Ste Anne -> Petit Anse d’Arlet - > Grande Anse d’Arlet ->Anse Mitan -> Fort de France (18. – 24.1.2018)

Vietimme Sainte Annessa kaksi yötä. Löysimme ankkuripaikan helposti aika läheltä rantaa. Kylä on soma, vain pari rannan suuntaista katua ja jokunen tienpätkä saaren sisäosiin päin. Talot ovat vanhoja ja matalia, suurin osa värikkäässä (ja hyvässä) maalissa. Matkamuisto- ja ”rätti”myymälöitä on useita, samoin ravintoloita – suurempia ja pienempiä. Pari pientä ruokakauppaa rajallisine valikoimineen.

Pienellä torilla on kaupan matkamuistotavaraa, jonkin verran hedelmiä ja vihanneksia – ja mausteita! Suuri pöydällinen mausteita kauniisti nimikoiduissa pikku pussukoissaan levittää huumaavaa tuoksuaan pitkälle.

Kylän edessä on pieni hiekkaranta ja pitkä pari metriä korkea laituri. Erillistä dingilaituria ei ole, vaan dingit pitää kiinnittää tähän korkeaan laituriin, jonka alle ne tahtovat mennä. Laiturissa on muutamat tikkaat, joita pitkin sentään pääsee kapuamaan ylös.  Valitettavasti tikkaiden edustat ovat yleensä täynnä kumiveneitä ja niiden lähelle on vaikea päästä. Samanlaisia laitureita oli tällä jaksolla muissakin paikoissa.

Ankkurilahtea reunustaa pitkä hieno hiekkaranta. Jossain myrskyssä sinne on ajautunut suuri ketsi, joka lepää nyt rannalla kallellaan. Kaikki irti lähtevä on siitä viety pois ja se on kovin surullinen näky siinä lojuessaan.

Ranta vilisee auringonottajia ja uimareita. Nälkä ja janokaan eivät pääse yllättämään, sillä pieniä ravintoloita on pitkin rantaa. 

Ste Anne hautausmaa

Pidimme kovasti tästä pikku kylästä ja luultavasti palaamme sinne vielä toistekin.

Seuraavaksi otimme suunnan kohti Petit Anse d’Arletia (opaskirjassa Anse Chaudiere). Tuuli oli kevyt ja alkumatkan moottoroimme fokan kanssa. Loppumatkan pääsimme mukavasti purjein. Meri oli taas sinistäkin sinisempi – sitä piti vain tuijottaa ja tuijottaa haltioituneena.

Rannan läheisyydessä pitkin matkaa oli juomapulloista tehtyjä kohoja – ja paljon. Yritimme parhaamme mukaan väistellä niitä, kun emme tienneet onko niissä kiinni verkko vai jotain muuta. Ankkuroiduttuamme näimme kalastajien kokevan pyydyksiään. Ne näyttivät olevan suuria katiskantapaisia, joihin kalastajat laittoivat kaloja syötiksi. Ilmeisesti jonkinlaisia rapumertoja siis.

12 mailin jälkeen laskimme ankkurin kristallinkirkkaaseen veteen kahdeksaan metriin seitsemän muun purjeveneen seuraan. Lahden toinen ranta on äkkijyrkkä, toinen puoli loivempi. Mitään asutusta ei rannalla ole. Kauempana korkealla mäen rinteellä on muutama yksinäinen talo, joiden valot loistavat mukavasti viidakon keskeltä iltaisin.

Saimme pimeän tultua nauttia rannalta kuuluvasta puusammakoiden konsertista, muutoin paikka oli ihanan hiljainen.

Kari kävi snorklailemassa rannan tuntumassa. Mitään loistokasta väriloistoa ei tämän paikan koralleissa ollut. Kaloja kuitenkin jonkin verran, etenkin keltaista plaatua.

Petit Anse d'Arlet

Itse kylään – pikkuruiseen, parin kadun kokoiseen taas - oli vajaa maili matkaa. Tämänkin kylän edessä, kahta puolta korkeata laituria - on hieno hiekkaranta. Rantabulevardi on kaunis upeine kukkaistutuksineen ja varjoisine katoksineen Talot ovat vanhoja ja lähes kaikki todella kauniisti maalattuja ja hyvässä kunnossa.

Petit Anse d'Arlet

Kauppaa emme ensi käynnillämme löytäneet, vaikka kolusimme kaikki kadut. Seuraavalla kyläreissulla se sitten löytyikin aivan kirkon vierestä: pienen pieni, parinkymmenen neliön kokoinen. Ei mitään kylttiä seinässä. Kaupaksi sen tiesi vain siksi, että ovi oli auki ja sisälle näki.

Petit Anse d'Arlet

Tori on pieni katettu halli. Ensimmäisellä kerralla kävimme siellä iltapäivällä ja paikalla oli vain matkamuisto + ”rätti”kauppias. Toisella kertaa menimme torille aamulla yhdeksän maissa. Vihanneskauppiaan tiskin edessä oli jo jonoa. Kauppias haki kaikessa rauhassa pakettiautostaan tuotteitaan ja asetteli niitä esille. Jono takanamme kasvoi kasvamistaan. Me keräsimme vihanneksia ja hedelmiä sitä mukaa kun niitä tuli pöydälle, mutta suurin osa asiakkaista (sekä turisteja että paikallisia) vain seisoskeli jonossa.

Vajaan puolen tunnin päästä kaupankäynti pääsi alkamaan. Asiakkaat alkoivat kerätä tuotteita vasta omalla vuorollaan ja muistivat kerran toisensa jälkeen vielä jotain… Onneksi meillä ei ollut kiirettä minnekään ja olimme jonon alkupäässä!

Kylässä piti olla myös nettipaikka. Sitä etsimme kahteen otteeseen pitkään ja hartaasti. Kävelimme ensin kylän kaikki kadut. Kysymme neuvoa emmekä silti onnistuneet sitä löytämään ensimmäisenä päivänä. Seuraavana päivänä meidät melkein talutettiin sen luokse: lukitun rautaportin takana valkoinen rakennus, jonka seinässä pienellä teksti Cyber Base. – Joka oli kiinni seinään kiinnitetyistä aukioloajoista huolimatta.

