PSV – Clifton – Tobago Cays – Mustique – Blue Lagoon – Pitonit – Rodney Bay / 29.1. – 9.2.2019






Taas yksi auringonlasku. Jos jossain seinällä olisi tällainen taulu, sanoisimme: "Yäk. Ei tuollaisia värejä VOI olla!"
Aamulenkin jälkeen kävimme kirjautumassa ulos Grenadalta.

Harmiksemme lataamani Digicellin dataa pääsi menemään ”vanhaksi” ja hukkaan. Onneksi törmäsimme vielä lunnilaisiin ja sain ohjeet, miten dataa voi siirtää seuraavalle 30 päivän jaksolle. On ollut ihan kätevää, kun voi käyttää mobiilidataa veneestä käsin eikä tarvitse aina kömpiä jonnekin kuppilaan WiFin ääreen. Digicellin SIM on minun puhelimessani ja käytän sitä mobiilitukiasemana jonka kautta Karikin pääsee nettiin ja sähköpostiin.

Siirryimme osin purjein, osin koneella 10,7 mailia Petite St. Vincentin ankkuripaikalle. PSV kuuluu St. Vincent ja Grenadiineille, viereinen Petite Martinique taas Grenadalle.

Petite St. Vincent
Ankkuripaikka on kauniin hiekkarannan edessä. Saari on yksityinen emmekä viitsineet lähteä maihin, mutta rannalla on kivan näköisiä rakennuksia ja ehkäpä joku kuppilakin palmujen seassa. Ankkurin pito oli hyvä ja vesi kristallinkirkasta. Veneitä ei ollut kovinkaan paljon, mutta niitä ilmestyi lisää pitkin iltapäivää seuraksemme.

Seuraavana päivänä 4,4 mailin purjehdus Cliftoniin. Ankkuripaikka näytti aika täydeltä, joten päätimme jo etukäteen ottaa poijun, mikäli niitä olisi saatavilla. Olisimme Cliftonissa kuitenkin vain yhden yön ja pitäisi ehtiä käydä kirjautumassa maahan. (Ankkuroiduttuamme seuraamme yleensä useita tunteja ankkurin pitävyyttä, ennen kuin uskallamme jättää Neetiä ja lähteä maihin. Varmuuden vuoksi.)

Dingipoika tuli jo kaukaa vastaan ja kysyi haluammeko poijun. Vastasimme myöntävästi. Jep. Hän ohjasi meidät omaan, varmasti koko ankkurointialueen keikkuvimpaan poijupaikkaan ja hintakin oli 80 EC. Emme tiedä mitä muut – TCMP:n viralliset - poijut olisivat maksaneet - niitä näytti olevan vapaana tasaisemmilla paikoilla. Harmitti. Onneksi keikutus hellitti illalla ja yöksi!

Kävimme lentokentällä kirjautumassa maahan. Sen jälkeen kävimme vielä kävelemässä kylänraitilla. Aivan selvästi ”kausi” oli alkanut, sillä kaduilla ja kuppiloissa oli huomattavasti enemmän väkeä kuin viimeksi täällä ollessamme.

Aamulla vierestämme kuului suomenkielistä huhuilua. Kauempana olevan 47-metrisen Africa-moottorialuksen yli 7-metrinen dingihän se siinä pörräsi vierellämme. Vaihdoimme sitten kuulumisia.. Heidän lähdettyään googletin piruuttani African ja IT-miljonäärien paattihan se on. Naureskelimme sille, että 1997 olimme vain vähän African dingiä isommalla (8,1m) moottoripurrellamme Monacon satamassa.

Seuraavaksi purjehdimme viisi mailia Tobago Caysille. Viimeksi olimme valinneet turhan kuoppaisen ankkuripaikan ja nyt suuntasimmekin suojaisempaan paikkaan Petit Bateaun ja Petit Rameaun suojiin. Ankkuri piti heti hyvin eikä Neeti juuri keikkunutkaan.

Useimmat rauskut olivat harmaanruskeita, mutta tällainenkin yksilö oli joukossa.
Iltapäivällä ajoimme rantaan ja Kari kävi snorklaamassa. Petit Bateaun tuulenpuolella ei ollut juurikaan nähtävää, mutta ankkurointisalmen rannalla oli kylläkin katsottavaa. Hienointa oli, kun aivan vesirajassa uiskenteli suurehkoja rauskuja ja pulleita ”möhkälekaloja”. Meille selvisi myöhemmin, että ne päivystelivät siinä odotellen ”rantakeittiöiden” kalan-ja lobsterin perkuujätteitä.

