 |
| Taas yksi auringonlasku. Jos jossain seinällä olisi tällainen taulu, sanoisimme: "Yäk. Ei tuollaisia värejä VOI olla!" |
Aamulenkin jälkeen kävimme kirjautumassa ulos Grenadalta.
Harmiksemme lataamani Digicellin dataa pääsi menemään
”vanhaksi” ja hukkaan. Onneksi törmäsimme vielä lunnilaisiin ja sain ohjeet,
miten dataa voi siirtää seuraavalle 30 päivän jaksolle. On ollut ihan kätevää,
kun voi käyttää mobiilidataa veneestä käsin eikä tarvitse aina kömpiä jonnekin
kuppilaan WiFin ääreen. Digicellin SIM on minun puhelimessani ja käytän sitä
mobiilitukiasemana jonka kautta Karikin pääsee nettiin ja sähköpostiin.
Siirryimme osin purjein, osin koneella 10,7 mailia Petite
St. Vincentin ankkuripaikalle. PSV kuuluu St. Vincent ja Grenadiineille,
viereinen Petite Martinique taas Grenadalle.
 |
| Petite St. Vincent |
Ankkuripaikka on kauniin hiekkarannan edessä. Saari on
yksityinen emmekä viitsineet lähteä maihin, mutta rannalla on kivan näköisiä
rakennuksia ja ehkäpä joku kuppilakin palmujen seassa. Ankkurin pito oli hyvä
ja vesi kristallinkirkasta. Veneitä ei ollut kovinkaan paljon, mutta niitä
ilmestyi lisää pitkin iltapäivää seuraksemme.
Seuraavana päivänä 4,4 mailin purjehdus Cliftoniin.
Ankkuripaikka näytti aika täydeltä, joten päätimme jo etukäteen ottaa poijun,
mikäli niitä olisi saatavilla. Olisimme Cliftonissa kuitenkin vain yhden yön ja
pitäisi ehtiä käydä kirjautumassa maahan. (Ankkuroiduttuamme seuraamme yleensä
useita tunteja ankkurin pitävyyttä, ennen kuin uskallamme jättää Neetiä ja
lähteä maihin. Varmuuden vuoksi.)
Dingipoika tuli jo kaukaa vastaan ja kysyi haluammeko
poijun. Vastasimme myöntävästi. Jep. Hän ohjasi meidät omaan, varmasti koko ankkurointialueen
keikkuvimpaan poijupaikkaan ja hintakin oli 80 EC. Emme tiedä mitä muut –
TCMP:n viralliset - poijut olisivat maksaneet - niitä näytti olevan vapaana
tasaisemmilla paikoilla. Harmitti. Onneksi keikutus hellitti illalla ja yöksi!
Kävimme lentokentällä kirjautumassa maahan. Sen jälkeen
kävimme vielä kävelemässä kylänraitilla. Aivan selvästi ”kausi” oli alkanut,
sillä kaduilla ja kuppiloissa oli huomattavasti enemmän väkeä kuin viimeksi
täällä ollessamme.
Aamulla vierestämme kuului suomenkielistä huhuilua.
Kauempana olevan 47-metrisen Africa-moottorialuksen yli 7-metrinen dingihän se
siinä pörräsi vierellämme. Vaihdoimme sitten kuulumisia.. Heidän lähdettyään
googletin piruuttani African ja IT-miljonäärien paattihan se on. Naureskelimme
sille, että 1997 olimme vain vähän African dingiä isommalla (8,1m)
moottoripurrellamme Monacon satamassa.
Seuraavaksi purjehdimme viisi mailia Tobago Caysille.
Viimeksi olimme valinneet turhan kuoppaisen ankkuripaikan ja nyt suuntasimmekin
suojaisempaan paikkaan Petit Bateaun ja Petit Rameaun suojiin. Ankkuri piti
heti hyvin eikä Neeti juuri keikkunutkaan.
 |
| Useimmat rauskut olivat harmaanruskeita, mutta tällainenkin yksilö oli joukossa. |
Iltapäivällä ajoimme rantaan ja Kari kävi snorklaamassa.