Lankesimme matkamuisto-ostoksiin. Kari oli hukannut parhaat aurinkolasinsa, nyt viimeinkin löytyi sopivat uudet. Minä ostin punaiset shortsit. Ja kaikkein tärkein: Näimme viereisessä ravintolassa upeita kookospähkinän kuoresta tehtyjä kynttilälyhtyjä ja saimme kuin saimmekin asiaa kysyttyämme ostetuksi viereisestä kaupasta pari sellaista itsellemme. (Nytpä meillä sitten onkin taas haastetta säilyttää niitä niin, että ne pysyvät ehjinä. Ne ovat kuin hienon hienoa pitsiä!)

Kahden yön jälkeen oli taas jatkaa matkaa. (Jälkimmäisenä yönä swellasi jonkin verran.) Moottoroimme vajaan kahden mailin matkan Grande Anse d’Arletiin, joka näytti mereltä katsoen oikein mukavalta. Eipä enää paljon naurattanut lukuisien ankkurointiyritysten jälkeen! Veneitä oli paljon, ranta toisin paikoin liian syvä ja matalammissa paikoissa heinää tai muuten vain huono pito. Navakka puuskainen tuuli sadekuuroineen ei helpottanut ankkurointipaikan etsintää veneiden seasta ja itse ankkurointia.

Grande Anse d'Arlet

Viimein. neljännellä yrityksellä saimme Neetin asettumaan aloilleen. (Toisin sanoen ankkurin pitämään, swelliä kylläkin oli aika paljon.) Kari kävi vielä snorklaten katsomassa, että ankkuri oli varmasti hyvin. Katselin Neetin keulasta, kun suuri kilpikonna uiskenteli kohti Karia. Jännäsin, että mahtaako se pitää kurssinsa. Pitihän se, ja Kari pääsi aika lähelle sitä ja näki vielä tämän konnan kaverin pohjassa ruokailemassa. Päivä pelastettu kaiken harmin  jälkeen!

Laituri tässäkin paikassa on suunniteltu muille kuin kumiveneilijöille eli korkea ja hankala. Tässä kylässä on yksi rannan suuntainen katu ja hiekkaranta ravintoloineen sen edessä. Opaskirjan mukaan ruokakauppoja piti olla kaksi. Toisen löysimme – hyllyt lähes tyhjillään. Limsapullotkin oli aseteltu noin 10 – 15 sentin päähän toisistaan hyllyn etureunaan…Onneksi Neetissä on hyvät ruokavarastot!

Kävimme istahtamassa rantakuppilassa netin ääressä ja palasimme keikkuvaan veneeseen. Päätimme jatkaa matkaa heti aamulla.

Kuoppaisen yön jälkeen (hyvä että sängyssä pysyi) purjehdimme 7,5 mailin matkan Anse Mitaniin. Tilaa ankkuripaikalla näytti olevan mukavasti. Valitettavasti vain taas kerran vapaissa paikoissa ankkuri ei pitänyt. Tällä kertaa saimme Neetin kiinni kolmannella yrityksellä. Yhteysalukset noin viiden mailin päässä olevaan Fort de Franceen hankaavat edestakaisin. Jotkut niistä tekevät todella suuret aallot! Onneksi ne lopettavat illalla ja antavat ankkurissa oleville yörauhan!

Iltapäivällä jollailimme rantaan – taas korkeaan laituriin! Tämä kylä on jo vähän suurempi kuin edelliset, mutta ei ollenkaan niin viehättävän näköinen. Löysimme ruokakaupan. Ilmeisestikin edellisen tavarakuorman saapumisesta oli kulunut jo hyvän aikaa, sillä esimerkiksi voita oli kaksi suolatonta pakettia ja margariinia yksi suolaton ja yksi puolisuolainen. Kaikki muu tarjonta oli samaa luokkaa. Saimme sentään ostetuksi wichyä ja limsaa. Paluumatkalla pysähdyimme oikein mukavan näköisessä ostos- ja ravintolakeskittymässä netin äärellä.

Seuraavana aamuna purjehdimme sivuvastaisessa viiden mailin matkan Martiniquen pääkaupunkiin Fort de Franceen. Ensimmäiset vesikuurot saimme matkalla ja niitä sitten riittikin taas pitkälle iltapäivään.

Ankkurointialue on suurten laivojen laiturin ja linnoituksen välissä lahden pohjukassa ja linnoituksen puoleisella rannalla. Tilaa täälläkin näytti olevan riittävästi. Yritimme ensin lahden pohjukkaan suomalaisen Suvi-purjeveneen lähelle, mutta ankkuri ei pitänyt. Siirryimme ulommas, linnoituksen lähelle. Tuuli puuskutteli sadekuurojen säestyksellä melko reippaasti. Ensin näytti siltä, että ankkuri pitää, mutta ei kuitenkaan. Takaamme läksi vene ja sen ankkuri näytti olevan pohjassa kiinni kuin tauti. Päätimme yrittää vielä kerran.

Ankkurin mukana nousi autonrengas! Olimme ilmeisestikin olleet sen renkaan varassa ja valuneet hiljalleen taaksepäin. Kari sai aikansa taisteltuaan irrotettua renkaan ankkurista ja tehtyämme lenkin osutimme ankkurin naapureilta vapautuneeseen paikkaan. Kari läksi vielä snorkkelin kanssa katsomaan, onko ankkuri kunnolla kiinni. Mitään ei näkynyt, vesi oli niin sameaa, että näkyvyys oli vain noin metrin. Vedätimme vielä kerran pakilla oikein kunnolla ja ankkuri piti. Tämä taistelu voitettiin kolmannella yrityksellä!

Lisää  Fort de Francesta seuraavalla kerralla.

Le Marin (10. - 17.1.2018)

Matka marinaan oli pitkä, vajaat pari mailia, tuulta ja aallokkoa enemmän kuin tarpeeksi. Dingin moottori sammui muutaman kerran, mutta käynnistyi kuitenkin uudelleen.

Ensi töiksemme kävimme kirjautumassa sisään. Marinan konttorissa oli itsepalvelupisteet, joissa sai näpytellä veneen ja miehistön tiedot koneelle. Hämmennystä aiheutti se, että tulostuskomennon jälkeen vieressä oleva tulostin ei inahtanutkaan ja kone ilmoitteli ranskaksi jotain virhetilanteesta. Manailtuani aikani – luultuani menettäneemme kaikki tiedot – kävin kysymässä virkailijalta neuvoa. No eipä mitään – lomakkeemme oli tulostunut palvelutiskin printterille. Karin allekirjoitus, viisi euroa ja homma oli selvä!

Kierreltyämme rannoilla istahdimme rantakuppilaan laittamaan blogin liikkeelle ja syömään lounasta. Kuinka ollakaan, samaan kuppilaan ilmestyivät Hannu ja Tuija ja Sissiin saapunutta miehistöä.

Käytyämme ruokakaupassa kävimme istahtamassa Sississä ja sanoimme haikeat hyvästit Tuijalle ja Hannulle. Koskahan – ja missä – seuraavan kerran tapaamme?

Paluumatkalla kumiveneen moottori kiukutteli taas. Pari kertaa Kari sai sen käyntiin, mutta sen jälkeen se teki kertakaikkisen lakon. Ei muuta kuin soutamaan! Matkaa oli jäljellä vielä aika paljon ja tuuli ja vasta-aallokko hidastivat matkan etenemistä. Onneksemme ohi ajava ranskalaispariskunta otti meidät ystävällisesti hinaukseensa ja pääsimme ilman tuntikausien soutamista takaisin Neetille.

Seuraavana aamuna Kari paikallisti moottoriongelman bensaletkun moottorinpuoleiseen päähän.  Tiiviste oli huonossa kunnossa ja päästi ilmaa bensan sekaan. Jotenkuten moottori alkoi taas toimia ja ankaran etsinnän jälkeen löysimme oikeanlaisen liittimen noin viidennestä tai kuudennesta venetarvikeliikkeestä.

Päätimme siirtyä ankkuriin lähemmäs marinaa ja kauppoja. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Ankkurointialue käsittää useita lahtia ja matalikkoja ja riuttoja niiden välissä. Matalikkojen luona on satunnaisia merimerkkejä, mutta harvakseltaan. Lisäksi ainakin Navionicsin plotteri syvyystiedot eivät pidä laisinkaan paikkaansa. Jos jossain kohden Navionicsin mukaan olisi noin viisi metriä, syvyysmittarimme näyttääkin noin kahdeksaa. Jossain kohdin taas ankkurointipaikkaa etsiessämme ajelimme luottavaisin mielin oletetussa viidessä metrissä riutan läheisyydessä, kun syvyysmittari näyttikin seitsemän metrin jälkeen yks´kaks 2,7 metriä!

Ajelimme edes sun taas veneiden seassa vahtien matalikkoja ja poijuja ja mooringsliinojen kohoja ja etsien riittävän isoa koloa ankkurointiin. Tiukkaa oli. Vihdoin, puolentoista tunnin kuluttua saimme ankkurin alas ja huokaisimme helpotuksesta. Liian pian. Noin kello 17, ollessamme syömässä, viereemme ajoi paikallinen moottorivene. Mies kertoi olevansa tulossa läheiseen mooringiin illalla tai huomisaamuna ja me olimme liian lähellä. Eipä siinä sitten auttanut muu kuin lähteä taas kierrokselle.

Juuri ennen auringonlaskua saimme taas ankkurin alas 7 metriin. Tällä kertaa ranskalaisen naapuriveneen kapteeni tuli viereemme ja alkoi epäillä ankkurimme pitävyyttä. Kari laski vielä parikymmentä metriä (!!!) lisää ketjua. Päätimme vaihtaa aamulla taas paikkaa.

Aamulla meitä potkaisi onni ja saimme oikein hyvän ja pitävän ankkuripaikan, jossa olemme nyt sitten pysyneetkin. Lähellä on suomalainen Lumikki-vene, suuri Swan, joka tuli ARC:n mukana yli. Kävimme eräänä päivänä kyliltä tullessamme siellä jutustelemassa.

Muutoin päivät ovat kuluneet yhden tai kahden maissakäyntireissun merkeissä. Olemme kierrelleet venetarvike- ja muut kaupat, pesseet valtaisan kasan pyykkiä itsepalvelupesuloissa, istuskelleet rantakuppiloissa välillä oivallisen ja välillä täysin toimimattoman WiFin ääressä, lueskelleet ja paistatelleet päivää Neetissä.

Rannalla on valtava marina, yli 800 venepaikkaa. Aika täyttä näytti olevan, valtavasti suuria vuokrakatamaraaneja ja muita suuria veneitä. Dingilaiturit ovat riittämättömästi mitoitetut ankkuroitujen veneiden määrään nähden – välillä laituriin kiinnittyminen on työn ja tuskan takana.

Rannalla on marinan konttorin lisäksi ravintoloita, venetarvikeliike, vaate- ja matkamuistomyymälöitä ja pieni ruokakauppa. Purjemaakarin toimitiloja, pyykkitupa ja postikin ovat samassa rakennusryppäässä. Tien toisella puolen on suurehko ruokakauppa.

Pienen matkan päässä rannalla on lisää venetarvikeliikkeitä ja muita veneilyyn liittyviä palveluyrityksiä. Pari suurta ruokakauppaa löytyy: Leader Price, hiukan varastomyymälän oloinen kauppa, jossa vaikutti olevan jonkinlainen remontti meneillään. Siitä vielä pienen matkan päässä on suurehko, kohtalaisen hyvin varustettu, mutta ahdas ja sekava Carrefourin ruokakauppakin. Kiinalaisia kauppoja sekalaisine tavaravalikoimineen on parikin kappaletta.

Muutamana päivänä on ollut melko vähätuulista, useimmiten kuitenkin tuuli on puhallellut reippaanpuoleisesti. Melkein joka päivä on tullut jokunen sadekuuro, välillä hentoja ripsauksia lähes olemattomista pilvistä, välillä kunnon rankkoja kuuroja kovien tuulenpuuskien saattelemina. Onnekkaasti olemme kuitenkin säästyneet kastumiselta!

Tänään keskiviikkona siirryimme ankkuriin Sainte Annen edustalle. Paikka löytyi heti, kun suuri ranskalaisvene läksi pois. Ste Anne vaikuttaa mukavalta pieneltä kylältä. Viivymme täällä ehkä pari päivää ja jatkamme sitten matkaa seuraaviin ankkuripaikkoihin Martiniquella. Sen jälkeen -  kukapa tietää?

Tapasimme venetarvikeliikkeessä Suomen Purjelaivasäätiön Vahinen päällystöä. Vahine oli lähdössä pohjoiseen päin hurrikaanien vahingoittamille Dominicalle ja Guadeloupelle. He lupasivat lähettää meille sähköpostitse tietoa tilanteesta siellä päin.

Halutaan vuokrata purjevene 2018 purjehduskaudeksi

Onko purjeveneesi syystä tai toisesta jäämässä vaille käyttöä tulevana kesänä? (Tai tunnetko jonkun mainitussa tilanteessa olevan?)

Olisimme halukkaat vuokraamaan veneesi noin touko-syyskuun väliseksi ajaksi. Tulisimme purjehtimaan Suomenlahdella ja mahdollisesti Pohjois-Itämeren alueella ja Saimaalla.

Maksaisimme tietenkin vakuutusmaksut ja mahdollisen laituripaikan kulut vuokra-ajalta sekä kohtuullisen vuokran.

Mikäli omistajalla on tarve päästä muutamalle viikonloppupurjehdukselle tai pienelle lomapurjehdukselle, asiasta voidaan sopia.

Olemme tällä hetkellä Karibian Antilleilla. Huhtikuussa purjehdimme Nereidin Trinidadiin, jossa se nostetaan ylös. Tulemme kesäksi Suomeen nauttimaan sen valoisista kesäöistä ja hienoista purjehdusvesistöistä.

Jos kiinnostuit, otatko yhteyttä mahdollisimman pikaisesi sähköpostilla: karia.harju@gmail.com

Terveisin Neetiläiset

51 BLUE LAGOON – CUMBERLAND BAY – MARIGOT BAY (ST.LUCIA) – RODNEY BAY – SAINTE ANNE (MARTINIQUE, RANSKA) / 29.12. 2017 – 10.1.2018

Blue Lagoonissa on vieraslaituri, jossa on tilaa noin 15 veneelle. Läheskään kaikki paikat eivät olleet täynnä. Poijuja laguunissa on useita kymmeniä, muutama oli vielä vapaana. Aivan riutan lähellä olevat veneet näyttivät keikkuvan melko lailla, koska varsinkin yläveden aikaan maininki pääsi riutan yli. Meillä oli kohtalaisen mukavat olot lähellä rantaa. 

Blue Lagoon

Marinassa on pieni hotelli, muutama ravintola, ruokakauppa ja pari vaatekauppaa. Ruokakaupan valikoima oli niukahko. Ainoat tarjolla olevat hedelmät olivat banaaneja, eikä muutakaan tuoretavaraa juurikaan ollut. Palvelu ravintoloissa oli armottoman hidasta, mutta erittäin ystävällistä. Onneksi meillä ei ollut kiirettä minnekään. 

Kävimme kävelyllä läheisessä kylässä. Tie oli kapea ja jalkakäytäviä ei ollut. Autot pyyhälsivät ohitsemme todella läheltä ja olivat välillä säikyttää meidän hengiltä toitotellessaan äänitorvea (olisivat tarjonneet kyytiä). 

Kylässä oli pikku ravintoloita, jota täällä näyttää olevan joka puolella. Ruokakauppoja oli kaksi. Jotain saimme kummastakin ostetuksi. Tuoreita vihanneksia ja hedelmiä jäimme edelleenkin kaipaamaan. 

Parin Blue Lagoonissa vietetyn yön jälkeen jatkoimme matkaa. Purjehdimme (tai yritimme purjehtia, välillä tuulta vähäsen ja välillä taas ei laisinkaan…) 12 mailin matkan Cumberland Bayhin. Sissi oli juuri ankkuroitunut sinne – perä palmussa – ja kiinnityimme sen kylkeen odottelemaan viereisen katamaraanin lähtöä päästäksemme sen paikalle. 

Ranskalaiseen tapaan heidän lähtönsä ”kohta” viipyi ja viipyi ja niinpä me etsimme Neetille paikan hiekkarannan edustalta. Pudotimme ankkurin 28 metriin ja Keniksi itsensä esitellyt mies kävi viemässä peräköytemme palmuun (20 EC). Olimme jo melko lähellä vesirajaa, mutta allemme jäi jyrkässä rannassa vielä lähes viisi metriä vettä. 

Cumberland Bay

Paikka oli aivan hurmaava! Lahdenpohjukassa hiekkaranta palmuineen, sivummalla jyrkät rinteet täynnä kasvillisuutta. Rannalla , johon laski pieni joki, muutama vaatimaton ravintola ja siinä suunnilleen kaikki. Kauppiaita oli useita, kuka möi hedelmiä, kuka kalaa, kuka leipää tai koruja. Onneksi eivät olleet röyhkeitä eivätkä tyrkyttäneet. Kun sanoimme, että nyt emme tarvitse mitään, he hyvästelivät kohteliaasti ja läksivät pois. Veneitä oli tullessamme 5 tai kuusi, illan mittaan niitä tuli lisää. 

Cumberland Bay

Cumberland Bay

Olimme ajatelleet viipyä Cumberland Bayssa vain yhden yön, mutta paikka tuntui niin mukavalta että tulimme toisiin ajatuksiin. Iltapäivällä saimme seurata varsin erikoista tapahtumaa. Lahteen tuli yks kaks valtava tonnikalaparvi! Vesi oikein kiehui niiden loiskiessa. Paikallisille kauppiaille ja kalastajille tuli kiire, kuten myös turisteillekin! Veneet syöksyivät kalaparven perässä, vieheitä ja ties mitä heitettiin veteen ja joku jotain onnistui saamaankin. Kalaparvi siirtyi toiseen kohtaan ja sama uudelleen. Sissi miehistönä oli innokas kalastaja (mestari lajissaan) Santeri Camilla-puolisoineen. Santeri onnistui saamaan perholla tonnikalan ja oli onnellinen!

Pääsimme illalla Sissille herkuttelemaan tonnikala-aterialla. Juttua riitti purjehduksesta, kalastuksesta ja kaiken maailman asioista.

Tonnikalaparvi

Yön aikana satoi todella rankasti ja aamulla lahden vesi oli aivan ruskeata. Joki oli tuonut mukanaan maa-ainesta.

Hannulle Karibian saaret ovat tuttuja jo monen vuoden ajalta. Hän järjesti meille uudenvuodenaatoksi retken Dark Falls-vesiputouksille. Ajoimme taksilla kapeita, mutkaisia ja järkyttävän jyrkkien rinteiden vieressä kulkevia teitä ensin rannalla olevaan ravintolaan, jossa lounastimme. 

Eräässä kylässä oli joki vienyt kuukausi sitten sillan vierestä maata kuutiotolkulla – valtava reikä - ja silta oli suljettu. Mitään korjaustöitä ei näyttänyt olevan vireillä. No, mitäpä sitä hosumaan kun kiertotietäkin pääsee…

Vesiputouksille oli pieni pääsymaksu (5 EC / nenä). Kävelimme viidakossa ja ylitimme joen riippusiltaa pitkin. (Korkeanpaikankammoisena puristin kaiteita rystyset valkoisina!) Kahlasimme pariin kertaan joessa (liukasta!) ja jatkoimme jyrkkiä portaita rinnettä ylös. Huikea vesiputous odotti meitä. Pitihän siellä käydä suihkussa… Hieno reissu!

Palatessamme tonnikalaparvi oli taas lahdessa ja Santerille tuli kiire kalaan. Eikä turhaan, taas tonnikala saaliiksi. Sissiläiset tulivat Neetiin illalla glögille ja pipareille. Emme tulleet nauttineeksi niitä joulun aikoihin ja nyt ne maistuivat mukavassa seurassa varmasti paljon paremmilta!

Parissa rannan kuppilassa vietettiin uudenvuoden juhlia, onneksi kohtalaisen hillittyjä sellaisia. Meitä lähinnä olevassa ravintolassa pidettiin noin tunnin mittainen yhteislauluhetki. Olisin kuvitellut, että Karibialla yhteislauletaan jotain ”karibialaista”, reipasta ja iloista. Eikö mitä: Gumbaya My Lord, banaaninlastaajien laulu, Oi Jouluyö, joitakin minulle tuntemattomia melko hartaita lauluja. Iloisimmasta päästä olivat Nosta lippu salkoon ja Saanhan viimeisen tanssin. Mukana oli muutama ilmeisestikin kuorolaulua harrastava naishenkilö, koska laulu sujui varsin mallikkaasti. Ei mikään ”sekapäinen tilakuoro”.

Puolenyön aikaan ei ollut ilotulitusta. Yksi punainen hätäsoihtu paloi rannalla. Siinä kaikki. 

Illalla vuokrakatamaraani yritti useita kertoja ankkuroitua viereemme ja viimein onnistuikin. Tai siis ei oikeastaan. Aamuyöllä heidän ankkurinsa oli pettänyt ja he joutuivat jättämään peräköytensä rannalle palmuun ja siirtymään sivummas ankkuriin. Harmi kyllä he ilmeisestikin takertuivat meidän ankkurikettinkiimme, koska Kari havahtui siihen, että kettinki oli löystynyt. 

Olimme ajatelleet viipyä tässä ihanassa paikassa vielä yhden yön, mutta meitä ei huvittanut alkaa taas vahtia ankkuria tai ankkuroitua uudelleen. Päätimme jatkaa matkaa St. Lucialle Marigot Bayhin.

Purjehdusoppaan (ja Hannun) mukaan St .Vincentin pohjoispäässä on kovat tuulet ja Vincentin ja Lucian välinen meriosuus voi olla hankala (virtaa, tuulta, aallokkoa). Olimme jo edellispäivänä laittaneet genoan pakettiin ja siirtäneet fokan sen paikalle keulaan (toimii paremmin). Isopurje oli 3-reivissä ja niillä eväillä läksimme matkaan kaatosateessa. 

St.Lucia, Pitonit

46,7 mailin matkaan mahtui kovaa tuulta, puuskaista tuulta, tuulettomia hetkiä, kovaa virtaa ja valtavia aaltoja. Purjeita rassattiin ees sun taas. Lehtokalaparvia sananmukaisesti lensi vierellämme. 

Sissi läksi pian peräämme ja ohitti meidät. Jossain vaiheessa sen nopeus tippui – Kari katsoi AISista – jopa alle solmuun. Arvelimme, että siellä on kala napannut. Niin olikin. Marigot Bayssa meille kerrottiin, että Santerilla oli ollut kiinni valtava (noin 300 kg) Blue Marlin. Se oli vetänyt hetkessä koko 1000 metrin siiman kelalta ulos. Santeri oli saanut sitä kelattua sisään jo noin puolet, kun Marlin oli tehnyt muutaman valtaisan loikan ja saanut itsensä irti koukusta. No, ehkä niin iso kala olisi ollut aika paha saada veneeseen… Oli se kuitenkin ollut aikamoinen elämys ympäri maailmaa kalastelleelle Santerillekin. 

Marigot Bayssa Sissi oli saanut poijun ja kiinnityimme sen kylkeen. Valitettavasti tuuli teki tepposiaan ja Neetin vantti pääsi hipaisemaan Sissin tuuligeneraattoria. Onneksi pahoja vaurioita ei tullut. Yhteen lapaan tuli pieni naarmu ja se oli vähän vääntynyt paikaltaan ja genu ”vaapotti” hiukan.  Hannu sai sen myöhemmin tasapainotetuksi. Hyvä niin.

Istuimme taas iltaa Sississä ja aamulla Sissi jatkoi matkaa kohti Martiniqueta. Me jäimme Marigotiin ihmettelemään sen muutoksia 12 vuodessa.

Marigot Bay

Ensimmäinen tehtävämme oli käydä kirjatumassa St.Lucialle. Tullimies oli varmaankin noussut sängystä väärällä jalalla - todella pahalla tuulella. Minut ajettiin heti ulos - ”Captain only”. Kari täytteli lomakkeen ja jokin väärinymmärrys siinä kävi - tullimies luuli että olimme kirjautumassa ulos. Vihdoin kaikki kohdat olivat oikein ja maksettuamme 40 US$ asia oli sillä erää selvä. Immigration olisi paikalla vasta seuraavana aamuna. Kävimme myös marinan konttorissa maksamassa poijumaksun. 

Kävimme juomassa oluet rantakuppilassa. Ensin meiltä yritettiin laskuttaa jonkun muun vodkat ja ties mitkä, mutta asia toki selvisi. Ruokakauppa oli kiinni. Paljon oli tosiaankin rakennettu ja muuttunut sitten viime käyntimme. Jotenkin paikasta oli tullut liian ”hieno” ja ”sivistynyt”. Laituripaikkoja oli paljon, ja lahden perällä oli valtavan suuria moottorialuksia. Päivän mittaan laituripaikat alkoivat täyttyä. Ruotsalaisia purjeveneitä tuli ainakin neljä lähes peräjälkeen. 

Koska ruokakauppa oli kiinni, paistoin meille iltapäivällä pellillisen patonkia. Kylläpä olikin hyvää!

Myöhemmin iltapäivällä soutelimme palmurannan toiselle puolen ja jaloittelimme hiekkarannalla. Paluumatkalla pysähdyimme vielä drinkeille rantabaariin. Sitten olikin aika taas siirtyä Neetiin ja ruuanlaittopuuhiin. (Olimme saaneet Sissiltä tonnikalaa, josta riitti sekä wasabiin että pariksi kerraksi paistettavaksi).

Seuraavana aamuna ensimmäinen työ oli alkaa siivoushommiin sitloorassa. Hannu oli jo varoittanut, että Marigot Bayssa on lepakoita, joten olimme laittaneet yöksi oven eteen ja keulaluukkuun hyttysverkot. Hedelmäverkkoon oli jäänyt mangoja ja banaaneja ja niillä joku oli käynyt herkuttelemassa ja roiskinut hedelmälihaa ja vähän ulostettakin sitlooraan.

Paria minuuttia vaille kahdeksan olimme Customs ja Immigration oven takana (piti aueta kello 8) . Pian meitä oli jo viidestä veneestä odottelemassa virkailijoita. Puoli yhdeksältä saapui Immigrationin virkailija. Olimme ensimmäiset jonossa, joten selvisimme operaatiosta nopeasti ja leimat passeihimme. Tullimiestä ei vieläkään näkynyt eikä kuulunut.

Ruokakauppakin oli jo auki ja jotain pientä sieltä ostimme. Ja sitten köydet irti ja matkaan kohti Rodney Bayta. Lahden suulla oli suomalaisvene Aava, jota emme olleet ennen tavanneet. Koukkasimme sen vierestä ja huutelimme heipat. Varmaankin vielä pääsemme tekemään lähempää tuttavuutta. 

Ensin näytti siltä, että tuulta ei ole laisinkaan eikä purjehtimisesta tule mitään. Pian tuuli kuitenkin heräsi ja seilasimme mukavaa vauhtia tiukassa sivuvastaisessa vajaan kymmenen mailin matkan.

Laskimme ankkurin noin 7 metrin syvyyteen ankkurilahden eteläpäähän ruotsalaisvenekeskittymän viereen. Aikamme sijaintia seurattuamme laskimme kumiveneen kannelta veteen ja moottorin sen perään. 

Rodney Bayn marina on valtavan suuri. Superjahdeille on oma laiturinsa ja muille veneille – suurille ja pienemmille on paljon laituripaikkoja. Ajoimme marinan ympäri ja jouduimme palaamaan takaisin, ennen kuin löysimme dingilaiturin. Saimme dingimme juuri ja juuri sullottua muiden väliin, aika täyttä oli. 

Marinassa on kauppaa ja ravintolaa jos jonkinlaista, siistiä ja mukavan näköistä. Joimme rantakuppilassa oluet ja vilkaisimme WiFillä sähköpostit. 

Kävimme marinan konttorissa kysymässä ohjeita maanantaista Neetin nostoa ajatellen Ei kuulemma muuta kuin odottelemaan nostopaikan eteen ennen kymmentä. Tutustuimme venetarvikeliikkeen ja marinan ruokakaupan tarjontaan. Venetarvikekauppaan päätimme palata seuraavana päivänä uudelleen venepaperit mukana – saisimme ostokset verovapaina.

Dingille palatessamme havaitsimme, että dingin vaijerilukon avain oli hukassa! Ensin tuli jo hätä käteen, että pitää ruveta jostain etsiskelemään voimapihtejä, että saamme lukon rikki. Päätimme kuitenkin ensin palata omia jälkiämme ja marinan konttoristahan avaimet sitten onneksi löytyivätkin. Olivat ilmeisesti tippuneet Karin taskusta puhelinta esiin kaivellessa.

Tiedustelimme marinan konttorissa paikkaa, jossa voisimme korjauttaa (hitsauttaa) rikki menneen kikkitaljan kiinnityslveyn. Meille kerrottiin, että telakalla on mies, joka pystyy sellaisiin korjauksiin. Paluumatkalla poikkesimme siis telakalla ja jätimme osan korjattavaksi.

Seuraavana aamuna ennen kauppareissulle lähtöä kirjoittelin taas tätä blogia. 

Kauppaan saimme huristella hyvän matkan, vielä reilusti ohi marinan. Lahdenpohjukassa oli piskuinen dingilaituri, jonon hädin tuskin mahduimme. Sieltä kuljettiin kapeaa kujaa ravintolan ja kivimuurin välissä ”ihmisten  ilmoille”.

Paikat olivat tyystin muuttuneet 12 vuodessa! Emme voineet tunnistaa paikkaa enää samaksi. Uusia rakennuksia täynnä kauppoja, ravintoloita, pankkeja ja ties mitä! Aiemmin näillä kulmilla oli vain aika hyvä ruokakauppa eikä muuta.

Nyt ruokakauppa oli ostoskeskuksen alakerrassa ja valtavan suuri – ja siellä oli paras valikoima sitten Kanarian saarten! Löysimme yhtä ja toista puutelistalla olevaa. Paras löytö kuitenkin oli tumma Ryvita-näkkileipä!

Palatessamme emme löytäneet dingilaituria! Kävelimme edes takaisin moneen kertaan ja lopulta jouduimme kysymään neuvoa. Se kapea kujanen oli tavattoman hyvin piilossa!

Lounaan jälkeen etsiskelimme purjemaakarin. joka lupasi ottaa genoamme korjattavaksi. (Snörpin suojana olevien purjekangaslistojen tarrat eivät enää pitäneet.) Teimme ostoksia venetarvikeliikkeestä ja rautakaupasta. Puutelista lyheni hiukan. 

Piipahdimme Aavassa (31-jalkainen Bavaria), joka oli tullut Atlanti yli ARC.n mukana. Heillä oli ollut varsin hurja kokemus matkalla: Kippari ja spiirapuomi olivat pudonneet mereen. Kipparin mukaan vaimo teki fiksun valinnan: pelasti merestä kipparin eikä puomia…

Seuraavana (siis perjantai)aamuna viiden maissa heräsimme aivan hillittömään sateeseen ja puuskaiseen tuuleen. Unet karisivat silmistä. Jänskätti, että jatkuuko tuuli ja myrä kymmeneen saakka, jolloin oli Neetin nostoaika. Ei onneksi jatkunut. 

Melkein ajallaan Neeti nostettiin ylös suurella TravelLiftillä. Kaksi nuorta poikaa pesi pohjan painepesurilla – todella huolella. Pestävää olikin, sillä pohja oli paikoitellen aika karvainen. Sen jälkeen henkilökunnalla alkoi ruokatunti ja mekin pääsimme Neetiin haukkaamaan hiukan välipalaa. 

Harmillinen yllätys löytyi potkurista: sen juureen oli kiertynyt siimaa - melkoinen määrä itse asiassa. Vaikutti vähän siltä että se olisi estänyt jäähdytysveden pääsyn akselille ja ehkä hiukan sulattanut laakeria. Pientä väljyyttä oli havaittavissa. Kari arveli kuitenkin, että selviäisimme hyvin Trinidadiin (lyhyt matka, paljon purjehdusta ja vähän moottorointia). Mahdollinen korjaus hoidettaisiin sitten siellä.

Nostajien paluuta odotellessamme aloimme rapsutella pohjasta karkeita näkinjäämiä ja muuta tiukassa olevaa ylimääräistä ainesta. Kun Neetiä alettiin siirtää telakointipaikalle, kävikin ilmi, että ei mahdu. Travelliftin kuljettaja yritti moneen kertaan – ja taitavasti – ajaa telakoitujen veneiden välistä, mutta ei kerta kaikkiaan mahtunut.

Loppujen lopuksi Neeti laitettiin tilapäisesti pukeille ja TravelLift laski yhden moottori- ja yhden purjeveneen veteen saadakseen tilaa. Sissin nostoaika (klo 14) meni näissä operaatioissa yli ja Sissi odotteli megajahtilaiturin kupeessa omaa nostoaan.

Noin kello 15 Sissi nostettiin ylös ja pääsimme viimeinkin Tuijan kanssa halaamaan pitkästä aikaa. Viimeksi tapasimme Azoreilla vapun tienoissa. Oli ihana nähdä taas!

Kun Sissi oli saatu pukeille, tuli Neetinkin vuoro. Pääsimme aivan Sissin viereen, puhe-etäisyyden päähän. Mukavaa! Kävimme Sississä nauttimassa kuohujuomat ja vaihtamassa uusimmat kuulumiset.

Yöllä satoi, samoin aamulla ja itse asiassa vähän väliä koko lauantaipäivän. Kävimme aamulla hakemassa purjeemme pois, venetarvikeliikkeessä ja rautakaupassa. Maalaushommista ei tullut mitään ennen kuin neljän jälkeen iltapäivällä. Sateen lakkaamista odotellessa Kari vaihtoi Neetille uudet potkurinlavat, (ne tähän uuteen moottoriin sopivat, jotka saimme Jannen perheen mukana Moganiin) minä ompelin keulaluukun suojaksi ”katoksen”. Näin voisimme pitää keulaluukkua auki sateellakin.

Varsinaiset suuretsinnät tämä ompelutyöni aiheuttikin. Meillä on mukana biminin tekemisestä jäänyt hyvän kokoinen pala markiisikangasta. Sitä ei vain löytynyt mistään! Pitkät ajat se oli salongin sohvan alla, mutta jossain vaiheessa olemme siirtäneet sen jonnekin tavaroita järjestellessämme. Varmassa tallessa se nyt kyllä on. Kankaan etsintään meni varmaan yhtä paljon aikaa kuin itse ompelutyöhön. (Onneksi minulla oli mukana muutakin tarkoitukseen sopivaa kangasta.)

Ajankuluksi sadetta pidellessä kutsuimme Tuijan ja Hannun ”Neetin itsenäisyyspäiväjuhlavalmistelut”-dokumentoinnin ensi-iltaan. Ihan hupaisan jutun itse asiassa olimme saaneet aikaiseksi. (Emme olleet itsekään katsoneet sitä aikaisemmin.)

Miehet pääsivät maalaushommiin kello 16 jälkeen ja ahkeroivat otsalamppujen valossa yli kymmeneen illalla.

Aamu valkeni kirkkaana ja maalaushommat jatkuivat. Hannu oli ostanut venetarvikeliikkeestä mustaa ja sinistä pohjamaalia. Sininen oli aivan kuivunutta! Onneksi telakalla olevalla miehellä oli sinistä maalia. Hannu teetti sitten loppumaalaushommat hänellä.

Samoin kuivunutta oli ostamamme potkurien maalaukseen tarkoitettu spraymaali! Edellä mainittu  mies neuvoi paremman konstin: potkurin rasvaus. Sen hän tekikin 20 dollarilla. Tilasimme häneltä myös kylkien kiillotuksen maanantaiaamupäivällä ennen Neetin vesillelaskua. Ensin hän pyysi työstä 250 US dollaria, mutta alensi hinnan 200 dollariin. Vähän tuntui kalliilta, mutta itse emme olisi ehtineet sitä tehdä ja Neetin kyljet olivat aika jo aika ikävän näköiset. 

Miesten ahkeroidessa kävimme Tuijan kanssa tutustumassa marinan kauppojen tarjontaan. Mitään ei tullut tuhlattua.

Sininen raita vesilinjassa ei ollut enää kovin siisti ja Neeti ui kaikkine kuormineen aika syvässä. Kari maalasi pohjamaalilla raidan mustaksi ja Neeti näytti tosi hienolta. (Trinidadissa aiomme teettää ”kunnollisen” vesilinjan korotuksen.)

Illalla kävimme marinassa nauttimassa muutaman 2-yhden-hinnalla –juoman ja syömässä. Ruoka oli hyvää ja kohtuuhintaista.

Maanantaiaamuna läksimme Hannun kanssa venetarvikeliikkeeseen reklamoimaan kuivuneista maaleistamme. Vastaanotto oli melko nihkeä, mutta lopulta Hannu sai rahansa takaisin ja minä otin samalla rahalla kiillotusainetta ja rättejä. Valitettavasti kiillotusainehylly ammotti tyhjyyttään, joten en saanut haluttua kiillotusainetta ja sitä ”väärääkin” vain yhden pullon.

Piti siis mennä rautakauppaan ja sieltä onneksi löytyi oikeat aineet ja vedenpitävä lukko kumiveneelle. (Entinen, halvalla ostettu, oli alkanut ruostua ja temppuili melko lailla). Liikkeessä oli tällä kertaa vain yksi kassa ja hillitön jono. Minua poltteli melko tavalla, kun kyljenkiillottaja oli odottelemassa kiillotusaineita. Edessäni oleva mies huomasi kärsimättömyyteni ja päästi minut jonossa ohitseen.

Reissuni aikana metallimies oli käynyt Neetillä ja niitannut korjaamansa kikkitaljan kiinnityshelan paikalleen. Hyvää työtä hän teki ja hintakin oli vain 300 EC:tä. Ei paha.

Minua vähän jänskätti, saadaanko kylkien kiillotus valmiiksi ennen vesillelaskua. Sissin aika oli kello 13 ja me olimme Sissiin edessä. ”Onneksi” ennen meitä oli muita veneitä, joten kiillotus ehti hyvin valmistua. Hyvää työtä kaveri teki ja aikamoisella vauhdilla. Neeti on taas hienossa kunnossa! Ehdimme myös käydä ostamassa dingiin polttoainetta.

Telakalla olo sujui rattoisasti, kun vieressä oli hyvät ystävät, joiden kanssa elelimme yhteisöelämää ja vaihtotaloutta. Me kävimme pari kertaa Sississä syömässä ja veimme nyyttärihengessä jotain mukanamme. Istuimme iltaa Neetissä. Vaihdoimme kirjoja, Kari sai maalausrullia (meille myytiin huonoja), minä löysin pari palaa hyttysverkkoa, jota emme itse tarvinneet. Tuija voisi ommella niistä Sissiin hyttyssuojia. Olin kerännyt tyhjiä pahvisia munakennoja, joista riitti Sissillekin.  (Täällä munat myydään kehnoissa muovisissa tai irrallaan, omat kotelot ovat tarpeen.)

Tuija, Hannu,, Kari ja koira

Pohja painepesuripesun ja kevyen hionnan jälkeen

Telakalla oli useita koiria, joka kuljeskelivat siellä vapaana. Ne olivat varsin seurallisia otuksia, seurasivat ihmisiä ja kerjäsivät rapsuttelua. Jos rapsuttelun lopetti, ne alkoivat hyppiä vasten ja saattoivat tarttua kevyesti hampaillaan käteen tai vaatteisiin. Tuija vähän arastelee ”isoja” koiria, joten kävin aina välillä Tuijan ”henkivartijana” vessareissuilla ja houkuttelin koiria sivummaksi. 

Neeti on taas niin hienona!

Kello 15 Laskimme ankkurin suunnilleen samaan paikkaan mistä olimme muutama päivä sitten lähteneetkin. Oli mukavaa olla taas oikeassa elementissä.

Jonkin ajan kuluttua Sissi ankkuroitui viereemme. Kutsuimme Tuijan ja Hannun illalla syömään täytettyjä lettuja ja turisemaan. Edelleenkin juttua riitti vaikka kuinka.

Tiistaiaamuna Sissi läksi kohti Martiniqueta. Parin päivän päästä tulisivat asiakkaat ja Sissi lähtisi kohti suurta seikkailuaan eli kiertämään maapalloa. Lupasimme vielä käydä Le Marinissa sanomassa heipat ennen heidän lähtöään.

Me kävimme vielä kirjautumassa ulos ja ruokaostoksilla. Kaupan laiturilla dingi”poika” tökkäsi Karin käteen jonkun kortin. Emme sitä heti sen enempää katselleet. Ajattelimme vain, että se oli käyntikortti, jossa mainostettiin jotain palveluja. Ehei! Se oli supermarketin kanta-asiakaskortti. No, mikäpä siinä. Vilautin sitä maksaessani ja kaveri sai sitten tililleen jotain bonusta.

Harmillista vain, että unohdimme ostaa tärkeimmät eli Ryvita-näkkileivät. Toivottavasti niitä löytyy Martiniqueltakin!

Teimme hienon 23 mailin ja neljän ja puolen tunnin purjehduksen Martiniquen Ste. Annen ankkuripaikalle. Tuulikulma oli noin 60 astetta, aallot saarten välillä aika korkeita mutta säännöllisiä, joten matka eteni miellyttävästi ja mukavasti. Rantaa lähestyessämme Martiniquella näytti satavan ja rannalla oli loistava sateenkaari. Sade ehti laantua ja pääsimme ankkuroitumaan kastumatta.

Ranta näytti olevan täpötäynnä veneitä ja kauempaa katsottuna näytti siltä, ettei sinne sekaan enää mahdukaan. Ankkurialue on kuitenkin laaja ja löysimme hyvän paikan 6,5 metristä, riittävän kaukana naapuriveneistä. Tuulta ei juurikaan ollut eikä maininkiakaan. 

Ilta Ste Annessa

Illalla meitä kävi moikkaamassa suomalainen nuori mies, joka oli lähtenyt Suomesta kesällä 2016. Hän oli seilannut Karibialle Diva-purjeveneellä. Vene oli kärsinyt melkoisesti matkan aikana ja hän oli ostanut täältä pienen teräspaatin ja on nyt siirtämässä varusteita Divasta siihen. Kertoi tekevänsä välillä keikkahommia ja välillä seilailevansa lähisaarille. 

Yöllä heräsimme kovaan tuuleen ja sateeseen. Piti ihan nousta katsomaan sijaintiamme. Kaikki oli hyvin, mutta jonkin aikaa valvoimme molemmat ennen kuin saimme taas unen päästä kiinni. 

Nyt on aika lähteä Le Marinin marinaan kirjatumaan sisään, tutustumaan venetarvike- ja ruokakauppojen tarjontaan ja lähettämään sähköposteja ja tämä blogi. Tärkeimpänä asiana on kuitenkin käydä toivottamassa hyvää matkaa Tuijalle, Hannulle ja Sissille.

Maanjäristys Karibianmerellä – lähellä Belizeä

Tilanne hallinnassa. Tsunamivaroitus on peruttu. Järistys oli voimakkuudeltaan 7,6 noin 10 kilometrin syvyydessä. 

Sijainnistamme Martiniquelta etäisyyttä tärähtelypaikkaan oli 2800 km.