"Möhkälekala", noin 40 cm pitkä.
Hiekkarannalle ajautunut otus. Portugalin sotalaivan värikäs sukulainen ehkä?
Illalla tuuli kääntyi ja melkoinen swell piinasi meitä yöllä. Aamulla ensi töiksemme ankkuroimme Nereidin uudelleen suojaisempaan paikkaan saarten väliseen salmeen. Ankkuri näytti pitävän hyvin.

BBQ-paikka
Olimme sopineet dingipoikamme Teddyn kanssa lounaasta rannalla ja kävimme syömässä lobsteri- ja kala-annokset. Palattuamme huomasimme, että ankkuri ei ollutkaan pitänyt vaan Neeti oli valunut alaspäin. Onneksi ei takanamme ollut veneitä liian lähellä!

Ei auttanut muu kuin alkaa etsiä pitävämpää ankkuripaikkaa. Veneitä oli tullut lisää ja tila oli aika tarkalla. Toisella yrityksellä onnistuimme. Kari yritti vielä mennä snorkkelin kanssa varmistamaan, että ankkuri oli kunnolla hiekassa, mutta nyt salmessa oli niin kovasti virtaa, että uimalla ei tahtonut päästä ollenkaan eteenpäin. Siksi olimme kai rekanneetkin. Vahdimme haukkana plotterista sijaintiamme ja totesimme, että kyllä tässä nyt pysytään.

Uusi ankkuripaikkamme oli aivan dingipoikien ”parkkipaikan” vieressä. Olimme juuri muutamaa päivää aikaisemmin pohtineet, että heillä on kai joku hyvä systeemi, jolla he (ainakin noin kymmenkunta venettä) jakavat asiakkaat niin, että kaikille riittää työtä ja ansioita. Nyt jouduimme toteamaan, että kovin sopuisaa väkeä eivät nämä herrat olekaan. Useita kertoja huudettiin kurkku suorana, puitiin nyrkkiä ja taidettiinpa näyttää muitakin kansainvälisiä käsimerkkejä…

Pieni musta lintu pyrähti Neetin mantookille istumaan ja piipitteli siinä äänekkäästi. Tosi rohkeasti se tuli syömään leipää aivan lähellemme.

Nostimme illalla perämoottorin takakaiteeseen ja dingin kannelle jatkaaksemme aamulla matkaa Mustiquelle. Aamulla tuuliennusteet lupasivat kuitenkin täysin vastaista reipasta tuulta, joten lykkäsimme lähtöä seuraavaan aamuun. Vietimme päivän naapuriveneiden ja dingipoikien touhuja seuraten, lueskellen ja päivää paistatellen. Dingiä emme viitsineet enää laskea veteen.





Sunnuntaiaamu alkoi harmituksen merkeissä. Vessan vedenotossa oli jotain häikkää! Kari purki pumppumekanismin eikä löytänyt mitään vikaa. Totesimme, että ilmeisesti huuhteluveden ottoputkeen oli mennyt joko levää tai joku pikku kala. Vettä tuli nippa nappa ja ämpärillähän sitä sai lisää. (Onneksi tämä vika korjaantui itsestään matkalla Mustiquelle. Ilmeisesti tukos sai matkan aikana höykynköykkyä ja liukeni pois.)

Moottoripurjehdimme tiukassa vastaisessa 21 mailin matkan Mustiquelle. (Olimme saaneet suomalaisilta Bequialla väärää tietoa hinnoista. Lunni kertoi, että hinta on EC-  eikä US-valuutassa). Päätimme siis käydä katsomassa miljonäärien saarta.

Poijuja oli runsaasti vapaana. Kun ketään ei näkynyt tulevan auttamaan kiinnittymisessä, päätimme selvitä itse. Nämä poijut ovat paholaisen suunnittelemia! Päällä on pieni lenkki, josta roikkuu ketjunpätkä pitkin poijun kylkeä. Saimme yrittää lukuisia kertoja, ennen kuin viimein saimme tavallisesti niin näppärällä Handy Duck-poijuhaallamme Neetin kiinni.

Maksu (220 EC) on maksettava, olitpa sitten poijussa tai ankkurissa. Sillä saa olla Mustiuella kolme vuorokautta. Maksun kerääjä mainosti meille illan blues-iltaa paikallisessa Basil’s Barissa.

Basil's iltavalaistuksessa
No sinnehän piti tietenkin lähteä! Yllätyimme sisäänpääsymaksusta, 40 EC / nenä. Vielä isompi yllätys oli rommipunssien hinta, 38 EC / kpl.

Vielä hassumpaa oli, että kun ostimme ne juomat ja Kari antoi maksun 100 EC setelinä, baaritiskillä ei ollut laisinkaan vaihtorahaa! Baarimikko huuteli salin puolelta jonkun hakemaan setelimme ja aikanaan tulivat vaihtorahatkin takaisin. Istuimme aivan baaritiskin vieressä ulkoterassilla ja olimme aitiopaikalla seuraamassa baaritiskin tapahtumia. KUKAAN siinä ei maksanut juomiaan! Joidenkin hakiessa lastin tarjoilija näpytteli jotain tietokoneeseen, joidenkin juomia ei näytetty kirjattavan yhtikäs minnekään. Päättelimme, että 1) asiakkaat olivat pääsääntöisesti saarella asuvia ökyrikkaita, joilla oli vapaa käyttöoikeus baarin antimiin 2) joidenkin juomat sentään laitettiin ”piikkiin”.

Mitenkään erityisen loistokkaasti pukeutuneita asiakkaita ei ollut paikalla, ihan tavallisen näköistä Karibian vapaa-ajan vaatetusta. Todennäköisesti tietysti merkkivaatteita, mutta niitähän me emme tunnista! Ja saattoihan siellä joku julkimokin olla, mutta olemme niiden tunnistamisen suhteen tasan yhtä huonoja kuin merkkivaatteidenkin.

Tupa oli täynnä, musiikki oikein viihdyttävää ja meillä oli oikein mukavaa.

Mustique, Bakery ja vaatekauppa
Saari on yksityinen ja turistien on sallittua liikkua vain kapealla kaistaleella rannan läheisyydessä. Kalakauppa on rannassa ja piipahdimme siellä. Kauppiasta ei kiinnostanut edes tervehtiä meitä, joten jätimme hänen tarjontansa omaan arvoonsa. Ruokakauppa oli kohtalainen, mutta aika kallista näytti olevan. Tuoretuotevalikoima nolla. Jotain kuitenkin ostimme. Vihanneskauppiaalla on pikku kojunsa tien varressa, mutta se ei näköjään ole joka päivä auki. Saimme sieltä sentään tiistaina ostettua jotain vihreätä ja värikästäkin ruokapöytään.

Leipäkaupasta ostimme patongin ja kaksi munkkirinkeliä, yli 35 EC! (Ja munkit maistuivat vain hiivalta…). Vaatekaupassa hypistelin mekkoja, mutta kun kurkistin valkoisen, intianpuuvillaiselta näyttävän sinisellä langalla kirjaillun mekon hintalappua (yli 350 USD), peräännyimme hyvässä järjestyksessä.


Ranta on kaunis. Palmuja kasvavalla ruohikkokaistaleella hiekkarannan takana on katettuja piknik-pöytiä. Kari kävi hiekkarannalta snorklaamassa, mutta siinä ei ollut kovin paljon katsottavaa. Kun toisella kerralla ajoimme dingilla pikku riutan ulkopuolelle ja ankkuroimme sinne, katsottavaakin riitti. Veneiden lähellä uiskenteli kilpikonnia, mutta ne pysyttelivät melko kaukana Neetistä.

Saarella käy yhteysalus. Olimme kerran liikkeellä juuri kun se oli tullut ja taas lähdössä. Lautalle oli tien täydeltä jonossa avolavapickupeja täynnä paikallisia miehiä. Ilmeisestikin työväkeä lähdössä koteihinsa. St.Vincentille vai Bequialleko, emme tiedä.

”Oikeita” autoja saarella liikkuu tosi vähän. Suurin osa ajoneuvoista näyttää olevan golfauton näköisiä sähkövempeleitä tai niitä avolavapickupeja.

Miljonäärien talot ovat suljetulla alueella, joten niitä emme päässeet lähempää katsomaan. Eikä niitä olisi saanut valokuvatakaan. Poijumaksun maksamisen yhteydessä meille annettiin esite, jossa oli tarkat käyttäytymisohjeet saarella…

Kolmen yön jälkeen jatkoimme matkaa. Hieno 15,6 mailin purjehdus ST. Vincentin Blue Lagooniin. Alue riutan suojassa on niin ahdas, että emme kuvitelleetkaan ankkuroituvamme vaan otimme poijun.

Laiturissa oli paljon ruotsalaisveneitä. Kävimme jututtamassa erään veneen miehistöä. Kyseessä oli Viking Explorers-porukka, joka oli lähtenyt Las Palmasista vasta tammikuussa ja seilannut Karibialle Kap Verden kautta. Hiukka hankala oli saada kavereiden skoonelaisesta selvää…

Kävimme vielä hoitamassa tulli- ja immigrationmuodollisuudet ja piipahdimme marinan pienessä ruokakaupassa.