Petit Bateaun tuulenpuolella ei ollut juurikaan nähtävää, mutta
ankkurointisalmen rannalla oli kylläkin katsottavaa. Hienointa oli, kun aivan
vesirajassa uiskenteli suurehkoja rauskuja ja pulleita ”möhkälekaloja”. Meille
selvisi myöhemmin, että ne päivystelivät siinä odotellen ”rantakeittiöiden”
kalan-ja lobsterin perkuujätteitä.
 |
| "Möhkälekala", noin 40 cm pitkä. |
 |
| Hiekkarannalle ajautunut otus. Portugalin sotalaivan värikäs sukulainen ehkä? |
Illalla tuuli kääntyi ja melkoinen swell piinasi meitä
yöllä. Aamulla ensi töiksemme ankkuroimme Nereidin uudelleen suojaisempaan
paikkaan saarten väliseen salmeen. Ankkuri näytti pitävän hyvin.
 |
| BBQ-paikka |
Olimme sopineet dingipoikamme Teddyn kanssa lounaasta
rannalla ja kävimme syömässä lobsteri- ja kala-annokset. Palattuamme
huomasimme, että ankkuri ei ollutkaan pitänyt vaan Neeti oli valunut alaspäin.
Onneksi ei takanamme ollut veneitä liian lähellä!
Ei auttanut muu kuin alkaa etsiä pitävämpää ankkuripaikkaa.
Veneitä oli tullut lisää ja tila oli aika tarkalla. Toisella yrityksellä
onnistuimme. Kari yritti vielä mennä snorkkelin kanssa varmistamaan, että
ankkuri oli kunnolla hiekassa, mutta nyt salmessa oli niin kovasti virtaa, että
uimalla ei tahtonut päästä ollenkaan eteenpäin. Siksi olimme kai rekanneetkin.
Vahdimme haukkana plotterista sijaintiamme ja totesimme, että kyllä tässä nyt
pysytään.
Uusi ankkuripaikkamme oli aivan dingipoikien ”parkkipaikan”
vieressä. Olimme juuri muutamaa päivää aikaisemmin pohtineet, että heillä on
kai joku hyvä systeemi, jolla he (ainakin noin kymmenkunta venettä) jakavat
asiakkaat niin, että kaikille riittää työtä ja ansioita. Nyt jouduimme
toteamaan, että kovin sopuisaa väkeä eivät nämä herrat olekaan. Useita kertoja
huudettiin kurkku suorana, puitiin nyrkkiä ja taidettiinpa näyttää muitakin
kansainvälisiä käsimerkkejä…
Pieni musta lintu pyrähti Neetin mantookille istumaan ja
piipitteli siinä äänekkäästi. Tosi rohkeasti se tuli syömään leipää aivan
lähellemme.
Nostimme illalla perämoottorin takakaiteeseen ja dingin
kannelle jatkaaksemme aamulla matkaa Mustiquelle. Aamulla tuuliennusteet
lupasivat kuitenkin täysin vastaista reipasta tuulta, joten lykkäsimme lähtöä
seuraavaan aamuun. Vietimme päivän naapuriveneiden ja dingipoikien touhuja
seuraten, lueskellen ja päivää paistatellen. Dingiä emme viitsineet enää laskea
veteen.
Sunnuntaiaamu alkoi harmituksen merkeissä. Vessan
vedenotossa oli jotain häikkää! Kari purki pumppumekanismin eikä löytänyt
mitään vikaa. Totesimme, että ilmeisesti huuhteluveden ottoputkeen oli mennyt
joko levää tai joku pikku kala. Vettä tuli nippa nappa ja ämpärillähän sitä sai
lisää. (Onneksi tämä vika korjaantui itsestään matkalla Mustiquelle. Ilmeisesti
tukos sai matkan aikana höykynköykkyä ja liukeni pois.)
Moottoripurjehdimme tiukassa vastaisessa 21 mailin matkan
Mustiquelle. (Olimme saaneet suomalaisilta Bequialla väärää tietoa hinnoista.
Lunni kertoi, että hinta on EC- eikä
US-valuutassa). Päätimme siis käydä katsomassa miljonäärien saarta.
Poijuja oli runsaasti vapaana. Kun ketään ei näkynyt tulevan
auttamaan kiinnittymisessä, päätimme selvitä itse. Nämä poijut ovat paholaisen
suunnittelemia! Päällä on pieni lenkki, josta roikkuu ketjunpätkä pitkin poijun
kylkeä. Saimme yrittää lukuisia kertoja, ennen kuin viimein saimme tavallisesti
niin näppärällä Handy Duck-poijuhaallamme Neetin kiinni.
Maksu (220 EC) on maksettava, olitpa sitten poijussa tai
ankkurissa. Sillä saa olla Mustiuella kolme vuorokautta. Maksun kerääjä
mainosti meille illan blues-iltaa paikallisessa Basil’s Barissa.
 |
| Basil's iltavalaistuksessa |
No sinnehän piti tietenkin lähteä! Yllätyimme
sisäänpääsymaksusta, 40 EC / nenä. Vielä isompi yllätys oli rommipunssien
hinta, 38 EC / kpl.
Vielä hassumpaa oli, että kun ostimme ne juomat ja Kari
antoi maksun 100 EC setelinä, baaritiskillä ei ollut laisinkaan vaihtorahaa!
Baarimikko huuteli salin puolelta jonkun hakemaan setelimme ja aikanaan tulivat
vaihtorahatkin takaisin. Istuimme aivan baaritiskin vieressä ulkoterassilla ja
olimme aitiopaikalla seuraamassa baaritiskin tapahtumia. KUKAAN siinä ei maksanut
juomiaan! Joidenkin hakiessa lastin tarjoilija näpytteli jotain tietokoneeseen,
joidenkin juomia ei näytetty kirjattavan yhtikäs minnekään. Päättelimme, että
1) asiakkaat olivat pääsääntöisesti saarella asuvia ökyrikkaita, joilla oli
vapaa käyttöoikeus baarin antimiin 2) joidenkin juomat sentään laitettiin
”piikkiin”.
Mitenkään erityisen loistokkaasti pukeutuneita asiakkaita ei
ollut paikalla, ihan tavallisen näköistä Karibian vapaa-ajan vaatetusta.
Todennäköisesti tietysti merkkivaatteita, mutta niitähän me emme tunnista! Ja
saattoihan siellä joku julkimokin olla, mutta olemme niiden tunnistamisen
suhteen tasan yhtä huonoja kuin merkkivaatteidenkin.
Tupa oli täynnä, musiikki oikein viihdyttävää ja meillä oli oikein
mukavaa.
 |
| Mustique, Bakery ja vaatekauppa |
Saari on yksityinen ja turistien on sallittua liikkua vain
kapealla kaistaleella rannan läheisyydessä. Kalakauppa on rannassa ja
piipahdimme siellä. Kauppiasta ei kiinnostanut edes tervehtiä meitä, joten
jätimme hänen tarjontansa omaan arvoonsa. Ruokakauppa oli kohtalainen, mutta
aika kallista näytti olevan. Tuoretuotevalikoima nolla. Jotain kuitenkin
ostimme. Vihanneskauppiaalla on pikku kojunsa tien varressa, mutta se ei
näköjään ole joka päivä auki. Saimme sieltä sentään tiistaina ostettua jotain
vihreätä ja värikästäkin ruokapöytään.
Leipäkaupasta ostimme patongin ja kaksi munkkirinkeliä, yli
35 EC! (Ja munkit maistuivat vain hiivalta…). Vaatekaupassa hypistelin mekkoja,
mutta kun kurkistin valkoisen, intianpuuvillaiselta näyttävän sinisellä
langalla kirjaillun mekon hintalappua (yli 350 USD), peräännyimme hyvässä
järjestyksessä.
 |
Ranta on kaunis. Palmuja kasvavalla ruohikkokaistaleella
hiekkarannan takana on katettuja piknik-pöytiä. Kari kävi hiekkarannalta
snorklaamassa, mutta siinä ei ollut kovin paljon katsottavaa. Kun toisella
kerralla ajoimme dingilla pikku riutan ulkopuolelle ja ankkuroimme sinne,
katsottavaakin riitti. Veneiden lähellä uiskenteli kilpikonnia, mutta ne
pysyttelivät melko kaukana Neetistä.
Saarella käy yhteysalus. Olimme kerran liikkeellä juuri kun
se oli tullut ja taas lähdössä. Lautalle oli tien täydeltä jonossa
avolavapickupeja täynnä paikallisia miehiä. Ilmeisestikin työväkeä lähdössä
koteihinsa. St.Vincentille vai Bequialleko, emme tiedä.
”Oikeita” autoja saarella liikkuu tosi vähän. Suurin osa
ajoneuvoista näyttää olevan golfauton näköisiä sähkövempeleitä tai niitä
avolavapickupeja.
Miljonäärien talot ovat suljetulla alueella, joten niitä
emme päässeet lähempää katsomaan. Eikä niitä olisi saanut valokuvatakaan.
Poijumaksun maksamisen yhteydessä meille annettiin esite, jossa oli tarkat
käyttäytymisohjeet saarella…
Kolmen yön jälkeen jatkoimme matkaa. Hieno 15,6 mailin
purjehdus ST. Vincentin Blue Lagooniin. Alue riutan suojassa on niin ahdas,
että emme kuvitelleetkaan ankkuroituvamme vaan otimme poijun.
Laiturissa oli paljon ruotsalaisveneitä. Kävimme
jututtamassa erään veneen miehistöä. Kyseessä oli Viking Explorers-porukka,
joka oli lähtenyt Las Palmasista vasta tammikuussa ja seilannut Karibialle Kap
Verden kautta. Hiukka hankala oli saada kavereiden skoonelaisesta selvää…
Kävimme vielä hoitamassa tulli- ja immigrationmuodollisuudet
ja piipahdimme marinan pienessä ruokakaupassa.
Tutkittuamme tuuliennusteita läksimme seuraavana aamuna
anivarhain St. Vincentin itäpuolelta St. Lucialle. Ensin jouduimme moottoroimaan
suoraan itään vastatuuleen. St. Vincentin kaakkoiskulmalla oli melkoinen
”soppakattila”. Meri kuohui ja pyörteili, virtaukset olivat kovat. Nopeus meni
välillä alle kolmen solmun. Tuuli oli idästä ja puolentoista tunnin
moottoroinnin jälkeen saaren ranta kaartui sen verran, että pääsimme etenemään
moottorin avulla purjehtien.
Tunnin moottoripurjehduksen jälkeen saimme purjeet kunnolla
vetämään ja sitten sitä mentiinkin upeasti myötävirrassa hyvää vauhtia. St.
Vincentin koillispäässä oli taas
virtapaikka ja meri velloi sinne tänne, mutta selvisimme siitä käynnistämättä
moottoria.
Pitkään aikaan emme olleet nähneet yhtään delfiiniä ja
muutama päivä sitten ihmettelimme sitä ääneen. St. Vincentin ja St. Lucian
välisessä salmessa näimme pari vilahdusta delfiinin (tai jonkun) selkäevästä,
mutta leikkikavereita Neeti ei saanut vieläkään.
St. Lucian eteläpäässä tuuli voimistui alkumatkan 5 – 7
sekuntimetrin tuulesta 8 – 10:een ja aallokko nousi melko korkeaksi. Siinä
huimassa menossa ensimmäiset poijuntarjoajat tulivat jo kyselemään
tarvitsemmeko poijua. Oli vaikea saada selvää heidän huutelustaan ja huutelimme
ja viittoilimme, että palataan asiaan perillä.
Kyseisiä herroja ei sitten näkynyt lahdella ja toinen
palveluntarjoaja ”hyökkäsi” kimppuumme. Hänen kanssaan jutellessamme
ensimmäiset kaverit syöksyivät paikalle ja hätistivät jälkimmäisen pois.
Viittoilivat meitä ajamaan rantaan päin – ja painelivat takaisin avomerelle
päin jahtaamaan seuraavaa lähestyvää purjevenettä. Me ajoimme lahden perukkaa
päin ja toivoimme, että herrat palaisivat pikaisesti, ennen kuin joku muu tulee
taas tyrkyttämään apuaan. Jotenkin ärsyttävää olla aggressiivisen kilpailun
kohteena!
Matkaa kertyi 48 mailia, aikaa meni kahdeksan tuntia. Saimme
aika hyvän keskinopeuden alkumatkan vastavirtaan mottoroinnista huolimatta!
Palasivat he aikoinaan ja saimme Neetin poijuun. Viimeksi
täällä ollessamme veneitä oli vain muutama meidän lisäksemme, nyt huomattavasti
enemmän. Jokunen poiju oli kuitenkin vielä vapaana. Ankkurointi täällä on lähes
mahdotonta, koska ranta syvenee tosi nopeasti.
Paikka on kaunis ja vesi kirkasta. Snorklauspaikkojakin
näytää purjehdusoppaan mukaan olevan, mutta kummparimme oli kannella joten
pysyttelimme veneessä. Swelliä tuli mereltä aika tavalla, mutta vielä enemmän
veneitä keikuttelivat kovaa edes takaisin ajavat dingipojat ja turistela
kuljettavat moottoriveneet.
Yö oli tyyni. Swell keikutteli venettä ja poiju paukutteli
Nereidin keulaan. Nukkuminen ei ollut parasta mahdollista. Aamulla kylällä joku
oli sytyttänyt savuavan nuotion ja tyvenessä savu laskeutui sankkana kylän
notkelmaan. Mahtoi siinä naapureita harmittaa. Savua riitti kyllä
ankkurilahdellekin sen verran että hengittäminen tuntu vähän tukalalta.
Ensimmäiset pari tuntia Rodney Bay:tä kohti jouduimme moottoroimaan
ja moottoripurjehtimaan. Sitten tuuli heräsi, kääntyi kaakkoon ja pääsimme
mukavasti purjein ankkurilahden edustalle saakka. 18 mailin matkan aikana
plotterimme saavutti 10 000 mailin lukemat. Suomesta lähtiessämme
mittarissa oli 1168 mailia.
Viimeksi tänne tullessamme (marraskuussa) ankkurissa oli
vain muutama vene. Nyt niitä oli paljon enemmän, mutta lahti on laaja ja tilaa
riittää. Ankkuri nappasi kiinni toisella yrittämällä ja Kari kävi vielä
snorklaten toteamassa, että se oli kunnolla hiekassa.
Kävimme hoitamassa kirjautumismuodollisuudet. Mennessämme
konttorille meneillään oli lounastauko. Putiikin piti aueta 13.30, mutta
menihän se tietenkin 10 minuuttia pitkäksi! Jonoa ehti jo kertyä oven eteen.
Onneksi jotain edistystä kirjautumishommissa on tapahtunut, sillä tietomme
löytyivät tietokoneelta ja selvisimme vain immigrationin lappusten
täyttämisellä. Emme kylläkään osanneet täyttää niitä oikein ja virkailijatar
korjaili lomaketta varsin ärtyneen oloisena. Viimeisin virkailija saapui paikan
päälle vasta sitten, kun 30 EC maksun aika tuli.
Kävimme venetarvikeliikkeestä ostamassa uudet kiikarit.
Entiset, Motonetistä ennen lähtöamme ostetut olivat tulleet tiensä päähän jo
aikaa sitten. Kaikkea sitä tulee ostetuksikin.
 |
| Pidgeon Islandin luona olevan hiekkarannan kalustusta. |
Rannassakin huomasi selvästi, että kausi täällä on alkanut.
Laiturit olivat lähes täynnä ja ravintoloissa oli väkeä vaikka kuinka.
Lunnin Satu oli liittänyt meidät mukaan ARC:hen
osallistuneiden suomalaisveneiden WhatsApp-ryhmään. Niinpä tiesimmekin, että
Marja II on Rodney Bayssa laiturissa pitkään kestäneen telakallaolon jälkeen.
Ilmeisesti valastörmäyksen vuoksi veneen (Malo 46) skegi oli vaurioiunut
pahasti ja vene oli nyt viimein saatu korjatuksi. Kävimme lauantaina
kauppareissulle mennessämme tapaamassa Marjaa ja Mattia. Oli mukava tutustua ja nähdä heidän upea
veneensä. He ovat sunnuntaina lähdössä kohti pohjoista ja kääntyvät jossain
vaiheessa takaisin etelää kohti. Tapaamme varmaankin vielä.
Etsiskelimme ostoskeskuksista värikasetteja printteriimme.
Turhaan. Taas kerran törmäsimme vanhaan tuttuun asiaan: Täällä on tosi hankalaa löytää monia
sellaisia tuotteita, joita koto-Suomessa löytyy monesta vähänkin isommasta
supermarketista… Puolentoista kilometrin päässä on joku tietokoneliike, mutta
sinne asti emme viitsineet lähteä tällä kertaa tallustelemaan.
 |
Vihanneskauppias Rodney Bayssa. Häneltä saimme parhaat
vihannekset pitkään, pitkään aikaan.
Ja sopuhintaan kaiken lisäksi!
|
Jotta elämämme ei olisi liian auvoista, olemme saaneet taas
uuden harmin. Peräsinlaakerissa (tai jossain sielläpäin) on jotain häikkää.
Potkuri ”jyrisee” ja tärisee usein liikkeelle lähdettäessä, kun vaihde pannaan
eteenpäin tai matkan aikana ilmeisestikin virtausten tai aallokon takia.
Ongelma menee ohi, kun laittaa vaihteen vapaalle ja uudelleen päälle tai lisää
kaasua tai löysää sen taas. Edessä on taas telakkareissu vian selvittämiseksi
ja korjaamiseksi. Kari epäilee perälaakerin väljyyttä. Saimme taannoin akseliin
kalastajasiiman, joka oli tukkinut vesijäähdytykseen laakerille mistä mitä
ilmeisimmin aiheutui laakerin kuluminen. Ongelma on ollut pahempi perän ollessa
syvemmälle painuneena, kun perätankissa on paljon polttoainetta ja vesitankissa
paljon vettä.
Olin ollut sähköpostitse jo ennakkoon yhteydessä telakalle
ja ankkuroiduttuamme ilmoitin saapumisestamme. Pian tulikin vastaus. Meille on
varattu nosto kello 8 maanantaiaamuna ja jonkun pitäisi saman tien tulla katsomaan
Neetiä. Vähän jänskättää, mitä ongelmallemme pitää tehdä, kauanko se kestää,
mitä tulee maksamaan ja voimmeko asua
veneessä remontin ajan vai joudummeko etsimään majapaikan jostain.
Marja II:n Mattia lainatakseni: ”Matkaveneily on veneen
korjaamista eksoottisissa paikoissa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti