Lasten karnevaalikulkue 22.2.2018 / Fort-de-France

Rodney Bay – (Ranska) Petit Anse d’Arlet - Fort-de-France / 10. -20.2.2018

Mikä tämä on? 

Ratkaisu tekstin lopussa.

Sunnuntaipäivän ajankuluksi ja huviksi läksimme kävelylle läheiselle Pidgeon Islandin niemelle, joka on luonnonsuojelualuetta. Käveleksimme hiljaksiin aivan hiekkarannan takana olevaa pikkuisten baarien reunustamaa  katua. Talot, baarit ja muutamat majoitusliikkeet ovat melko vaatimattoman näköisiä. Maanjättöalueella oli hevosia irrallaan rouskuttelemassa kuivunutta heinää.

Sandalsin rantaa

Luonnonsuojelualuetta lähestyessä kapeahkon niemen lounaispuolella on hienoja hotellialueita. Emme viitsineet mennä itse Pidgeon Islandin luonnonsuojelualueelle osittain entisöityneine linnoituksineen ja puistoineen, vaan läksimme kävelemään pitkin pitkää hiekkarantaa takaisin Rodney Bayhin päin. Suuri osa rannasta kuuluu Sandals-all-inclusive-hotellille (näköjään sinne saavat muutkin mennä). Alueelle mentiin kuitenkin vartijan ohi. Lepotuoleja, ”juomapisteitä”, monenlaisia vesielämän viihdykkeitä oli tarjolla vaikka kuinka. Toisessa päässä rantaa tuli aita vastaan. Aidan sivu pääsi kulkemaan laiturille, jolta vene kuskasi vaeltajat pienen kanavan yli. Ihan ilmaiseksi jopa!

Maanantaiaamuna Neetin nosto kävi kuin unelma. Aika oli sovittu kahdeksaksi ja heti silloin saimme ajaa nostopaikalle. Telakan pomo Milton tuli paikan päälle katsomaan, mistä ongelmastamme oli kysymys. Heti, kuin Neeti oli saatu pukkien päälle, miehiä tuli irrottelemaan potkuria. Kun kävi selväksi, ettei peräakselia todellakaan saa vedetyksi takaa ulos, moottorin johtoja ja letkuja alettiin irrottaa. Parhaimmillaan Neetin kimpussa oli alhaalla peräsintä irrottamassa kolme miestä ja saman verran sisällä moottorin kimpussa. Moottori nostettiin ylös ja vedettiin vähän taaksepäin ihan yksinkertaisesti isopurjeen nostimella. Hyvinhän se kävi, vaikka kyllä vähän minua hirvitti.

Moottori nostimen varassa

Neljän jälkeen iltapäivällä uusi laakeri peräakselilla oli paikallaan ja moottori laskettu takaisin paikalleen. Seuraavana päivänä miehet tulivat kytkemään letkut ja johdot paikalleen. Veteen pääsimme kello 15 eli homma kesti kaikkiaan vähän toista vuorokautta. Aika hyvin! Lawrence, asennusporukan pomo, kävi vielä katsomassa vesillelaskun ja huuteli Karille, että onko kaikki OK. Tuntui olevan, joten tyytyväisinä (joskin laskun suuruutta vähän nikotellen) ajoimme takasin ankkuripaikalle. 

Matkan aikana mielestäni moottori tärähti pahasti vaihdetta päälle laittaessa ja vapauttaessa. Kari tutki asiaa ja on sitä mieltä, että moottori on kiinnitetty kumityynyihin vähän tiukempaan kuin aikaisemmin. Hän aikoo löysätä kiinnitystä hiukan jossain vaiheessa. Ongelma korjaantui jo hiukan, kun hän sääti tyhjäkäynnnille vähän lisää kierroksia.

Seuraavana aamuna harrastimme hyödytöntä (vrt. hyöty-) liikuntaa. Printterimme värikasetit olivat päässeet kuivumaan ja vajaan kolmen kilometrin päässä Computer Worldissa oli arveltu niitä olevan. Kävelimme todella vilkkaan tien kapeata piennarta – on sentään piennar, aina ei ole – auringonpaahteessa ja liikenteen melussa. Computer Worldissa oli hyllymetreittäin printterin värikasetteja, mutta ei meille sopivaa! Palattuamme samaa meluisaa reittiä takaisin teimme vielä ruokaostokset.

Olin huomannut, että SPOTimme ei ollut lähettänyt sijaintitietoamme pitkään aikaan. Aiemmin vikailmoituksia SPOTin helppiin oli voinut lähettää sähköpostitse, mutta nyt ainoa vaihtoehto oli puhelinsoitto tai chat. Ensimmäistä kertaa elämässäni chattailin helpdeskin kanssa englanniksi. Menihän siinä aikaa, mutta saimme viimein sijaintimme taas kartalle. Jostain syystä tiedon kulkeminen satelliiteille on alkanut kestää paljon kauemmin kuin aikaisemmin. (Seuraavan kerran sijaintia lähettäessämme koko värkki oli sammunut. Patterit lopussa. Olisikohan siinä ollut osasyy ongelmaamme. Saa nähdä.)

Yritin myöhemmin etsiä netistä Point a Pitressä olevan U-Ship venetarvikeliikkeen sähköpostiosoitetta kysyäkseni, onko siellä SPOTteja varastossa (viimeksi ei ollut) tai voisivatko he tilata meille sellaisen jo etukäteen. S-postiosoitetta ei löytynyt, vaan vain se viheliäinen laatikko, jolla voi lähettää viestejä. Laitoin siis kyselyn. On harmillista, kun et ikinä voi tietää lähteekö viesti minnekään ja meneekö perille ja mitä on tullut kirjoitettua. Viime aikoina olen sentään ottanut kuvaruutukopiot viesteistäni. Nyt odottelemme mahdollista vastausta.

Aamulla Rodney Bayssa lähtövalmisteluja tehdessämme huomasimme että takanamme nostettiin verkkoa. Paikalliset olivat iltahämärissä laskeneet verkon ihan keskelle ankkuroituneita veneitä! Eipä varmaan naurattaisi sen enempää reissuveneilijää kuin kalastajiakaan, jos veneilijä olisi sattunut laskemaan ankkurinsa verkon kohdalle illan tai yön pimeydessä.

Saimme oikein vauhdikkaan 26 mailin purjehduksen Martiniquen Petit Anse d’Arletiin. Aallokko 70 – 90 asteen tuulikulmassa oli aika korkeata. Sen verran sivusta keikutti, että kerran puomin pää (sekavassa ristiallokossa) jopa kävi vedessä. Sitä ei Nereidille yleensä tapahdu. Nyt satuimme ”sopivasti” kahden aallon väliin. Myötävirta antoi meille mukavasti lisää vauhtia. Lentokaloja näkyi paljon, ja linnut kalastelivat aivan Neetin vieressä, näköjään melko hyvällä menestyksellä. Niiden touhuja oi hauska seurata.

Suvi2 oli ollut pikku-Ansessa jo useamman päivän ankkurissa. Olemme jo aiemmin todenneet, että täällä ankkurin pidon kanssa on haasteita ja niin oli nytkin. Neljännellä kerralla saimme Neetin asettumaan hyvin. Kävimme Suvissa vaihtamassa kuulumisia Alpon ja Eevan kanssa. Viimeksi olimme tavanneet marraskuussa ennen molempien venekuntien Suomeen-lähtöä. Yhteyttä olimme toki pitäneet tässä välilläkin.

Harmitus! Olimme saapuneet Ranskaan eli EU:hun ja toiveikkaina käpälöimme kännyköitämme Telian mobiilidatan toivossa. Turhaan. Ei myöskään Digicel:lin data enää toiminut (vielä olisi 2 GT dataa käyttämättä.)

Seuraavana aamuna siirryimme poijuun. Aikanaan useita kymmeniä poijuja oli asennettu tänne, nyt jäljellä on enää kaksi. Maksua ei meiltä kukaan tullut perimään. Ankkuri oli pitänyt kyllä hyvin, mutta kun Kari kävi snorklaten tarkastamassa ankkurin tilanteen, ketju kiemurteli muutaman kiven lomitse. Tuulettoman yön aikana Nereidi oli pyörinyt sinne tänne. Pelkäsimme, että jos pyöriminen jatkuu, ankkuriketju jumittuu kiviin kiinni. Poijuun siis ylimääräisten harmien välttämiseksi.

Viivähdimme pikku-Arletissa kolme yötä. Kävimme Cyber Base-nettipaikassa hoitamassa muodollisuudet eli kirjautumassa Ranskaan. Tällä kertaa paikka oli jopa auki, edellisillä kertoina olimme ensinnäkin etsineet sitä pitkään ja hartaasti (ihan pääkadun varressa, mutta huonosti merkitty) eikä se ollut tuolloin kertaakaan auki. Netin käyttö maksoi 3 € / tunti. Täti avasi korkeimman omakätisesti nettiyhteyden kännyköihimme. Nettiä sai käyttää vain Cyber Basen tiloissa ja pois lähtiessä piti kännykät ojentaa tädille ja hän katkaisi yhteydet. Koska emme käyttäneet koko tuntia kerralla, hän otti Nereidin nimen ylös ja saimme seuraavana päivänä käyttää nettiaikamme loppuun.

Hiekkarannoilla ja kylällä oli elämää paljon enemmän kuin edellisillä kerroilla täällä ollessamme. Kävimme hallissa hedelmä- ja vihannesostoksilla ja ostimme pikkuisesta teurastajan myyntivaunusta pienen palasen naudan filettä. Kokolihaa emme olleetkaan ostaneet pitkään aikaan. Hyvää ja mureata lihaa saimmekin. Maistelimme Suvissa käydessämme herkullista täysjyväleipää. Alpo neuvoi meille, mistä sitä oli saatavana ja pariin kertaan kävimmekin sitä hakemassa boulangeriesta.

Royal Clipper Fort-de-Francen satamassa

Oli tosi mukavaa seurustella (joka päivä) Eevan ja Alpon kanssa. Juttua piisasi. Ja saimme suomalaisia aikakauslehtiä luettavaksi! Näimme eräänä iltana Suvissa istuessamme maailman suurimman raakatakiloidun purjelaivan. Se oli lähtenyt viereisestä lahdesta ankkurista ja alkoi nostaa purjeitaan toinen toisensa jälkeen. Hiljalleen se lipui ulapalle.

Kilpikonnia oli runsaasti ja ne uiskentelivat veneiden ympärillä. Kari onnistui näkemään yhtenä iltana auringon laskiessa green flashin. Onnenpoika!

Melko kuoppaiset olot meillä oli. Swell keikutteli veneitä aika tavalla. Varsinkin viimeisenä iltana ja yönä keikutus oli vallan häiritsevää. Suvista palatessamme oli todella hankalaa ajoittaa perätasolle kapuaminen oikeaan hetkeen putoamatta mereen tai satuttamatta itseään Neetin ja kumiveneen loikkiessa mainingeissa toisen ylös ja toisen alas. Tuli mieleen rodeohevosen holtiton loikkiminen.

Purjehdimme Fort-de-Franceen osan matkaa ankarassa kaatosateessa. Vettä tuli ja tuli. Pääsimme mukavasti purjein FdF:n edustalle. Koska olimme aamusta liikkeellä ja ankkuripaikalla oli parhaiten tilaa puolilta päivin, päätimme käydä läheisessä  Z’Abricotin marinassa tankkaamassa polttoainetta ja vettä. Moottoroimme matalikkoja ja kisaavia pikkupurjeveneitä kiertäen polttoainelaiturille. Taas kerran, kuten muillakin kerroilla, tuuli puhalsi kiukkuisesti laituriin kiinnittyessämme. Saimme tehdä hartiavoimin töitä, että saimme Nereidin hinattua polttoaineletkun ulottuville.

Hukkareissu tämäkin. Kävi ilmi, että asema oli kiinni. Tekninen ongelma. Ei tietoa, milloin vika saadaan korjatuksi. Onneksi meillä ei vielä ollut pulaa sen enempää vedestä kuin polttoaineestakaan, olisimmepa vain ottaneet sitä kun oli joutoaikaa. Ei muuta kuin samaa reittiä matalikkoja kiertäen ja kisaveneitä väistellen takaisin päin. Tällä kertaa sentään fokalla. (Tuuli oli asettunut maltilliseksi heti, kun olimme saaneet veneen kiinni.) Noin viiden mailin ylimääräinen lenkki meille koitui.

Ankkuripaikalla oli meille sopivasti tilaa melko lähellä dingilaituria ja rantaa. Toisella yrittämällä saimme Nereidin asettumaan säädyllisen välimatkan päähän naapureista. Aikaisemmilla kerroilla viereiseltä laiturilta vastarannoille liikennöivät yhteysalukset nostattivat korkean aallokon – ja verenpainettamme – ohi ajaessaan. Nyt useimmat ajavat ankkurointialueen ohi huomattavasti maltillisemmin. Olemme tyytyväisiä asian tilaan.

Karnevaalit lähestyvät.

Mobiilidatamme ei toimi vieläkään. Ei sen enempää Telian liittymillä kuin Bequialta ostamalla Digicelin SIM-kortillakaan, jossa meillä olisi vielä kaksi Gt dataa käyttämättä. Soitin Teliaan puolen tunnin puhelun. Liittymissämme ei ole vikaa, vaan yhteyksissä täkäläisiin operaattoreihin. Harhailimme kaupungilla etsien Digicelin myymälää. Ainoa myyjä ei osannut englantia. Marssimme siis kaupungin keskustassa olevaan suureen Orangen myymälään. Oikein ystävällinen nuori mies yritti selvittää, miksi Telia ei suostu pelaamaan. (Puhelimemme antavat valita operaattoriksi vain fDigiselin, ei Orengea eikä SFR:ää). Viimein hän kirjoitti ranskaksi ohjelappusen vietäväksi Digicelin myyjälle. Sen kanssa palasimme Digiceliin. Jotain tämä naishenkilö yritti puhelimelleni tehdä kuulokkeet korvilla ja ääneen lauleskellen. Turhaan.

Turhaantuneena asian tilaan kävimme seuraavana päivänä ostamassa Orangelta data-SIMkortin. Kallis kuin mikä. Yksi Gt dataa 19 euroa! Digceliltä olimme saaneet 8- 10 Gt noin 30 eurolla! Mutta näillä on mentävä. Lataamme lisää tarpeen mukaan. Käymme maissa nettipaikoissa surffailemassa sanomalehtiä ja muuta huvitusta. Veneessä voimme sentään hoitaa tarvittaessa sähköposti- ja muuta asiointiliikennettämme. Ja kaiken riemun lisäksi tekstiviestien lähetys ei enää onnistunut puhelimellani sen jälkeen, kun Orangen kortti oli vaihdettu Digicelin kortin paikalle 2-kortiksi. Hyvän aikaa jumppailin asetuksia edes ja taas ja sinne ja tänne – ja sitten ONNEKSI asia korjaantui!

Kirjaston katto

Olemme käyttäneet täällä ollessamme nettiä useimmiten läheisessä komeassa Schoelcherin kirjastossa. Alkuviikon WiFi on ollut ”rikki” ja olemme joutuneet turvatumaan ravintoloiden ja ostoskeskuksen WiFiin. Onneksi eilen kirjastossa nettiin yrittäessämme vieressämme istunut naishenkilö kertoi meille aivan lähellä olevasta kirjaston ”haarakonttorista”, jossa on myös ilmainen netti.

Printteriin löytyi värikasetteja samasta kaupasta kuin aiemminkin. Koska niiden löytäminen näyttää olevan haasteellista, vahingosta viisastuneena ostimme kaksi pakettia, kaiken varalta. Olemme nautiskelleet ruokakauppojen suhteellisen hyvästä tarjonnasta. Vichyvettä! Irtoteetä! Zero-jääteetä! Edullista olutta ja viiniä! Leikkeleitä!

Musisointia kauppahallissa

Kauppahallin remonttikin on valmistunut ja siellä on ollut mukava kierrellä katselemassa ja ostoksilla. Iloksemme olemme onnistuneet kahtena päivänä osumaan sinne, kun vauhdikas orkesteri puhaltimineen ja steel- ja muine rumpuineen on esiintynyt. Iloista ja mukaansatempaavaa meininkiä. Ostimme heidän CD-levynsä, mutta vielä emme ole kuunnelleet sitä.

Roskalaatikot dingilaiturin läheisyydessä olevan puiston kulmalta ovat kadonneet. Lasipullojen ja muovi- ja peltipurkkien kierrätyslaatikot ovat sentään jäljellä. Minnekähän runsaslukuisten veneilijöiden on ajateltu roskansa kuljettelevan? Me olemme nyt tökänneet omat roskapussimme puiston roskiksiin. Yksi roskapussi täyttää koko roskapöntön, mutta minkäs sille voimme?

Sää täällä Fort-de-Francessa on vaihtelevaa. Vettä sataa useita kertoja päivässä, välillä rankastikin. Ja sitten aurinko paistaa taas. Aikaisemmissa ankkuripaikoissamme etelämpänä on viime aikoina satanut melko vähän. Mahtavatkohan läheiset kukkulat saada täällä aikaan erityisen usein sateita? Edellisilläkin käyntikerroilla on mielestämme satanut aika usein. Viime aikoina olemme jopa palelleetkin aamuöisin ja joutuneet etsiskelemään lakanan lisäksi fleece-peittoa lämmikkeeksi, ja aamupalalla tarvitsee ihan t-paitaa!

Tuuliennusteet lupaavat reippaita melko vastaisia tuulia, joten näyttää siltä, että viivähdämme täällä ehkä ensi viikon alkupuolelle asti. Emme viitsi lähteä tönkimään ikäviin vastaisiin, kun kerran ei ole pakko. Mikäs meillä täällä on ollessa. Ankkuripaikka on hyvä ja FdF:ssä ja sen lähiympäristössä riittää meille tutkittavaa. 

-----------------
Oliivikiven poistaja. Ostettu noin vuosi sitten eurolla Le Marinin Carrefourista. Nyt testattu ensimmäistä kertaa. Toimii.
------------------

PSV – Clifton – Tobago Cays – Mustique – Blue Lagoon – Pitonit – Rodney Bay / 29.1. – 9.2.2019

Taas yksi auringonlasku. Jos jossain seinällä olisi tällainen taulu, sanoisimme: "Yäk. Ei tuollaisia värejä VOI olla!"

Aamulenkin jälkeen kävimme kirjautumassa ulos Grenadalta.

Harmiksemme lataamani Digicellin dataa pääsi menemään ”vanhaksi” ja hukkaan. Onneksi törmäsimme vielä lunnilaisiin ja sain ohjeet, miten dataa voi siirtää seuraavalle 30 päivän jaksolle. On ollut ihan kätevää, kun voi käyttää mobiilidataa veneestä käsin eikä tarvitse aina kömpiä jonnekin kuppilaan WiFin ääreen. Digicellin SIM on minun puhelimessani ja käytän sitä mobiilitukiasemana jonka kautta Karikin pääsee nettiin ja sähköpostiin.

Siirryimme osin purjein, osin koneella 10,7 mailia Petite St. Vincentin ankkuripaikalle. PSV kuuluu St. Vincent ja Grenadiineille, viereinen Petite Martinique taas Grenadalle.

Petite St. Vincent

Ankkuripaikka on kauniin hiekkarannan edessä. Saari on yksityinen emmekä viitsineet lähteä maihin, mutta rannalla on kivan näköisiä rakennuksia ja ehkäpä joku kuppilakin palmujen seassa. Ankkurin pito oli hyvä ja vesi kristallinkirkasta. Veneitä ei ollut kovinkaan paljon, mutta niitä ilmestyi lisää pitkin iltapäivää seuraksemme.

Seuraavana päivänä 4,4 mailin purjehdus Cliftoniin. Ankkuripaikka näytti aika täydeltä, joten päätimme jo etukäteen ottaa poijun, mikäli niitä olisi saatavilla. Olisimme Cliftonissa kuitenkin vain yhden yön ja pitäisi ehtiä käydä kirjautumassa maahan. (Ankkuroiduttuamme seuraamme yleensä useita tunteja ankkurin pitävyyttä, ennen kuin uskallamme jättää Neetiä ja lähteä maihin. Varmuuden vuoksi.)

Dingipoika tuli jo kaukaa vastaan ja kysyi haluammeko poijun. Vastasimme myöntävästi. Jep. Hän ohjasi meidät omaan, varmasti koko ankkurointialueen keikkuvimpaan poijupaikkaan ja hintakin oli 80 EC. Emme tiedä mitä muut – TCMP:n viralliset - poijut olisivat maksaneet - niitä näytti olevan vapaana tasaisemmilla paikoilla. Harmitti. Onneksi keikutus hellitti illalla ja yöksi!

Kävimme lentokentällä kirjautumassa maahan. Sen jälkeen kävimme vielä kävelemässä kylänraitilla. Aivan selvästi ”kausi” oli alkanut, sillä kaduilla ja kuppiloissa oli huomattavasti enemmän väkeä kuin viimeksi täällä ollessamme.

Aamulla vierestämme kuului suomenkielistä huhuilua. Kauempana olevan 47-metrisen Africa-moottorialuksen yli 7-metrinen dingihän se siinä pörräsi vierellämme. Vaihdoimme sitten kuulumisia.. Heidän lähdettyään googletin piruuttani African ja IT-miljonäärien paattihan se on. Naureskelimme sille, että 1997 olimme vain vähän African dingiä isommalla (8,1m) moottoripurrellamme Monacon satamassa.

Seuraavaksi purjehdimme viisi mailia Tobago Caysille. Viimeksi olimme valinneet turhan kuoppaisen ankkuripaikan ja nyt suuntasimmekin suojaisempaan paikkaan Petit Bateaun ja Petit Rameaun suojiin. Ankkuri piti heti hyvin eikä Neeti juuri keikkunutkaan.

Useimmat rauskut olivat harmaanruskeita, mutta tällainenkin yksilö oli joukossa.

Iltapäivällä ajoimme rantaan ja Kari kävi snorklaamassa. Petit Bateaun tuulenpuolella ei ollut juurikaan nähtävää, mutta ankkurointisalmen rannalla oli kylläkin katsottavaa. Hienointa oli, kun aivan vesirajassa uiskenteli suurehkoja rauskuja ja pulleita ”möhkälekaloja”. Meille selvisi myöhemmin, että ne päivystelivät siinä odotellen ”rantakeittiöiden” kalan-ja lobsterin perkuujätteitä.

"Möhkälekala", noin 40 cm pitkä.

Hiekkarannalle ajautunut otus. Portugalin sotalaivan värikäs sukulainen ehkä?

Illalla tuuli kääntyi ja melkoinen swell piinasi meitä yöllä. Aamulla ensi töiksemme ankkuroimme Nereidin uudelleen suojaisempaan paikkaan saarten väliseen salmeen. Ankkuri näytti pitävän hyvin.

BBQ-paikka

Olimme sopineet dingipoikamme Teddyn kanssa lounaasta rannalla ja kävimme syömässä lobsteri- ja kala-annokset. Palattuamme huomasimme, että ankkuri ei ollutkaan pitänyt vaan Neeti oli valunut alaspäin. Onneksi ei takanamme ollut veneitä liian lähellä!

Ei auttanut muu kuin alkaa etsiä pitävämpää ankkuripaikkaa. Veneitä oli tullut lisää ja tila oli aika tarkalla. Toisella yrityksellä onnistuimme. Kari yritti vielä mennä snorkkelin kanssa varmistamaan, että ankkuri oli kunnolla hiekassa, mutta nyt salmessa oli niin kovasti virtaa, että uimalla ei tahtonut päästä ollenkaan eteenpäin. Siksi olimme kai rekanneetkin. Vahdimme haukkana plotterista sijaintiamme ja totesimme, että kyllä tässä nyt pysytään.

Uusi ankkuripaikkamme oli aivan dingipoikien ”parkkipaikan” vieressä. Olimme juuri muutamaa päivää aikaisemmin pohtineet, että heillä on kai joku hyvä systeemi, jolla he (ainakin noin kymmenkunta venettä) jakavat asiakkaat niin, että kaikille riittää työtä ja ansioita. Nyt jouduimme toteamaan, että kovin sopuisaa väkeä eivät nämä herrat olekaan. Useita kertoja huudettiin kurkku suorana, puitiin nyrkkiä ja taidettiinpa näyttää muitakin kansainvälisiä käsimerkkejä…

Pieni musta lintu pyrähti Neetin mantookille istumaan ja piipitteli siinä äänekkäästi. Tosi rohkeasti se tuli syömään leipää aivan lähellemme.

Nostimme illalla perämoottorin takakaiteeseen ja dingin kannelle jatkaaksemme aamulla matkaa Mustiquelle. Aamulla tuuliennusteet lupasivat kuitenkin täysin vastaista reipasta tuulta, joten lykkäsimme lähtöä seuraavaan aamuun. Vietimme päivän naapuriveneiden ja dingipoikien touhuja seuraten, lueskellen ja päivää paistatellen. Dingiä emme viitsineet enää laskea veteen.

Sunnuntaiaamu alkoi harmituksen merkeissä. Vessan vedenotossa oli jotain häikkää! Kari purki pumppumekanismin eikä löytänyt mitään vikaa. Totesimme, että ilmeisesti huuhteluveden ottoputkeen oli mennyt joko levää tai joku pikku kala. Vettä tuli nippa nappa ja ämpärillähän sitä sai lisää. (Onneksi tämä vika korjaantui itsestään matkalla Mustiquelle. Ilmeisesti tukos sai matkan aikana höykynköykkyä ja liukeni pois.)

Moottoripurjehdimme tiukassa vastaisessa 21 mailin matkan Mustiquelle. (Olimme saaneet suomalaisilta Bequialla väärää tietoa hinnoista. Lunni kertoi, että hinta on EC-  eikä US-valuutassa). Päätimme siis käydä katsomassa miljonäärien saarta.

Poijuja oli runsaasti vapaana. Kun ketään ei näkynyt tulevan auttamaan kiinnittymisessä, päätimme selvitä itse. Nämä poijut ovat paholaisen suunnittelemia! Päällä on pieni lenkki, josta roikkuu ketjunpätkä pitkin poijun kylkeä. Saimme yrittää lukuisia kertoja, ennen kuin viimein saimme tavallisesti niin näppärällä Handy Duck-poijuhaallamme Neetin kiinni.

Maksu (220 EC) on maksettava, olitpa sitten poijussa tai ankkurissa. Sillä saa olla Mustiuella kolme vuorokautta. Maksun kerääjä mainosti meille illan blues-iltaa paikallisessa Basil’s Barissa.

Basil's iltavalaistuksessa

No sinnehän piti tietenkin lähteä! Yllätyimme sisäänpääsymaksusta, 40 EC / nenä. Vielä isompi yllätys oli rommipunssien hinta, 38 EC / kpl.

Vielä hassumpaa oli, että kun ostimme ne juomat ja Kari antoi maksun 100 EC setelinä, baaritiskillä ei ollut laisinkaan vaihtorahaa! Baarimikko huuteli salin puolelta jonkun hakemaan setelimme ja aikanaan tulivat vaihtorahatkin takaisin. Istuimme aivan baaritiskin vieressä ulkoterassilla ja olimme aitiopaikalla seuraamassa baaritiskin tapahtumia. KUKAAN siinä ei maksanut juomiaan! Joidenkin hakiessa lastin tarjoilija näpytteli jotain tietokoneeseen, joidenkin juomia ei näytetty kirjattavan yhtikäs minnekään. Päättelimme, että 1) asiakkaat olivat pääsääntöisesti saarella asuvia ökyrikkaita, joilla oli vapaa käyttöoikeus baarin antimiin 2) joidenkin juomat sentään laitettiin ”piikkiin”.

Mitenkään erityisen loistokkaasti pukeutuneita asiakkaita ei ollut paikalla, ihan tavallisen näköistä Karibian vapaa-ajan vaatetusta. Todennäköisesti tietysti merkkivaatteita, mutta niitähän me emme tunnista! Ja saattoihan siellä joku julkimokin olla, mutta olemme niiden tunnistamisen suhteen tasan yhtä huonoja kuin merkkivaatteidenkin.

Tupa oli täynnä, musiikki oikein viihdyttävää ja meillä oli oikein mukavaa.

Mustique, Bakery ja vaatekauppa

Saari on yksityinen ja turistien on sallittua liikkua vain kapealla kaistaleella rannan läheisyydessä. Kalakauppa on rannassa ja piipahdimme siellä. Kauppiasta ei kiinnostanut edes tervehtiä meitä, joten jätimme hänen tarjontansa omaan arvoonsa. Ruokakauppa oli kohtalainen, mutta aika kallista näytti olevan. Tuoretuotevalikoima nolla. Jotain kuitenkin ostimme. Vihanneskauppiaalla on pikku kojunsa tien varressa, mutta se ei näköjään ole joka päivä auki. Saimme sieltä sentään tiistaina ostettua jotain vihreätä ja värikästäkin ruokapöytään.

Leipäkaupasta ostimme patongin ja kaksi munkkirinkeliä, yli 35 EC! (Ja munkit maistuivat vain hiivalta…). Vaatekaupassa hypistelin mekkoja, mutta kun kurkistin valkoisen, intianpuuvillaiselta näyttävän sinisellä langalla kirjaillun mekon hintalappua (yli 350 USD), peräännyimme hyvässä järjestyksessä.

Ranta on kaunis. Palmuja kasvavalla ruohikkokaistaleella hiekkarannan takana on katettuja piknik-pöytiä. Kari kävi hiekkarannalta snorklaamassa, mutta siinä ei ollut kovin paljon katsottavaa. Kun toisella kerralla ajoimme dingilla pikku riutan ulkopuolelle ja ankkuroimme sinne, katsottavaakin riitti. Veneiden lähellä uiskenteli kilpikonnia, mutta ne pysyttelivät melko kaukana Neetistä.

Saarella käy yhteysalus. Olimme kerran liikkeellä juuri kun se oli tullut ja taas lähdössä. Lautalle oli tien täydeltä jonossa avolavapickupeja täynnä paikallisia miehiä. Ilmeisestikin työväkeä lähdössä koteihinsa. St.Vincentille vai Bequialleko, emme tiedä.

”Oikeita” autoja saarella liikkuu tosi vähän. Suurin osa ajoneuvoista näyttää olevan golfauton näköisiä sähkövempeleitä tai niitä avolavapickupeja.

Miljonäärien talot ovat suljetulla alueella, joten niitä emme päässeet lähempää katsomaan. Eikä niitä olisi saanut valokuvatakaan. Poijumaksun maksamisen yhteydessä meille annettiin esite, jossa oli tarkat käyttäytymisohjeet saarella…

Kolmen yön jälkeen jatkoimme matkaa. Hieno 15,6 mailin purjehdus ST. Vincentin Blue Lagooniin. Alue riutan suojassa on niin ahdas, että emme kuvitelleetkaan ankkuroituvamme vaan otimme poijun.

Laiturissa oli paljon ruotsalaisveneitä. Kävimme jututtamassa erään veneen miehistöä. Kyseessä oli Viking Explorers-porukka, joka oli lähtenyt Las Palmasista vasta tammikuussa ja seilannut Karibialle Kap Verden kautta. Hiukka hankala oli saada kavereiden skoonelaisesta selvää…

Kävimme vielä hoitamassa tulli- ja immigrationmuodollisuudet ja piipahdimme marinan pienessä ruokakaupassa.

Tutkittuamme tuuliennusteita läksimme seuraavana aamuna anivarhain St. Vincentin itäpuolelta St. Lucialle. Ensin jouduimme moottoroimaan suoraan itään vastatuuleen. St. Vincentin kaakkoiskulmalla oli melkoinen ”soppakattila”. Meri kuohui ja pyörteili, virtaukset olivat kovat. Nopeus meni välillä alle kolmen solmun. Tuuli oli idästä ja puolentoista tunnin moottoroinnin jälkeen saaren ranta kaartui sen verran, että pääsimme etenemään moottorin avulla purjehtien.

Tunnin moottoripurjehduksen jälkeen saimme purjeet kunnolla vetämään ja sitten sitä mentiinkin upeasti myötävirrassa hyvää vauhtia. St. Vincentin koillispäässä  oli taas virtapaikka ja meri velloi sinne tänne, mutta selvisimme siitä käynnistämättä moottoria.

Pitkään aikaan emme olleet nähneet yhtään delfiiniä ja muutama päivä sitten ihmettelimme sitä ääneen. St. Vincentin ja St. Lucian välisessä salmessa näimme pari vilahdusta delfiinin (tai jonkun) selkäevästä, mutta leikkikavereita Neeti ei saanut vieläkään.

St. Lucian eteläpäässä tuuli voimistui alkumatkan 5 – 7 sekuntimetrin tuulesta 8 – 10:een ja aallokko nousi melko korkeaksi. Siinä huimassa menossa ensimmäiset poijuntarjoajat tulivat jo kyselemään tarvitsemmeko poijua. Oli vaikea saada selvää heidän huutelustaan ja huutelimme ja viittoilimme, että palataan asiaan perillä.

Kyseisiä herroja ei sitten näkynyt lahdella ja toinen palveluntarjoaja ”hyökkäsi” kimppuumme. Hänen kanssaan jutellessamme ensimmäiset kaverit syöksyivät paikalle ja hätistivät jälkimmäisen pois. Viittoilivat meitä ajamaan rantaan päin – ja painelivat takaisin avomerelle päin jahtaamaan seuraavaa lähestyvää purjevenettä. Me ajoimme lahden perukkaa päin ja toivoimme, että herrat palaisivat pikaisesti, ennen kuin joku muu tulee taas tyrkyttämään apuaan. Jotenkin ärsyttävää olla aggressiivisen kilpailun kohteena!

Matkaa kertyi 48 mailia, aikaa meni kahdeksan tuntia. Saimme aika hyvän keskinopeuden alkumatkan vastavirtaan mottoroinnista huolimatta!

Palasivat he aikoinaan ja saimme Neetin poijuun. Viimeksi täällä ollessamme veneitä oli vain muutama meidän lisäksemme, nyt huomattavasti enemmän. Jokunen poiju oli kuitenkin vielä vapaana. Ankkurointi täällä on lähes mahdotonta, koska ranta syvenee tosi nopeasti.

Paikka on kaunis ja vesi kirkasta. Snorklauspaikkojakin näytää purjehdusoppaan mukaan olevan, mutta kummparimme oli kannella joten pysyttelimme veneessä. Swelliä tuli mereltä aika tavalla, mutta vielä enemmän veneitä keikuttelivat kovaa edes takaisin ajavat dingipojat ja turistela kuljettavat moottoriveneet.

Yö oli tyyni. Swell keikutteli venettä ja poiju paukutteli Nereidin keulaan. Nukkuminen ei ollut parasta mahdollista. Aamulla kylällä joku oli sytyttänyt savuavan nuotion ja tyvenessä savu laskeutui sankkana kylän notkelmaan. Mahtoi siinä naapureita harmittaa. Savua riitti kyllä ankkurilahdellekin sen verran että hengittäminen tuntu vähän tukalalta.

Ensimmäiset pari tuntia Rodney Bay:tä kohti jouduimme moottoroimaan ja moottoripurjehtimaan. Sitten tuuli heräsi, kääntyi kaakkoon ja pääsimme mukavasti purjein ankkurilahden edustalle saakka. 18 mailin matkan aikana plotterimme saavutti 10 000 mailin lukemat. Suomesta lähtiessämme mittarissa oli 1168 mailia.

Viimeksi tänne tullessamme (marraskuussa) ankkurissa oli vain muutama vene. Nyt niitä oli paljon enemmän, mutta lahti on laaja ja tilaa riittää. Ankkuri nappasi kiinni toisella yrittämällä ja Kari kävi vielä snorklaten toteamassa, että se oli kunnolla hiekassa.

Kävimme hoitamassa kirjautumismuodollisuudet. Mennessämme konttorille meneillään oli lounastauko. Putiikin piti aueta 13.30, mutta menihän se tietenkin 10 minuuttia pitkäksi! Jonoa ehti jo kertyä oven eteen. Onneksi jotain edistystä kirjautumishommissa on tapahtunut, sillä tietomme löytyivät tietokoneelta ja selvisimme vain immigrationin lappusten täyttämisellä. Emme kylläkään osanneet täyttää niitä oikein ja virkailijatar korjaili lomaketta varsin ärtyneen oloisena. Viimeisin virkailija saapui paikan päälle vasta sitten, kun 30 EC maksun aika tuli.

Kävimme venetarvikeliikkeestä ostamassa uudet kiikarit. Entiset, Motonetistä ennen lähtöamme ostetut olivat tulleet tiensä päähän jo aikaa sitten. Kaikkea sitä tulee ostetuksikin.

Pidgeon Islandin luona olevan hiekkarannan kalustusta.

Rannassakin huomasi selvästi, että kausi täällä on alkanut. Laiturit olivat lähes täynnä ja ravintoloissa oli väkeä vaikka kuinka.

Lunnin Satu oli liittänyt meidät mukaan ARC:hen osallistuneiden suomalaisveneiden WhatsApp-ryhmään. Niinpä tiesimmekin, että Marja II on Rodney Bayssa laiturissa pitkään kestäneen telakallaolon jälkeen. Ilmeisesti valastörmäyksen vuoksi veneen (Malo 46) skegi oli vaurioiunut pahasti ja vene oli nyt viimein saatu korjatuksi. Kävimme lauantaina kauppareissulle mennessämme tapaamassa Marjaa ja Mattia.  Oli mukava tutustua ja nähdä heidän upea veneensä. He ovat sunnuntaina lähdössä kohti pohjoista ja kääntyvät jossain vaiheessa takaisin etelää kohti. Tapaamme varmaankin vielä.

Etsiskelimme ostoskeskuksista värikasetteja printteriimme. Turhaan. Taas kerran törmäsimme vanhaan tuttuun asiaan:  Täällä on tosi hankalaa löytää monia sellaisia tuotteita, joita koto-Suomessa löytyy monesta vähänkin isommasta supermarketista… Puolentoista kilometrin päässä on joku tietokoneliike, mutta sinne asti emme viitsineet lähteä tällä kertaa tallustelemaan.

Vihanneskauppias Rodney Bayssa. Häneltä saimme parhaat 

vihannekset pitkään, pitkään aikaan. 

Ja sopuhintaan kaiken lisäksi!

Jotta elämämme ei olisi liian auvoista, olemme saaneet taas uuden harmin. Peräsinlaakerissa (tai jossain sielläpäin) on jotain häikkää. Potkuri ”jyrisee” ja tärisee usein liikkeelle lähdettäessä, kun vaihde pannaan eteenpäin tai matkan aikana ilmeisestikin virtausten tai aallokon takia. Ongelma menee ohi, kun laittaa vaihteen vapaalle ja uudelleen päälle tai lisää kaasua tai löysää sen taas. Edessä on taas telakkareissu vian selvittämiseksi ja korjaamiseksi. Kari epäilee perälaakerin väljyyttä. Saimme taannoin akseliin kalastajasiiman, joka oli tukkinut vesijäähdytykseen laakerille mistä mitä ilmeisimmin aiheutui laakerin kuluminen. Ongelma on ollut pahempi perän ollessa syvemmälle painuneena, kun perätankissa on paljon polttoainetta ja vesitankissa paljon vettä.

Olin ollut sähköpostitse jo ennakkoon yhteydessä telakalle ja ankkuroiduttuamme ilmoitin saapumisestamme. Pian tulikin vastaus. Meille on varattu nosto kello 8 maanantaiaamuna ja jonkun pitäisi saman tien tulla katsomaan Neetiä. Vähän jänskättää, mitä ongelmallemme pitää tehdä, kauanko se kestää, mitä tulee maksamaan  ja voimmeko asua veneessä remontin ajan vai joudummeko etsimään majapaikan jostain.

Marja II:n Mattia lainatakseni: ”Matkaveneily on veneen korjaamista eksoottisissa paikoissa.”