Tutkittuamme tuuliennusteita läksimme seuraavana aamuna anivarhain St. Vincentin itäpuolelta St. Lucialle. Ensin jouduimme moottoroimaan suoraan itään vastatuuleen. St. Vincentin kaakkoiskulmalla oli melkoinen ”soppakattila”. Meri kuohui ja pyörteili, virtaukset olivat kovat. Nopeus meni välillä alle kolmen solmun. Tuuli oli idästä ja puolentoista tunnin moottoroinnin jälkeen saaren ranta kaartui sen verran, että pääsimme etenemään moottorin avulla purjehtien.

Tunnin moottoripurjehduksen jälkeen saimme purjeet kunnolla vetämään ja sitten sitä mentiinkin upeasti myötävirrassa hyvää vauhtia. St. Vincentin koillispäässä  oli taas virtapaikka ja meri velloi sinne tänne, mutta selvisimme siitä käynnistämättä moottoria.

Pitkään aikaan emme olleet nähneet yhtään delfiiniä ja muutama päivä sitten ihmettelimme sitä ääneen. St. Vincentin ja St. Lucian välisessä salmessa näimme pari vilahdusta delfiinin (tai jonkun) selkäevästä, mutta leikkikavereita Neeti ei saanut vieläkään.

St. Lucian eteläpäässä tuuli voimistui alkumatkan 5 – 7 sekuntimetrin tuulesta 8 – 10:een ja aallokko nousi melko korkeaksi. Siinä huimassa menossa ensimmäiset poijuntarjoajat tulivat jo kyselemään tarvitsemmeko poijua. Oli vaikea saada selvää heidän huutelustaan ja huutelimme ja viittoilimme, että palataan asiaan perillä.

Kyseisiä herroja ei sitten näkynyt lahdella ja toinen palveluntarjoaja ”hyökkäsi” kimppuumme. Hänen kanssaan jutellessamme ensimmäiset kaverit syöksyivät paikalle ja hätistivät jälkimmäisen pois. Viittoilivat meitä ajamaan rantaan päin – ja painelivat takaisin avomerelle päin jahtaamaan seuraavaa lähestyvää purjevenettä. Me ajoimme lahden perukkaa päin ja toivoimme, että herrat palaisivat pikaisesti, ennen kuin joku muu tulee taas tyrkyttämään apuaan. Jotenkin ärsyttävää olla aggressiivisen kilpailun kohteena!

Matkaa kertyi 48 mailia, aikaa meni kahdeksan tuntia. Saimme aika hyvän keskinopeuden alkumatkan vastavirtaan mottoroinnista huolimatta!

Palasivat he aikoinaan ja saimme Neetin poijuun. Viimeksi täällä ollessamme veneitä oli vain muutama meidän lisäksemme, nyt huomattavasti enemmän. Jokunen poiju oli kuitenkin vielä vapaana. Ankkurointi täällä on lähes mahdotonta, koska ranta syvenee tosi nopeasti.

Paikka on kaunis ja vesi kirkasta. Snorklauspaikkojakin näytää purjehdusoppaan mukaan olevan, mutta kummparimme oli kannella joten pysyttelimme veneessä. Swelliä tuli mereltä aika tavalla, mutta vielä enemmän veneitä keikuttelivat kovaa edes takaisin ajavat dingipojat ja turistela kuljettavat moottoriveneet.

Yö oli tyyni. Swell keikutteli venettä ja poiju paukutteli Nereidin keulaan. Nukkuminen ei ollut parasta mahdollista. Aamulla kylällä joku oli sytyttänyt savuavan nuotion ja tyvenessä savu laskeutui sankkana kylän notkelmaan. Mahtoi siinä naapureita harmittaa. Savua riitti kyllä ankkurilahdellekin sen verran että hengittäminen tuntu vähän tukalalta.

Ensimmäiset pari tuntia Rodney Bay:tä kohti jouduimme moottoroimaan ja moottoripurjehtimaan. Sitten tuuli heräsi, kääntyi kaakkoon ja pääsimme mukavasti purjein ankkurilahden edustalle saakka. 18 mailin matkan aikana plotterimme saavutti 10 000 mailin lukemat. Suomesta lähtiessämme mittarissa oli 1168 mailia.

Viimeksi tänne tullessamme (marraskuussa) ankkurissa oli vain muutama vene. Nyt niitä oli paljon enemmän, mutta lahti on laaja ja tilaa riittää. Ankkuri nappasi kiinni toisella yrittämällä ja Kari kävi vielä snorklaten toteamassa, että se oli kunnolla hiekassa.

Kävimme hoitamassa kirjautumismuodollisuudet. Mennessämme konttorille meneillään oli lounastauko. Putiikin piti aueta 13.30, mutta menihän se tietenkin 10 minuuttia pitkäksi! Jonoa ehti jo kertyä oven eteen. Onneksi jotain edistystä kirjautumishommissa on tapahtunut, sillä tietomme löytyivät tietokoneelta ja selvisimme vain immigrationin lappusten täyttämisellä. Emme kylläkään osanneet täyttää niitä oikein ja virkailijatar korjaili lomaketta varsin ärtyneen oloisena. Viimeisin virkailija saapui paikan päälle vasta sitten, kun 30 EC maksun aika tuli.

Kävimme venetarvikeliikkeestä ostamassa uudet kiikarit. Entiset, Motonetistä ennen lähtöamme ostetut olivat tulleet tiensä päähän jo aikaa sitten. Kaikkea sitä tulee ostetuksikin.

Pidgeon Islandin luona olevan hiekkarannan kalustusta.
Rannassakin huomasi selvästi, että kausi täällä on alkanut. Laiturit olivat lähes täynnä ja ravintoloissa oli väkeä vaikka kuinka.

Lunnin Satu oli liittänyt meidät mukaan ARC:hen osallistuneiden suomalaisveneiden WhatsApp-ryhmään. Niinpä tiesimmekin, että Marja II on Rodney Bayssa laiturissa pitkään kestäneen telakallaolon jälkeen. Ilmeisesti valastörmäyksen vuoksi veneen (Malo 46) skegi oli vaurioiunut pahasti ja vene oli nyt viimein saatu korjatuksi. Kävimme lauantaina kauppareissulle mennessämme tapaamassa Marjaa ja Mattia.  Oli mukava tutustua ja nähdä heidän upea veneensä. He ovat sunnuntaina lähdössä kohti pohjoista ja kääntyvät jossain vaiheessa takaisin etelää kohti. Tapaamme varmaankin vielä.

Etsiskelimme ostoskeskuksista värikasetteja printteriimme. Turhaan. Taas kerran törmäsimme vanhaan tuttuun asiaan:  Täällä on tosi hankalaa löytää monia sellaisia tuotteita, joita koto-Suomessa löytyy monesta vähänkin isommasta supermarketista… Puolentoista kilometrin päässä on joku tietokoneliike, mutta sinne asti emme viitsineet lähteä tällä kertaa tallustelemaan.

Vihanneskauppias Rodney Bayssa. Häneltä saimme parhaat 
vihannekset pitkään, pitkään aikaan. 
Ja sopuhintaan kaiken lisäksi!


Jotta elämämme ei olisi liian auvoista, olemme saaneet taas uuden harmin. Peräsinlaakerissa (tai jossain sielläpäin) on jotain häikkää. Potkuri ”jyrisee” ja tärisee usein liikkeelle lähdettäessä, kun vaihde pannaan eteenpäin tai matkan aikana ilmeisestikin virtausten tai aallokon takia. Ongelma menee ohi, kun laittaa vaihteen vapaalle ja uudelleen päälle tai lisää kaasua tai löysää sen taas. Edessä on taas telakkareissu vian selvittämiseksi ja korjaamiseksi. Kari epäilee perälaakerin väljyyttä. Saimme taannoin akseliin kalastajasiiman, joka oli tukkinut vesijäähdytykseen laakerille mistä mitä ilmeisimmin aiheutui laakerin kuluminen. Ongelma on ollut pahempi perän ollessa syvemmälle painuneena, kun perätankissa on paljon polttoainetta ja vesitankissa paljon vettä.






Olin ollut sähköpostitse jo ennakkoon yhteydessä telakalle ja ankkuroiduttuamme ilmoitin saapumisestamme. Pian tulikin vastaus. Meille on varattu nosto kello 8 maanantaiaamuna ja jonkun pitäisi saman tien tulla katsomaan Neetiä. Vähän jänskättää, mitä ongelmallemme pitää tehdä, kauanko se kestää, mitä tulee maksamaan  ja voimmeko asua veneessä remontin ajan vai joudummeko etsimään majapaikan jostain.

Marja II:n Mattia lainatakseni: ”Matkaveneily on veneen korjaamista eksoottisissa paikoissa.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti