kovasti, miten pappakuomun kanssa kävisi. Olimme ilmoittaneet Mikelle, että lähdemme Suomeen 25.2. ja pappaski pitää saada viimeistään 24.2. Pelkäsimme, ettei se joutuisi ajoissa.

Niin siinä kuitenkin – onneksi - kävi, että tänään aamupäivällä (24.2.) Louis kollegoineen tuli pappakuomun kanssa paikalle ja asensi sen paikalleen. Olemme siihen oiken tyytyväisiä. Joissain paikoissa ikkunamuovi vähän aaltoilee, mutta Louis selitti, että uusi kangas elää ja oltuaan jonkin aikaa pingottuneena erilaisissa sääolosuhteissa tilanne voi muuttua. Asia tarkastetaan palattuamme ja tehdään tarvittavat korjaukset.

Nyt voimme lähteä hyvillä mielin Suomeen!

Portimão / 6. - 14.2.2020

Silta Portimãon ohi virtaavan Rio Araden yli

Pettymys. Käsi edelleen paketissa. Lääkäri määräsi kaksi viikkoa lisää.
Itse lääkärireissu oli varsinainen seikkailu. Alkuosa kuin inhottavassa painajaisessa, jossa pyörit ympyrää pääsemättä eteenpäin.

Aamulla hyvissä ajoin ajaa hurautimme sairaalaan. Kävelin lähetelappujeni kanssa ensimmäisenä infotiskille tiedustelemaan, minne mennä. Sain ohjeet mennä röntgeniin. Odotushuone oli täynnä väkeä ja jonotuslappun kourassa sain odotella vuoroani hyvän aikaa. Ilmoittautumistiskillä oli kaksi virkailijaa, mutta jokaisen asiakkaan kohdalla papereita printtailtiin ja pyöriteltiin pitkään. Omalla vuorollani sain ohjeen jäädä odottamaan kutsua kuvaan. Aikanaan vuoroni koitti. Vähän ihmettelin, kun hoitaja heti veti esiin tuolin ja kehotti istumaan kuvauspaikalle. ”Tämän kanssako?” kysyin ja näytin paketoitua kättäni. Kävi ilmi, että minun olisi pitänyt ensin käydä jossain ihan muualla päin sairaalaa otattamassa paketti pois. Jotenkin oletin tietysti, saatuani ohjeet mennä röntgenosastolle, että asia olisi hoidettu räntgenosaston henkilökunnan toimesta, mutta mitä vielä.

Ei kun takaisin infoon jonottamaan vuoroa selvittääkseni minne pitää mennä. Sain ohjeet käytävää tuonne, sitten ulkokautta kahvilaan ja sitten sieltä 0-kerrokseen. Siitä selvisimme hienosti, mutta sitten menikin sormi suuhun. Iso odotusaula ja ilmoittautumisautomaatti, jossa oli neljä tai viisi eri valintaa, joista en ymmärtänyt tuon taivaallista. Onneksi hämmennykseni huomannut ystävällinen naishenkilö tarjosi apuaan ja ”veikkasi” puolestani oikean jonon. Taas odotettiin. Vuoroni tultua minulle kerrottiin, että väärä paikka. Seuraavalle käytävälle.

Sinne siis. Jonotusnumerot, kaksi asiakasta odotusaulassa. Kaksi virkailijaa, joista toinen touhusi omiaan ja toinen hoiteli maksuasiaa (monenlaista lippua ja lappua) asiakkaan kanssa ja katosi sitten välillä jonnekin. Aikanaan pääsin kertomaan taas kerran asiani ja sain kehotuksen istua odottamaan.
Jonkin ajan kuluttua pääsin viimein paketin purkuun ja sieltä minut ohjattiin heti viereiseen huoneeseen lääkärin juttusille. Mutta kun ei vielä ollut niitä röntgenkuvia.

Takaisin röntgenosastolle. Nyt jäin röntgenhuoneen ovenpieleen norkoilemaan ja onneksi pian tuli sama hoitaja, jonka kanssa olin asioinut aiemmin. Hän nappasi minut sisään seuraavaksi ja kuvat oli pian otettu.

Takaisin ulkokautta kahvilan läpi jne. lääkärin vastaanotolle pääsyä odottamaan. Aikanaan tuli vuoroni. Tohtori vilkaisi röntgenkuvaaa, totesi ”Ei ole parantunut. Kaksi viikkoa.” No, käsi taas pakettiin ja uudet ajat kahden viikon päähän. Kyllä harmitti!

Palatessa pyörähdimme katsomassa miltä Alvor näyttää. Rannan tuntumassa oli suuret asuntoautoalueet. (Ensi talvea ajatellen olemme eritytisen kiinnostuneita niistä.)

Vesi alimmillaan. Yläveden aikaan kulkusilta on lähes vaaterissa.

Seuraavana aamuna Kari alkoi säätää fokan rullalaitetta. Kaikki tuntui menevän hyvin ja purje oli jo takasisin paikallaan, mutta se ei rullaantunut kunnolla sisään. Ei kun purje alas ja rullalaitteen osia taas irti. Ja niinhän siinä sitten kävi, että yksi osa mennä molskahti mereen.

Päätimme ajella Vilamouran marinaan vantintekijän putiikkiin kysymään uutta osaa. Valitettavasti hänellä ei ollut sellaista varastossa, mutta hän lupasi tilata meille sellaisen ja tuoda veneelle. Edelleenkin erinomaista palvelua!

Otimme reissun turistimatkana ja löydettyämme parkkipaikan hotellialueelta läksimme tutustumaan paikkoihin. Olimme marinassa yhden yönseudun vuonna 2005 ja paikka vastasi täysin muistikuvaani. Laiturissa oli rivissä valtavan suuria moottoriveneitä. Pienempiä purje- ja moottoriveneitä olivat laiturit melkein täynnään. Vierasveneitä emme kovinkaan montaa havainneet.

Satama-allasta reunustaa rivi ravintoloita, kahviloita ja monenlaisia putiikkeja. Taaempana joka puolella valtavia hotelleja. Koko Vilamoura (Quarteira) on kauniisti rakennettu, paljon vihreätä, kaikki paikat huoliteltuja ja siistejä. Halusimme ostaa ruokakaupasta vähän välipalaa, mutta sitä saimme etsiskellä hyvän aikaa. Löytyi viimein.

Bengalin luola

Paluumatkalla poikkesimme kurkistamassa Bengalin luolat-nimistä nähtävyyttä. Paikalla on taas hienoja hiekkarantoja ja komeita kallioita. Yhdestä kallionkolosta voi ajaa sisälle luolaan, jonka katossa on reikä ja perukassa hiekkaranta.

Kari on käynyt useamman kerran Carvoeiron kylässä pyörälenkillä ja nyt pistäydyimme siellä autolla. Mukavan näköinen kylä ja taas kerran hiekkarantaa kalliojyrkänteen juuressa.

Olimme jo sen verran toipuneet flunssistamme, että päätimme käydä lauantai-illan kunniaksi ulkona syömässä. Meille oli suositeltu Rochan turistialueen O Barão-ravintolaa ja erityisesti sen maksapihvejä. Hyvin ne Karille maistuivatkin, minä nautin taas vaihteeksi ribsejä.

Barãossa oli jo sinne mennessämme (kello 18.30) asiakkaita monessa pöydässä ja lisää tuli koko ateriointimme ajan. Hassua, sillä turistipääkadun varrella ravintoloissa ei yleensä ole vielä tuohon aikaan ole käytännöllisesti katsoen ristin sielua. Ilmeisesti maine hyvästä ruoasta ja edullisista hinnoista on levinnyt. Hauska yksityiskohta ravintolan ulkopuolella on suomenkielinen ruokalista. Google kääntäjä on kyllä pannut parastaan! Kaunis ajatus kuitenkin

Lauantain kunniaksi katsoimme taas urheilua (hiihtoa ja jääkiekkoa). Mikelle laitoimme huolestuneen viesti pappakuomutyön etenemisestä. Mennellä viikolla ei ketään käynyt vaikka Mike niin lupasi.

Sunnuntaipäivänä päätimme käydä kävelyllä Ferragudon kylässä, joka on aivan marinaa vastapäätä joen toisella puolella. Lähestyessämme kylää autoja oli joka puolella, sekä liikkeellä että erittäin luovasti pysäköityina minä kummallisimpiin ja ahtaimpiiin paikkoihin ja kansaa vaelsi jalan kylään päin.

Ferragudon kirppiskamaa

Siellä oli valtava katukirpputori! Tavaraa oli joka lähtöön: työkaluja, ruuveja yms, sähkölaitteita ja – johtoja, kameroita, astioita, kirjoja, CD- ja LP-levyjä, vaatteita, leluja, koreja, huonekaluja, ”taidetta”, koriste-esineitä ja mitä ikinä ihmisten nurkista löytyykään. Ostimme seitsemällä eurolla morttelin Essiin. Varastossamme pitäisi olla jossain sellainen, mutta en onnistunut löytämään sitä viime syksynä.

Silvesin linna

Hurautimme vielä majakan kautta Silvesiin, jossa on vanha maurilaislinna 1000-luvulta. Se on oikein vaikuttavan näköinen ulkopuolelta ja miksei sisältäkin. Sisäpuolella pääsee kiertämään koko muurin sen harjan vieressä. Ympäristöön on komeat näköalat. Sisäpihalla on meneillään kaivauksia entisten asumusten jäännöksiin. Linna on saanut EU-rahaa kaivauksiin lähes miljoona euroa.

Silvesin kylä on samanlainen soma vanhojen talojen reunustamien katujen sokkelo kuin monet muttkin vanhat kylät näillä main.

Maanantaina aamupäivällä ei Mikeltä tullut minkäänlaista vastausta viestiimme, joten ajoimme hänen liikkeeseen. Aloimme olla tosiaankin huolissamme ja harmissamme. Mutta ONNEKSI Mike ja Louis olivat pihamaalla pappakuomun kaariemme kimpussa ja lupasivat tulla iltapäivällä sovittamaan niitä. Ja tulivatkin. Kaaret sopivat hyvin ja näppärästi he virittelivät moninaisine työkaluineen ohuesta muovista malliksi jo pappakuomun katto-osan. Jatkoa pitäisi seuraaman myöhemmin viikolla.

Jotain hyötyä Facebookista: Karavaanarit-ryhmästä bongasin tiedon kaasupullojen täyttöasemasta Albufeiran lähellä. Ja toden totta: Boliqiuemessa on GLP-asema, jossa mies täyttää kaasupulloja aivan bensamittarin näköisestä laitteesta. Asiakkaat jonottavat kaasupulloineen, mies etsii sopivan liittimen, suhauttaa pullon täyteen ja rahastaa. Näppärää ja nopeata! - Ja meille kun eräässä Portimãon kaasuliikkeessä kerrottiin, että Portugalissa on laitonta täyttää sellaisia pulloja kuin meidän.

Albufeiran marinassa

Kaasun saatuamme pyörähdimme Albufeirassa. Joimme kahvit marinan rannan kuppilassa ja paistattelimme päivää. Marina on pienempi kuin Vilamouran, mutta sitäkin reunustavat lukuisat kahvilat ja ravintolat - monet olivat tosin vielä suljettuja. Samoin vain muutama kahvila oli auki sismpänä olevassa pitkässä liikerakennuksessa, jonka kaupat olivat kiinni. Lukuisia liikehuoneistoja näytti myös olevan aivan tyhjillään.

Hotelleja – osa todella värikkäitä – on marinan ympäristössä. Itse kaupunkiin on jonkinmoinen matka. Olisimme kernaasti käyneet siellä vähän kavelemässä, mutta parkkipaikan löytyminen oli mahdoton tehtävä. Vanhojen talojen välissä mutkittelevat (usein yksisuuntaiset) kadut ovat niin kapeita, ettei siellä ole mitään mahdollisuutta pysäköidä. Tosi kivan näköistä kuitenkin.

Galé

Paluumatkalla poikkesimme Galén hiekkarannalla syömässä eväätmme. Ranta oli komea kalloineen ja hiekkarantoineen. Mainingit löivät hienosti kohisten rantaan ja surffarit harjoittelivat meressä.

Eväshetki

Illalla kävimme laiturilla katselemassa veneiden pappakuomuja ja pohdiskelimme uuden kuomumme ikkuna-asetteluja.

Pappakuomum "luonos"

Seuraavana aamuna jatkoimme mietintää ja hyvä niin, sillä Louis ja naispuolinen kollegansa tupsahtivat veneelle aamupäivällä. Näppärästi he tekivät kaarien päälle pappakuomun ja sitten meidän pitikin päättää ikkunoiden ja vetoketjujen paikat. Homma sujui parissa tunnissa. Jännä vain, ettei meille ilmoitettu etukäteen heidän tulostaan. Mitäs jos emme olisikaan olleet paikalla?

Nyt odotamme jännityksellä, miten asia etenee.

Torsstaina oli taas autoajelupäivä. Tällä kertaa suuntasimme länteen päin. Ensin ajoimme Sagresiin. Rannalla jyrkänteen reunojen parkkipaikoilla upeiden näköajojen äärellä oli paljon asuntoautoja pysäköityinä siitä huolimatta, että asiasta oli selvät kieltomerkit. Myöhemmin jututtamamme suomalainen asuntoautopariskunta vahvisti uskomme: Kieltomerkit tarkoittivat leiriytymistä, ei pysäköintiä. Ero on hienon hieno: kun et levitä markiisia tai laittele tuoleja auton ulkopuolelle, olet pysäköinyt, et leiriytynyt. Ja tokihan pysäköidyssä autossa saa nukkuakin. Kuulemma joissakin paikoissa poliisit hätistelevät välillä asuntoautoilijat pois tällaisilta paikoilta, mutta pian parkkis on taas asuntoautojen valtaama.

Sagresin kirkon kappelista

Kävimme Sagresin ja Capo de São Vicentin linnoituksissa, molemmat 1400 – 1500 luvuilta. Näihinkin, kuten muihinkin tämän tyyppisiin nähtävyyksiin Portugalissa, pääsymaksu oli varsin kohtuullinen, Karilta 1,5 € ja minulta 3 €. Molemmat linnoitukset ovat varsin hyvin säilyneet ja niistä on (taas kerran) hienot näkymät merelle ja ympäröivään maastoon.

São Vicentin majakan pihalta

Paluumatkalla lounastimme Baleiiran sataman kuppilassa. Yövyimme vuonna 2005 Baleiiran ankkuripaikalla yhden yön matkalla kohti Gibraltaria. Emme käyneet maissa eikä meillä ole paikasta muuta muistikuvaa kuin että swell keikutti venettä aika tavalla. Swelliä oli nytkin. Ankkurissa ei ollut yhtään purjevenettä, poijussa yksi.

Autoajelut täällä päin ovat melko hitaita, koska emme käytä (maksullisia) moottoriteitä. Liikenneympyröitä on tuhka tiheään, usein jopa alle kilometrin välein. Navigaattoria pitää katsoa ja kuunnella koko ajan ja lisäksi seurata kylttejä tarkasti. Välillä navigaattori ohjaa ajamaan ympyrästä ulos väärästä liittymästä (sanoo esim. kolmas vaikka pitäisi olla toinen). Kartanlukija (minä) pidän kädessäni koholla Karin kännykkää (käytämme sen navigaattoria) ja joudun olemaan melkein yhtä tarkkana kuin kuljettajakin.

Pisin matka, jonka olemme saaneet ajaa suoraan ilman navigaattorin ohjeistusta, on kymmenen kilometriä. Nopeus on useimmiten noin 50 – 60 kilometriä tunnissa. Harvoin tarvitsee (pystyy) kovempaa ajamaan. Tiet ovat enimmäkseen oiken hyväkuntoisia. Lähes koko ajan teiden varressa on asutusta.

Monet kylät ovat mäen rintessä tai laakson notkelmassa. Kadut ovat hyvin kapeita ja mutkaisia, sillä talot kylien keskustassa on rakennettu paljon ennen autojen aikaa. Monet kadut ovat yksisuuntaisia tai umpikujia, joten kylään ”eksyttyään” saa ajaa monta mutkaa päästäkseen sieltä ulos.

Siellä täällä on appelsiinikauppiaiden kojuja tai myyntipöytiä. Appelsiinipussi (ehkä noin pari kiloa) maksaa yleensä kaksi euroa, viidellä eurolla saa kolme kiloa.

Hevosia olemme nähneet siellä täällä tien poskessa laiduntamassa. Sagresin niemen suurilla kuivilla tasaisilla ”nummilla” näkyi muutama aivan valtavan suuri lammaslauma. Lehmiä olemme nähneet vain yhden ainoan kerran. Mahtavatkohan kaikki maitotuotteet tulla tänne Azoreilta? En ole vileä muistanut tutkia asiaa ruokakaupassa.

Haikaranpesiä näkyy melkein jokaisen korkean savupiipun päällä (ja niitä riittää), lyhtypylväissä ja vaikka sun missä. Luulisi täällä Portugalissa olevan paljon lapsia ; )

Mantelipuu kukkii

Kahden viikon kuluttua olemme jo Suomessa! Toivottavasti saamme nauttia täällä loppuajan yhtä mukavista säistä kuin viime aikoina eli auringosta ja päivisin yli 20 asteen lämpötiloista.

Portimão / 19.1. - 5.2.2020

Täällä kävimme. Hieno kokemus.

Onnetar ei nyt hymyile minulle. Reilu viikko on mennyt flunssan kourissa. Pahimpina parina päuvänä en pysynyt hereillä juuri ollenkaan, horrostin vain siinä välissä kun yskimiseltä kykenin. Kuuden päivän piinan jälkeen kävin lääkärissä ja sain melkoisen arsenaalin troppeja antibioottikuurista lähtien. Pari päivää lääkityksen aloittamisesta olo on jo parempi. Valitettavasti Kari on nyt alkanut krohistä. Toivottavasti hän pääsee vähemmällä.

Yllätyksekseni huomasin, että apteekissa tuli jonkinlaista ”Kela-korvausta” eli alennusta joistakin lääkkeisrä. Lääkärimaksusta (40 €) täytyy tehdä Suomessa erikseen hakemus.

Lääkäri oli oikein ystävällinen, mutta englannin taito ei ollut ihan hanskassa. Välillä vaivojani selvitettäessä käytimme kirjasta, jonka kuvista ja eri kielillä esitetyistä kysymyksistä ja vastauksista tohtori pääsi etenemään tutkimuksessaan. Lisäksi sain tukkoiseen oloon naamarin kautta jotian höyry/happihengitystä. Lima lähti ehkä vähän paremmin liikkeelle.

Kaikesta huolimatta mukavaakin on tapahtunut. Kävimme lauantaina 25.1. Fado-illasa. Venekerhotuttavallamme Timolla oli ylimääräisiä lippuja, joten pääsimme osallistumaan tähän tapahtumaan Timon ja kahden muun täällä Portimãossa talvea viettävän suomalaisen, Railin ja Timon, seurassa.

Tapasimme rantakadulla suihkulähteen luona ja sieltä Timo opasti meidän pitkin sokkeloisia vanhan kaupungin katuja tapahtumapaikalle. Emme huomanneet mitään kylttiä talon seinässä, ovi oli auki ja rappujen yläpäässä oli lipunmyyntipiste. 12 euron maksuun sisältyi esityksen lisäksi sämpylät chorizon kera, keitto ja juoma (viini, olut tms.) Ei paha.

Fado

Konsertti pidettiin entisessä - tai ehkä nykyisessäkin – työväentalossa. Tupa tuli aivan täyteen. Yleisän joukossa ei ollut muita turisteja kuin me viisi. Suurin osa yleisöstä oli reilusti keski-iän ylittäneitä ja aivan samon kuin Suomessakin kovin naisvoittoista. Näytti siltä, etä suunin osa oli tuttuja keskenään.

Näyttämö ja tila muutenkin näytti aivan samalaiselta kuin suomalaiset työväentalojen tai vanhojen kansakoulujen juhlasalit. Säestäjiä oli kaksi, toinen soitti fado-kitaraa ja toinen jotain muuta kitaraa – Timo selitti hyvin soittimien erot, mutta flunssa on huuhtonut päästäni nuo yksityiskohdat täysin.

Solisteja piti olla kolme, mutta ainoa miespuolinen esiintyjä ei pystynyt laulamaan kuin yhden kappaleen. Ääni ei kerta kaikkiaan kestänyt, flunssa ilmeisesti tulossa hänellekin. Me, kuten muukin yleisö, olisimme mieluusti kuulleet häntäkin enemmän, lauloi tosi hienosti. Näytti miesparkaa itseäänkin harmittavan aivan vietävästi. Ihanasti yleisö antoi hänelle kannustavat taputukset, kun hän joutui keskeyttämään laulunsa heti toisen kappaleen alussa.

Kaksi muuta laulaajaa olivat nuoria naisia. Taas jouduin toteamaan omat ennekkoajatukseni ja stereotypiani tuulesta temmatuiksi. Olin kuvitrellut, että naispuoliset fado-laulajat ovat vähintäänkin keski-ikäisiä, lyhyehköjä, tummia ja tukevahkoja. Kaikki väärin. Vaaleita, näyttäviä nuoria naisia, joistä ei voinut kuvitellakaan lähteävän sellaista laulua. Nautimme kovasti esityksistä.

Miessolistia paikkasi laulaen soittonsa ohessa toinen säestäjistä. Sitäkin oli ilo kuunnella.

Yleisö eli mukana kappaleesta toiseen, hakkasi käsiään, hurrasi ja lauloi mukana. Kappaleet tuntuivat olevan heille tuttuja. Jäin pohtimaan, että mikä musiikki meille suomalaisille toimii samalla tavalla ja saa meidät elmämään mukana. Ehkö jotkut tangot? Valssit? Juice? Junnu Vainio? Kaikki edellä mainittu on sekalaista musiikkia, joka on juurtunut meideän sydämimme, mutta ei kuitenkaan yhtä lajityyppiä kuten fado.

Välillä myös yleisön joukosta pääsi muutama halukas esiintymään. Kun naiseisíintyjältä unohtuivat sanat kesken kaiken ja hän vaikeni hetkeksi hämmentyneenä, yelisön joukosta alettiin laulaa ja niin esiintyjä sai taas langan päästä kiinni. Kauniisti kannustava yleisö totta tosiaan.

Tilaisuuden alkua odotellessame aja väliajoilla saimme monia hyviä vinkkejä ruokapaikoista ja auton vuokrauksesta.

Onneksi emme olleet vielä vuokranneet autoa, koska Praia da Rochan hinnat ovat jotain aivan muuta kuin Faron lentokentän hinnat. Rochan hinta näytti olevan alimmillaan noin 30 € / vuorokausi, Farossa vain murto-osa siitä. Vuokra auton vakuutuksenkin saa puolta halvemmalla netistä kuin vuokraamosta.

Kävimme eilen hakemassa meille auton Farosta ajalle 4 – 25.2. eli kolmeksi viikoksi. Junalla Faroon, sieltä tovin aikaa puiston penkillä päivää paistateltuamme ja kaupungin vilinää seurattuamme taksilla lentoasemalle. Hiukan hämmennystä aiheutti, kun emme tahtoneet löytää mistään paikkaa, josta auton saisimme. Olimme ymmärtäneet, että nouto olisi lentoasemalta. Selvisihän se viimein, kun tarpeeksi ihmettelimme ja harmittelimme… Olihan asiasta tulleissa viesteissä ohjeistus mennä tiettyyn paikkaan, josta meidät noudettaisiin auton noutopaikkaan. Aivotoimintani on ollut flunssan takia vähän jumissa, joten emme ihan heti hoksaneet kuinkas toimia. Kaikki hyvin kuitenkin. Noutaja saapui täsmälleen ajallaan ja saimme automme.

Vuokraustoimenpide kuitenkin hiukan kesti. Hyväntuulinen ja hymuilevä virkailija onnitteli meitä heti kättelyssä: ”Onneksi olkoon! Olette ensimmäiset aisakkaat, johon käytämme juuri käyttöön otettua tietojärjestelmäämme!” Aavistimme pahaa. Hiukka hakemistahan se näytti olevan, mutta kaikki sujui siihen asti, kun Karin piti kuitata luottokortilta reilin tuhannen euron takuumaksu. Täti tiskillä väitti kiven kovaan, että ei tämä ole luottokortti vaan pankkikortti. Olimme jo luovuttamassa ja maksamassa debitillä, kun hän meni vielä takahuoneeseen kysymään neuvoa. Sieltä tuli naishenkilö hätiin ja kova pulina alkoi. Saatiinhan se maksu lopulta hoidettua luotolla kuten kuuluikin.

Auto on Nissan Micra, 14 000 kilometriä ajettu ja vuokra noin 64 euroa, eli päivähinnaksi tulee kolmisen euroa. Miten ihmeessä tämä voi olla kannattavaa liiketoimintaa???!!! Vakuutus olisi vuokrafirman kautta ollut noin 200 €, rentalcover-sivuston kautta hankittuna 97 €.

Nyt meillä on auto Suomeen paluuseemme saakka. Lennämme Helsinkiin (Faro – Lissabon - Helsinki) 25.2. ja palaamme taas tänne Portugaliin 17.3. Mukanamme tulevat pariksi viikoksi Karin veli vaimoineen Kokkolasta ja sisar Leivonmäeltä. Tosi mukavaa saada vieraita (jotka tosin asuvat hotellissa...Neetin majoitustilat ovat hiukan rajalliset.)

Tälläista vekkulia kuljetuskalustoa näkyy siellä täällä...

... tosin ei enää liikenteessä.

Olemme nykyään käyttäneet aina välillä moottoria varmuuden vuoksi ja eräällä kerralla Kari huomasi, etttä jo aiemminkin vähän vuotanut merivesipumpun tiiviste vuoti taas. Onneksi Portimäon telakalla on Volvon liike, josta saimme tilattua uuden tiivisteen. (O-rengas, 17 €!)

Kari tarkasti vantit ja totesi, että kolmessa vantissa neljästä on pieniä säieongelmia. Päätimme tilata uudet. Pete kävi mittaamassa vaijerien paksuudet ja annoimme hänelle noin-mitat niiden pituudesta. Kari oli suunnitellut ja valmistellut vanttien irrotuksen huolella. Käsipuolenakin pystyin helposti hiissaamaan ankkuripelin avulla hänet mastoon ja saimme vantit nopeasti ja vaivattomasti alas.

Petekeeping-takilointifirman kaverit kävivät noutamassa vanhat vantit ja toivat uudet aivan sopimuksen mukaisesti. Täsmällistä, hyväntuulista ja iloista palvelua. Vanttien hinnaksi tuli 600 € Nostimme ne saman tien ylös mastolle ja nyt Kari on säätämässä niitä.

Sähköpostilla asiasta tiedusteltuamme Mike lupasi tehdä tämän viikon maanantaina ja tiistaina (=toissapäivänä ja eilen) pappakuomun kaaret ja tulla sitten sovittamaan niitä ja jatkamaan hommaa. Ei ole vielä näkynyt, nyt on keskiviikkoiltapäivä...

Olemme nähneet lukuisia kertoja joutomaalla kaupunkiin mennessä hevosia liekaan kytkettyinä laiduntamassa. Raili ja Timo tiesivät kertoa, että Portimãossa on romaneja, joilla on hevosia ja nämä lienevät heidän.

Edellisen blogin lähetyksen jälkeen oli seuraavalla viikolla monena pävänä kalsea keli, tuulet välillä hyytävän kylmiä ja vettäkin tuli aika usein. Eräänä päivänä pääsimme kyllä kuivina kaupungin toiselle laidalle MaxMat-rautakauppaan. Ostokset tehtyämme astuimme ulos ja vettä tuli kuin saavista kaataen, eikä siihen näyttänyt tulevan loppua ollenkaan. Ei auttnut muu kuin pyytää tilaamaan meille taksi.

Nyt sää on alkanu lämmetä, jopa 23 astetta varjossa eilen. Tänne taitaa tulla kevät! Uusia luonnonkukkia on ilmaantunut entisten harvalukuisten lisäksi. Mantelipuut kukkivat. Niitä näyttää kasvavan puutarhojen lisäksi villinäkin. Oikein kauniita!

Huomenna torstaina käsi on ollut kolme viikkoa paketissa ja menen sairaalaan röntgenkuvaan ja lääkäriin. Toivon hartaasti, että paraneminen on edennyt kuten pitääkin ja kaikki on ok. Yllättävän pitkään murtumapaikka oli kipeä.

Karikin varmaan toivoo paketin poistoa. Kolmen viikon tiskiputki on jo takana, ja kaiken kukkuraksi viimeisen viikon aikana kauppareissut ja ruuanlaittokin, kun minusta ei ollut mihinkään…

Nyt siis uusiin seikkailuihn Algaren ihmeisiin tutustumisen merkeissä!